XIV
Hiljainen talvinen iltapäivä.
Sellainen iltapäivä, jolloin koko kaupunki, eikä ainoastaan koko kaupunki vaan vieläpä koko maailmankaikkeuskin tuntuu kuin hieman torkahtaneen.
Joitakuita lumihiutaleita leijailee alas taivaalta, mutta niitäkin tulee niin harvakseen, että melkeinpä ne lukea ehtisi.
Liike kaduilla on koko päivänkin ollut merkillisen hiljaista. Ikäänkuin ei olisikaan arkipäivä, vaan tuollainen hämärähkö, leudonlainen helmikuun sunnuntai, jolloin on niin autuaallista ottaa pieni, aivan pieni unonen sohvan kulmassa lämpöisessä kamarissaan… tietäen varmasti saavansa olla häiriytymättä tunnin, kaksikin.
Ei näy kaduilla jauhokuormia, eikä näy heinähäkkejäkään. Kaikkiko nyt lepäilevät?
Vihdoin ajaa könöttelee tuolla varakas talollinen kirkkorekensä perässä istuen ja edessään valkoinen vehnäjauhosäkki ynnä muita asianomaisia kaupunkiostoksia. Eihän nyt tunnu olevan kylmäkään, mutta pystyssä seisoo paksun turkin kaulus kuin suojamuurina, ja miltei loppumattoman pitkä punainen vyö on lujasti kiedottu kaulan ja vyötäisten ympäri, sillä onhan edessä parituntinen jäämatka yli aukean Apajalahden, ja jäällä tuulee aina. Hiljalleen hölkyttelee hevonen ja ajaja häipyy vähitellen näkymättömiin.
Taas on kadulla tyhjää. Lumihiutaleita vain hiljalleen, verkalleen leijailee alas.
Menlösin Kaisu istuu ikkunansa ääressä ommellen, ja huoneessa on syvä rauha.
Äiti on lähtenyt pienelle vierailulle täti Silanderin luo ja isä kai istuu keinutuolissa omassa asekamarissaan, lukien uutta, laajaa ja lukuisilla kuvilla kaunistettua Napoleonin elämäkertaa, jonka hän eilen oli kirjakaupan pölyttyneimmältä hyllyltä löytänyt.
Käkikello se vain seinällä harvakseltaan raksuttelee, mutta muutapa ääntä ei huoneessa kuulukaan.
Kunnes kellotaulun yläosassa oleva ovi rasahtaen aukenee, käki ilmestyy näkyviin, kumartaa kohteliaasti neiti Kaisu Menlösille ja huutaa sointuvalla äänellään:
— Kukkuu!
Ja täten ilmoitettuaan, että kello on jo puoli viisi, peräytyy se takaisin hiljaiseen vanhanpojan asuntoonsa ja ovi lupsahtaa kiinni.
Oletteko koskaan huomanneet, että vanhat perhekellot osaavat puhua?
Se on niiden keskuudessa hyvin tavallinen taito, mutta ne eivät puhu aina eivätkä kaikille. Ne alkavat puhua vain silloin, kun huoneessa on hiljaista ja kun siellä istuu niiden erityisessä suosiossa oleva perheenjäsen. Kun Kaisu istuu yksin ruokasalin arvonimellä kunnioitetussa kamarissa työnsä yli kumartuneena ja hiuskiehkura otsalta valahtaneena, ja kun talossa on niin hiljaista, ettei kuulu edes isän keinutuolin ratinaa asekamarista, niin silloin alkaa vanha käkikello hänelle puhella niinkuin vanhoinakin aikoina, jolloin hän pienenä lapsena hukkui tämän vakavan perheenjäsenen yksitotista, punnittua puhelua kuunnellessaan, kun ikkunasta tuikkivat tähdet taikka sisään paistoi hieman yksinkertaisen ja lystillisen näköinen kuu.
