V
Proviisori Löfman, joka on Kytölän opettajalle sukua "väärän koivun takaa", oli lähtenyt koirineen kaupungista Kytölän jänisrikkaille maille metsästysonneaan koettelemaan.
Metsästäjä saapui koululle samoihin aikoihin kuin Kinnari antoi opettajalle raporttia saunan ikkunan rikkomisesta ja sen yhteydessä olevista asianhaaroista.
Opettaja kuunteli kertomusta miettiväisenä ja myönsi, että tapaus oli hieman kummallinen.
— Mutta ehkä se sentään selviää, kun ruvetaan selvittelemään, lausui hän kumminkin.
— Kunpahan selviäisi, niin kyllä minäkin koettaisin, miten se koivuhalko lähimmäisen selkään mätkähtää… ilmaisi muurari hartaana toivomuksenaan.
Proviisori, joka juuri oli tullut sisään, halusi tietää, mistä oli kysymys, ja sai muurarilta kaunopuheisen esityksen asiasta.
Opettajalla oli omat epäilyksensä, jotka pitkäaikaisen kokemuksen ja suuren paikallistuntemuksen johdosta itsepäisesti suuntautuivat koulupoikiin.
Mietiskeltyään hiukan aikaa asiaa meni hän luokkahuoneeseen, missä Kytölän kylän miespuolinen toivo paraikaa kiihkeästi pohti vieraan ja hänen koiriensa ilmestymistä koululle.
Yleinen mielipide oli alunpitäen selvillä siitä, että Löfman oli salapoliisi ja hänen koiransa poliisikoiria. Mutta miksi hän ei ollut mennyt suoraan Jykkälään, vaan poikennut koululle, se antoi paljon päänvaivaa. Aamurukousten jälkeen aloitti opettaja ankaran kuulustelun.
Huomautettuaan siitä tunnetusta tosiasiasta, että eräät pojat — hän mainitsi muutamia nimiltään — saapuvat usein tarpeettoman varhain koululle saadakseen telmiä ja tapella toistensa kanssa, kysyi hän, kutka tänä aamuna olivat tehneet itsensä syypäiksi tuohon epäjärjestykseen.
Kukaan ei ilmoittautunut syylliseksi.
Järjestäjät, Jolpin Mikko ja Mannilan Ate, todistivat virkansa puolesta, ettei pihassa enempää kuin sen lähitienoillakaan ollut heidän saapuessaan ollut ketään.
— No milloin te sitten tulitte?
Pojat ilmoittivat tulleensa tavalliseen aikaan kello seitsemän tienoissa.
Opettaja tuumi hetkisen. Kinnarin ilmoituksen mukaan oli ikkunan särkeminen tapahtunut ainakin puolta tuntia aikaisemmin.
Järjestäjien puheissa ja käytöksessä oli kuitenkin jotain epäilystä herättävää. Mutta toiselta puolen piti heidän ilmoituksensa yhtä Kinnarin todistuksen kanssa, Kinnari kun oli tavannut pojat seitsemän tienoissa.
Opettajan kasvot kirkastuivat äkkiä, ja hänen päähänsä juolahti onnellinen ajatus.
Hän ilmoitti, että saunan ikkuna oli puoli seitsemän tienoissa aamulla rikottu ja muurari Kinnaria samalla heitetty halolla selkään. Opettaja sanoi, ettei hän tietänyt, mistä tuo rikos johtui, mutta lausui aavistuksenaan, etteivät hänen omat rakkaat oppilaansa olleet siihen niin viattomat, kuin miltä he tällä hetkellä näyttivät. Muissa olosuhteissa olisi hänen ollut ryhdyttävä mutkalliseen ja aikaa vievään tutkimukseen, mutta tällä kertaa oli sattunut niin onnellisesti, että syyllinen, jos se oli koulun oppilaitten joukossa, kohta voitiin saada ilmi.
Luotuaan ankaran silmäyksen oppilaisiinsa käski hän heidän istua hiljaa paikoillaan ja poistui pahaenteisesti hymyillen omiin huoneisiinsa.
— Tiedätkö sinä, mikä sinä oikeastaan olet? kysyi hän proviisorilta, joka Kinnarilta urkki tietoja paikkakunnan parhaista jänismaista.
Löfman ajatteli ensin vastata: proviisori Kalle Löfman Savonlinnasta, mutta kun sen seikan muutenkin piti olla opettajan tiedossa, joten ei voinut otaksua hänen odottavan niin yksinkertaista vastausta kysymykseen, piti hän parempana vaieta ja odottaa vastausta kysyjältä itseltään.
— Sinä olet salapoliisi, sanoi opettaja juhlallisesti, ja nuo koirat ovat poliisikoiria.
— Älä peijakas! ihmetteli Löfman. Sitä minä en ole tullut ennen havainneeksikaan.
