XIV
Samaan aikaan tarkastelivat poliisit niitä ulkohuoneita, joita eivät ennemmin olleet tutkineet, mutta mitään ei löytynyt.
— Tuolla saunan takana on vielä vähän epäilyttävän näköinen risuläjä, sanoi Makkonen. Käydäänpäs vielä sitäkin penkomassa.
Ratilainen mätti rukkaskädessä karahkoja syrjään ja Makkonen potki saappaillaan kasaa pienemmäksi. Viimein tuli vastaan jäätynyt mullikko, ja Ratilainen sanoi:
— Ei näy olevan mitään tässäkään.
— Ei, myönsi Makkonenkin.
Silloin tuli niitylle vievää tietä pitkin metsämies, laukku ja pyssy selässä ja koirat perässään.
Tulija ei ollut kukaan muu kuin proviisori Löfman, joka poliisien luo tultuaan sanoi:
— Saisikohan talossa ruokaa ja yösijaa?
— Ka en tiedä, sanoi Makkonen, joka pyyhki roskia saappaistaan. Me emme ole tämän talon väkeä.
— Eivätkös nämä olekin niitä poliiseja, jotka tulivat vastaan tänä aamuna siellä Kytölän koulun luona? tunnusteli Löfman katsottuaan tarkemmin risuläjän penkojia.
— Samojahan me olemme, myönsi Makkonen. Ja te ettekö liene se sama herra, joka piti koululla poliisitutkintoa?
— Sehän minä.
— Katsoppas näet, kun taas satuttiin yhteen! ihmetteli Ratilainen.
— Minä olen täällä salolla rämpinyt koko päivän, selitti Löfman.
— No antoiko tuo metsä mitään? kysyi Makkonen.
— Eipä se juuri erikoisia. Pari jäniksen kempulaa on vain laukussa.
— Ilmankos minä muutama tunti sitten olin kuulevinani koiran haukuntaa, muisti Ratilainen.
— Mitenkäs te olette tänne asti joutuneet? tiedusteli Löfman?
— Niitähän me olemme varkaan jälkiä etsineet, tunnusti Makkonen hieman vastahakoisesti.
— Mutta ei tahdo tulla sen valmiimpaa koko asiasta, sanoi Ratilainen.
Silloin ilmoitti Löfman suuren uutisen:
— Siellä ne ovat toisessa ladossa, vähän matkan päässä täältä, ne varastetut tavarat. Diana sinne poikkesi penkomaan, kun minä päivällä kuljin niityn poikki, ja kun minä menin katsomaan, mitä se siellä touhusi, niin siellä oli muutama leipä ja voita mitä lienee ollut kymmeniä kiloja.
— Vai sinne ne juutakset älysivät ne kätkeä! huusi Makkonen. Eikö liene sanan meidän tänne tulosta lennättänyt se hulikaani, joka tuli meitä vastaan tiellä. Ilmankos niitä ei tahtonut löytyä, vaikka kaikki riihenkolotkin tutkittiin.
Poliisit läksivät juoksujalkaa niitylle, ja Löfman meni mukaan oppaaksi.
Tuvassa oli asema samaan aikaan kehittynyt tuskalliseksi.
Törö-Jussi koetti lepyttää Bellaa ja yritti ojentaa kättään sitä kohti, sanoen vapisevalla äänellä:
— Seh, Pella, seh seh!
Mutta kun Jussi yritti kättään liikuttaa, pingoittuivat Bellan jäsenet kuin hyppäykseen ja se karjaisi verta hyydyttävän:
— Hrrh!
Jussin käsi vaipui heti hervottomana sivulle.
— Jokohan se nyt syöpi sinut elävältä! hätäytyi Törö-Jussin akka.
— Ota sukkelaan se korento tuolta nurkasta ja vetäise sillä niin, että keikkoaa, pakana, huusi Jussi kuoleman hädässä akalleen, muuten se kohta repii minulta kurkun auki!
Akka, joka oli ollut kyykkysillään poliisikoiran edessä turhaan kohottaen ruokakuppia sen suuta kohti, laski kupin lattialle ja yritti nousta miehensä avuksi, mutta silloin kiinnitti koira häneenkin vihanpalavan katseensa ja päästi kiukkuisen:
— Hau-uh!
Akka oli saada halvauksen ja putosi puolipyörryksissä lattialle istumaan. Luullen viimeisen hetkensä tulleen hoki hän vain:
— Herra armahda, Herra armahda…
Vihdoin hän tointui, ja huomattuaan olevansa vielä hengissä ja Bellan taas tuijottavan jäykistyneeseen Törö-Jussiin yritti hän siirtyä pois tuon julman pedon vaarallisesta läheisyydestä. Hän aikoi juosta ulos ja huutaa poliiseja apuun, ennenkuin heidän koiransa on tappanut koko talon väen.
Mutta Bella oli koulun käynyt poliisikoira, ja Törö-Jussin ilmeisesti vihamielinen esiintyminen oli äkkiä herättänyt siinä jälleen vireille voimakkaan epäluulon koko Jussin huonekuntaa vastaan. Kun emäntä liikahti, murahti se hänelle ja välähdytti hampaitaan, ja tämä huomautus naulitsi akan lattiaan varmemmin kuin jos hän olisi ollut kahleilla siihen kiinnitetty.
— Ala kömpiä ukko sieltä uunilta… ota halko ja anna sille lähtö…
Enempää ei Törö-Jussi kerjennyt neuvoa isäänsä, sillä Bella teki niin uhkaavan liikkeen, että hänen suunsa äkkiä sulkeutui, eikä hän enää uskaltanut sitä avatakaan.
— Mitä minusta vanhasta, vaivaisesta raadosta, kun ette tekään sille puolianne pidä! valitteli ukko ja katsoi parhaaksi pysyä uunilla.
Tuvassa vallitsi nyt tuskallinen hiljaisuus. Ukko vain silloin tällöin yskähti uunilla, ja Törö-Jussi hengitti raskaasti, käheästi, tuijottaen hiki otsalla Bellaan.
Akka makasi kontallaan lattialla Bellan vieressä, käsiensä varassa, jotka rupesivat puutumaan. Hänen vasen säärensä alkoi ilkeästi syyhyä, mutta hän ei voinut liikauttaakaan kättään ruopiakseen kutiavaa paikkaa.
— Voi hyvä isä, iäkseenkö ne poliisit nyt jäivät sinne pihalle! huokasi hän viimein.
Kului hetki, joka tuvassaolijoista oli iankaikkisuus.
Syyhyminen akan sääressä tuntui vähitellen leviävän ympäri ruumiin. Vihdoin syyhytti ja pisteli joka paikkaa. Varsinkin hartioita. Ei eläessään ollut hänen ruumiinsa sillä tavalla syyhynyt…
Lopuksi alkoi hänelle selvitä se kauhea varmuus, että hänen täytyi kuolla tuossa tuokiossa. Tätä ei enää voinut kauan kestää… hänen täytyi ruveta raapimaan itseään, ja kun koira huomaa hänen liikahtavan, niin…
Akka sulki silmänsä uskaltamatta ajatella loppuun.