Sillä aikaa kun käkikello raksuttelee tytölle omia tarinoitaan, tehkäämme seuraava paljastus:
Menlösin Kaisu ja Montosen Maire Mielikki Minerva olivat pitkästä aikaa tavanneet toisensa viime sunnuntaina köyhien kansakoululasten hyväksi toimeenpannuissa iltamissa. Kaisu kuului iltaman emäntiin — väkisin olivat vieneet, vaikka hän ei viime aikoina ollut tahtonut edes portista ulos astua — ja emäntien joukossa oli myöskin Maire Mielikki Minerva. Siellä he, näytelmälavan takana, olivat toisensa tavanneet… ja repineet silmät toistensa päästä.
Ei vainenkaan, eivät repineet. Me vain suvaitsimme hieman leikkiä laskea. Toistensa kaulaan he kapsahtivat ja taisivatpa hiukan itkeä tihauttaakin kaikessa kiireessä. Nämä kevytmieliset ihmiset olivat siis yhä edelleenkin ystävyydenliitossa keskenänsä, vaikka heidän välillään olisi tullut ylipääsemättömänä muurina olla perheiden välinen taistelu, äitien tyttärilleen antamat jyrkät määräykset ja ennen kaikkea kuollut, syvän kaivon pohjassa uinuva hiiri.
Siellä iltaman hälinässä eivät he olleet ehtineet sydämiään oikein perin pohjin purkaa, mutta iltaman päätyttyä tulivat he yhdessä kotiin. Rikos numero kaksi. Ja seuraavana päivänä tapasivat he uudelleen toisensa iltamahuoneistossa, jossa iltaman puuhaajat ja toimihenkilöt nyt siivosivat edellisen illan jälkiä. Sitten he kävelivät vanhan ja uuden kaupunginosan välisellä mäellä, nousten aina sen korkeimmalle kohdalle. Varmaankin olisivat he, itsekään sitä huomaamatta, kavunneet näkötorniinkin, ylimpään kerrokseen asti, jos sinne olisi ollut portaat. Mutta sinnehän ei ollutkaan portaita.
Tämä rikoksellinen kävelyretki kesti kolme tuntia. Ne tunnitkin kun nykyään ovat niin lyhyet. Kuusikymmentä minuuttia vain, ja silloin on taas tunti mennä livahtanut… ja tytöillä on tavallisissakin oloissa niin paljon puhumista.
— Missä Herran nimessä sinä olet niin kauan viipynyt? ihmetteli rouva Menlös, kun tytär vihdoinkin palasi kotiin. Ja vilpillinen tytär vaipui yhä syvemmälle valheellisuuden suohon ja selitti, miten paljon siellä oli ollut järjestämistä. Täytyihän sitäpaitsi käydä sitten muka vähän raitista ilmaakin hengittämässä…
Sellaistahan se on se maailman meno. Nuorisossa ei ole vakavuutta eikä syvällisempää asioiden ja kunnian vaatimusten ymmärtämystä.
Kaisu kohotti päätään työstään. Siellä oli ikkunan alla kadulla yksi perheen virallisista vihollisista, juuri se Maire Mielikki Minerva, hiihtopuvussa ja suksensauvoihinsa nojaten. Teki kysyvän merkin kädellään ja toinen hyväkäs teki vastausmerkin. Niillä tytöillä ne on aina ne omat merkkikielensä.
Silloin käänsi Montosen tytär suksensa sisään Menlösin portista. Kun on kerran antanut pahalle sormen niin tiettyhän se.
Heikkoja ovat naiset — nimittäin nuoret naiset. Vanhemmat kyllä osaavat puolensa pitää, kun kerran sota on julistettu.
Merkitsemme siis Maire Mielikki Minervan kirjavaan ansioluetteloon tämänkin ennenkuulumattoman rikoksen Montosen perheessä nykyään vallitsevia rautaisia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Sitä tosin ei olisi tapahtunut, jos rouva Maria Menlös olisi ollut kotosalla, mutta Kaisuhan oli juuri äsken viittauksella ilmoittanut, että tie oli auki.