— Niin, koulupoikain piireissä on sellainen käsitys lujasti vallalla. Ja kun niin on, niin sopii sitä tässä nyt käyttää tämän Kinnarin saattamiseksi oikeuksiinsa…
Asiasta syntyneen keskustelun lopputuloksena oli, että opettaja meni luokkahuoneeseen ja komensi kaikki pojat ulos pihalle riviin.
— Jako kahteen! karjaisi hän sitten synkästi.
— Yks, kaks, yks, kaks… jakoivat pojat.
— Kakkoset neljä askelta eteenpäin! komensi opettaja.
Syntyi kaksi riviä.
— Etumainen rivi, täyskäännös vasempaan! Molemmat rivit katselivat toisiaan silmästä silmään.
Kukaan ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys.
— Nyt pojat, sanoi opettaja uhkaavasti, astuvat ulos riveistä ne, joilla saunan ikkuna on omallatunnollaan!
Kukaan ei liikahtanutkaan. Nenät kelmeinä ja pelon vallassa seisottiin, mutta kukaan ei näyttänyt erikoisemman syylliseltä.
— No niin; koska ei tämä asia muuten selviä, niin täytyy ryhtyä laillisiin toimenpiteisiin.
Samassa aukeni opettajan eteisen ovi, ja Löfman astui ulos taluttaen vitjoista Dianaansa.
Perässä tuli Kinnari.
Vavahdus kulki läpi rivien, ja kuului kauhistuksen suhahdus: poliisikoira!
Kunnioittamatta poikia yhdelläkään silmäyksellä talutti proviisori koiransa saunaan.
Kului pari minuuttia, jotka pojista tuntuivat yhtä monelta tunnilta.
Vihdoin tuli vieras koirineen ulos saunasta ja pysähtyi sen portaille.
Hän oli saunassa salaa usuttanut koiraansa poikia vastaan, niin että
Diana saunan ovelle päästyään teki vimmattuja yrityksiä päästäkseen
poikien kimppuun, jotka sekavin tuntein katselivat sen kitaa.
— Missä se halko on? huusi Löfman tiukasti hilliten muka parhaansa mukaan koiraa.
Kinnari lähestyi kädessään lyhyt koivuhalko, jonka kunnioittavasti ojensi Löfmanille.
— Nuuski! sanoi tämä lyhyesti ja käskevästi pitäen halkoa Dianan kuonon edessä.
Diana nuuhkaisi hieman halkoa, mutta riuhtaisi sitten äkillisellä ja odottamattomalla tempauksella itsensä irti ja syöksähti ilosta kiljahtaen poikarivejä kohti.
Noin viidestäkolmatta kurkusta kuului kauhun huuto; sotilaallisen kurin kahleet katkesivat, ja rivit hajosivat silmittömän pelon vallassa kaikkiin ilmansuuntiin.
Ainoastaan pieni Kalle Kettunen ei paennut. Hän oli tottunut noudattamaan annettuja määräyksiä ja seisoi paikallaan kalmankalpeana ja paikatut ruskeat housunlahkeet lepattaen säärien ympärillä, säärien, jotka olivat laihat kuin piipunvarret. Mutta hän seisoi kuitenkin paikallaan, vaikka housut tutisivatkin.
— Diana! huusi proviisori ankarasti.
Diana ei ollut kuulevinaan huutoa, vaan jatkoi hauskaa metsästystään.
Kettusen Kallesta se ei tietysti piitannut mitään.
— Diana! karjaisi Löfman uudelleen.
Koira huomasi, ettei enää maksanut vaivaa teeskennellä huonokuuloisuutta, jos mieli säästyä ikäviltä jälkiselvityksiltä. Vastahakoisesti, häntä koipien välissä palasi se saunan luo takaisin.
Opettaja sai pojat vihdoin jälleen riveihin ja piti heille lyhyen, mutta valaisevan luennon urhoollisuudesta, esittäen Kettusen Kallen tämän hyvän ominaisuuden ruumiillisena esikuvana. Pojat taas loivat Kalleen silmäyksiä, jotka eivät ennustaneet hyvää urhoollisuuden perikuvan lähimmälle tulevaisuudelle.
Proviisori talutti nyt koiraansa saunan ympärillä. Pojat seurasivat jännittyneinä tätä tärkeää toimitusta.
— On parasta antaa sen nuuhkia Kinnariakin, huusi opettaja.
Kinnari lähestyi heti koiraa, alttiina palvelukseen.
Diana nuuhkaisi hänen lapikkaanvarsiaan, mutta haju ei kai miellyttänyt, koska se kääntyi heti pois ja näytti kyllästyneen koko kujeiluun.
Proviisori vilkaisi opettajaan odottaen lisäohjeita.
Opettajaa alkoi harmittaa. Hän oli odottanut, että koiran pelkkä läsnäolo olisi saanut syyllisen tai syylliset tunnustamaan. Kun niin ei ollut käynyt, niin oli mahdollista, ettei kukaan koululaisista ollutkaan rikkonut ikkunaa.