VI

— Opettaja! sanoi ensimmäisen osaston pienin poika Nikoteemus.

— Ei saa puhua rivissä! huomautti opettaja.

— Opettaja! Kaikki pojat eivät ole rivissä!

Opettaja pyörähti ympäri.

— Mitäh!? Kuka ei ole rivissä?

— Mannilan Ate ja Jolpin Mikko, jatkoi pieni kielittelijä ilmiantoaan.

Opettaja loi silmäyksen riveihin ja huomasi Nikoteemuksen olevan oikeassa.

— Minnekäs ne sitten juoksivat? ihmetteli opettaja.

— Eivät ne minnekään juosseet… ne eivät ole olleetkaan rivissä, ilmoitti eräs toinen poika, ja useat äänet vahvistivat tämän huomattavan tiedonannon.

Opettajan otsa meni ryppyihin. Hän tarkasti rivejään mietteissään kuin
Döbeln Juuttaalla. Sitten alkoi hänen katseensa kirkastua.

— Kuka tietää, missä ne ovat?

Pojat ilmaisivat vakaumuksenaan, että Ate ja Mikko olivat sisällä luokkahuoneessa.

— Nikoteemus, mene käskemään ne ulos!

Nikoteemus juosta vilisti sisään, mutta palasi kohta ilmoittamaan, että "eivät ne tule".

— Vai eivät tule! ihmetteli opettaja. Kylläpäs minä panen ne tulemaan.

Opettaja ei aluksi nähnyt luokkahuoneessa ketään, mutta äkkäsi sitten kaksi paria jalkoja nurkassa telineellä olevan kartan takana.

— Mars esiin vain sieltä kartan takaa! komensi opettaja karskisti.

Ate ja Mikko ilmestyivät valjuina näköisälle.

— Mitä te täällä piileskelette!? tiuskaisi opettaja. Miksi ette tule ulos?

Pojat tuijottivat jäykästi eteensä sanaakaan sanomatta.

— Ulos riviin heti! Sitäpaitsi saatte tunnin jälki-istuntoa kumpikin.

Pojat seisoivat suolapatsaina.

— Ettekö te kuule!?

— Ei me tulla ulos… sanoi Ate vihdoin heikosti.

— Vai "ei me tulla ulos". Vai ei me tulla! kiivaili opettaja. Mutta jos me sittenkin tultaisiin!

— Ei tulla, vaikka tapettaisiin! vakuutti Mikkokin itku kurkussa ja koko ruumis vavisten.

Opettaja oli nyt varma asiasta, mutta halusi kuitenkin jatkaa leikkiä.

— Taidattekin pelätä sitä koiraa? Mitäs te sitä pelkäätte? Ei se teitä syö, jos teillä on puhdas omatunto.

Pojat seisoivat jäykkinä. Kaikesta näkyi, etteivät he juuri luottaneet omantuntonsa puhtauteen.

— Mutta samapa se. Pääseehän se koira tännekin.

Ja opettaja astui ikkunan ääreen yrittäen avata sen.

— Opettaja! parahti Mikko.

— Mitä sitten?

— Mi-minä…

Tuskallinen äänettömyys.

— Mitä sinä?

— Minä viskasin…

— Ketä?

— Atea…

— Millä?

— Sillä halolla…

— Millä halolla?

— Sillä, joka sattui Kinnariin…

— Miten se Kinnariin sattui, kun sinä Atea viskasit?

— Kun se luiskahti kädestä…

— Ja lensi saunan ikkunaan. Niinkö?

— Niin…

— No milloin te sitten tulitte?

Pojat näkivät, että paras oli kertoa asia, niinkuin se oli tapahtunut.

He olivat tulleet puoli seitsemältä ja ruvenneet vetämään kelkalla halkoja saunan takana olevasta pinosta. Kun kuorma oli saatu täyteen, oli Mikko ryhtynyt vetämään ja Ate jäänyt lykkäämään takaa. Mikko oli kuitenkin huomannut, että Ate, sen sijaan että olisi auttanut kuorman kuljetuksessa, olikin seisonut kelkan jalaksilla kyydissä. Moinen epärehellisyys nostatti Mikossa suuttumuksen puuskan, jonka vallassa hän heitti Atea kohti halon. Millä seurauksella, sen jo edellisestä tunnemme. Pojat olivat pelästyneinä kääntäneet halkokelkan nurkan taakse ja pötkineet pakoon, palaten vasta puolen tunnin kuluttua muina miehinä takaisin.

Tunnustusta seurasi tuomion langettaminen. Saunan ikkunaan nähden se kuului: kaksi tuntia mieheen istumista ja rikotun ruudun korvaaminen, sekä totuuden salaamisesta käytöksen alennus todistuksessa.

— Mitä Kinnarin asiaan tulee, niin saatte valita, otatteko selkäänne kotonanne vaiko Kinnarilta.

Lyhyen neuvottelun jälkeen katsoivat rikolliset kahdesta pahasta
Kinnarin pienemmäksi.

Kinnarille ilmoitettiin jutun päätöksestä. Pojat eivät olleetkaan laskeneet väärin jättäytyessään hänen armoilleen, sillä hän oli jo ehtinyt leppyä. Haukkui vain vähän, mutta kun pojat pyysivät kauniisti anteeksi, niin antoi hän asian omalta osaltaan raueta.

Se oli ensimmäinen poliisikoiraurotyö Kytölässä.

Kun pojille vihdoin selvisi, miten heitä oli vedetty nenästä, ei heidän närkästyksellään ollut rajoja. Aten ja Mikon käytös sai sitäpaitsi pitkät ajat halventavaa arvostelua osakseen toveripiireissä.

— Hyvinhän se näkyy tuo tavallinen jäniskoirakin poliisitutkintoja suorittavan, totesi Kinnari, kun juttu oli lopullisesti saatu selvitetyksi. Jos vain osaisi se oikea poliisikoira niin hyvästi virkansa hoitaa, niin kyllä Jykkälän isäntä pian saisi omansa takaisin.