Oli sitä taas puhumista, oli näyttämistä ja oli katsomista. Mutta varsinkin puhumista. Mistä kaikesta lienevät puhelleetkaan? Ehkä puvuista — ja tietenkin puvuista — ehkä äskeisistä iltamista, ehkä myöskin eräistä pitkäkaulaisista ja vielä pitempisäärisistä lyseon ylä: luokkalais- y.m. loikareista, jotka niin ahkerasti olivat heitä tanssittaneet.
Mahdollisesti heistäkin. Me emme voi sitä tietää. Sillä eipä ole kuulunut tapoihimme kuunnella nuorten tyttöjen kahdenkeskisiä keskusteluita oven takaa, vuoroin silmä, vuoroin korva avaimenreikää vasten painettuna. Päinvastoin siirrymme hienotunteisesti pois koko viereisestä huoneesta, tai jollemme nyt aivan sitäkään tee, niin ainakin kävelemme yskähdellen edes takaisin huoneessa, nurkasta nurkkaan — yskähdellen ja hyräillen tuota vanhaa, kaunista:
"Yksi nuori mies meni metsään,
Yksi nuori mies meni metsään.
Yksi nuori mies meni metsään,
Meni metsään viheriään.
Sumfarei…"
Käkikello tietenkin kuuli kaiken, ja mahdollisesti kuuli käkikin ovensa taakse. Mutta kumpikaan ei ilmoittele kuulemiaan… ja totta puhuen eivät ne taida juuri tärkeitä ollakaan.
Herra taloustirehtööri Menlös oli nukahtanut Napoleonin elämäkerta polvilleen keinutuoliin. Napoleonin elämäkerta sankareineen solui vähitellen polvelta alas ja putosi lattialle. Siihen kopsahdukseen heräsi taloustirehtööri, nosti kirjan permannolta ja kuuli samassa ruokasalista sellaista puheensorinaa, että eipä paremmasta apua. Ei oltu moista tässä talossa viikkokausiin kuultu.
Aivan täytyi lähteä katsomaan. Olihan se kuin Maire Mielikki Minervan ääni.
Ja kun rouva Maria Menlös puoli tuntia myöhemmin palasi kotiin, niin näki hän sanomattomaksi ihmeekseen, hämmästyksekseen ja mielipahakseen, että eräs Montosen suvun jäsenistä istui hänen kodissaan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Kuin ei mitään olisi tapahtunut! Aivan kuin ei olisi tapahtunut yhtään mitään erinomaista, ei mitään sellaista, jota viime aikoina kuitenkin oli tapahtunut. Aivan kuin ei musta hiilisäkki koskaan olisi lentänyt Montosen pihasta aidan yli Menlösin pihaan, aivan kuin olisi tie kaivolle auki entiseen tapaan ja aivan kuin ei rouva Montonen koskaan olisi sanonut rouva Menlösiä sivistymättömäksi ihmiseksi!
Ja ikäänkuin ei rouva Montonen olisikaan haastattanut rouva Menlösiä oikeuteen hiiren kaivoon heitättämisestä!
Rouva Menlös kulki huoneen läpi keittiöön, mutta rouva Montosen
tyttärelle ei hän suonut silmäystäkään, ja samassa nousikin Maire
Mielikki Minerva ylös sekä sanoi hämillään ja nolona jäähyväiset
Kaisulle ja taloustirehtöörille, poistuen kiireesti.
Kun vieras oli lähtenyt ja rouva Menlös hänen mentyään oli sanonut sekä Kaisulle että herra Menlösille mielipiteensä tällaisista vierailuista, otti herra Menlös piipun suustaan, katseli ikkunasta ulos kadulle, jossa jo oli pimeä, ja sanoi nöyrästi: —
— Aivan niin, rakas Maria, mutta…
— Mutta mitä? kysyi rouva Menlös.
— Ei mitään, rakas Maria, kiiruhti herra Menlös vakuuttamaan.