XIII
Ylen vaikea oli mielten päästä tasapainoon kaupungissa, niin kauan kuin tämä hiirijuttu oli ratkaisematta oikeudessa. Ja koska se oli vihamiehen kylvöä, niin tunki se yhä uusia vesoja ympärilleen, leviten aina laajemmille alueille. Se aiheutti jos jonkinlaista väittelyä, josta monesti syntyi tora, ja torasta nousi joskus tappelukin. Eräänä päivänä syttyi sellaisesta syystä sota keskellä toria. Häkkisen akka ja Sipon akka olivat riidelleet puolen tuntia siitä hiirestä. Häkkisen akka oli Montosten puolella ja Sipon akka puolusti kiivaasti rouva Menlösiä. Lopuksi vihastui Häkkisen akka ja heitti Sipon akkaa maasta ottamallaan jäisellä kokkareella, ja Sipon akka tempaisi saman kokkareen ja heitti sen takaisin, niin että se kopsahti Häkkisen akan pääkuoreen. Tappelu kehittyi, ja itse Häkkinen ja itse Sippo juoksivat kumpikin myymäläpöytiensä äärestä puolustamaan vaimojaan, joutuen täten hekin keskenään taisteluun. Silloin alkoivat torilla olevat toiset akat huutaa poliisia.
Poliisikamarissa pelasivat konstaapelit Kappari, Räikkö ja Miettinen tavanmukaista Mustaa Pekkaa. Miettisen asema alkoi juuri ruveta näyttämään epätietoiselta, kun torilta ikkunan läpi kuului huutoa ja melua. Silloin heitti Miettinen kortit kädestään ja sekoitti ne niin, ettei niistä voinut enää mitään selvää saada, ja juoksi ikkunan ääreen.
— Mitä siellä on? kysyi konstaapeli Räikkö.
Miettinen katseli jonkin aikaa ja arveli sitten:
— Taitavat vähän tapella.
— Kutka! kysyi Kappari, joka paraillaan koetti saada selkoa siitä, millaiset kortit Miettisellä oli ollut.
— Sippo ja Häkkinenhän ne näyttävät harrastavan sitä asiaa, teki
Miettinen huomioitaan. — Ja taitaa niillä olla akatkin varaväkenä.
— No mene sinä Miettinen sitten asettelemaan niitä, kehoitti Kappari.
— Sinulle se Musta Pekka olisi kuitenkin jäänyt.
Miettinen lähtikin rakentamaan rauhaa. Hänen perille päästessään löi
Sippo juuri Häkkistä niin että läiskähti.
— Mitä te tässä? tiedusteli poliisi Miettinen. — Ei ole lupa tapella torilla.
— Me vain tässä… ähkyi Häkkinen, koettaen kiristää Sippoa kurkusta vasemmalla kädellään ja sivaltaa häntä oikealla päin naamaa… me vain tässä sen viisaan Salamoonin käskyn jälkeen…
— Minkä käskyn? kysyi Miettinen, joka ei ollut perehtynyt Vanhaan testamenttiin.
Samassa sai Sippo taas lyödyksi Häkkistä niin, että Häkkisen lakki lensi torille. Poliisi nosti sen maasta, löi sitä polveaan vasten, karistellakseen siitä lumen pois, ja painoi sen sitten takaisin Häkkisen päähän.
— No senpä sen… kun se Salamooni sanoo…, ähisi Häkkinen, saaden reväistyksi Sipon paidankauluksen auki,… sanoo että "rauta raudalla hivottakoon"… ähäh!… "ja mies hivokoon lähimmäisensä muotoa"… äh!
Akat ympärillä huusivat, siunasivat ja päivittelivät.
Poliisi, joka ei ollut varma siitä, oliko viisas Salomo antanut mitään sellaista käskyä, mikä joka tapauksessa oli ristiriidassa kaupungin poliisijärjestyksen kanssa, jota Miettisen oli noudatettava toimintaohjeenaan, erotti tappelijat ja nuhteli heitä sitten vähän viran puolesta, lausuen lopuksi ympärille keräytyneille akoille ja uteliaille maalaisille kursailemattoman toivomuksen, että he mitä pikimmin korjaisivat luunsa takaisin pöytäinsä ja kuormiensa ääreen.
Kyseltyään saapuvilla olleilta tappelun syytä palasi Miettinen takaisin poliisikamariin ja sanoi virkaveljilleen:
— Jolleivät ne saa sitä paholaisen hiirtä pois sieltä Montosen kaivosta, niin minä menen itse ja sukellan sen sieltä… kun on kohta koko kaupungissa kapina ja vallankumous mokoman otuksen takia!
Muuallakin syntyi pahennusta ja ikävyyksiä Menlösin rouvan ja Montosen rouvan riitajutun takia. Kauppiaat Lax ja Piilonen, joista Lax oli sukua taloustirehtööri Menlösille ja Piilonen kauppias Montosen rouvalle, sanoivat tämän jutun aiheuttamassa sanaharkassa irti tuttavuutensa eivätkä tervehtineet toisiaan ennenkuin vasta seuraavana juhannuksena, jolloin he sattumalta joutuivat samaan seuraan, missä heidät seuraelämän tapojen ja vaatimusten mukaisesti uudelleen esitettiin toisilleen. Myöhemmin samana iltana joivat he sitten kyllä veljenmaljatkin, ettei tarvitsisi kadulla vastaan tultaessa vaivautua nostamaan lakkia, joten heidän tuttavuutensa nykyisin on jälleen samalla asteella, jolla se oli ennen riitaa.
Lapsimaailmaankin levitti tämä juttu turmelustaan. Lapset leikkivät Menlösin joukkoa ja Montosen joukkoa. Purasen pihassa leikittiin tätä leikkiä niin perusteellisesti, että Purasen Väinö heitti kaivoon oikean hiiren, joka oli tarkoitusta varten hankittu. Hiiri saatiin tosin kohta ylös, mutta Väinö sai siitä huolimatta selkäänsä.
Olihan kaupungissa sentään vielä jokunen sellainenkin ihminen, joka vieläkin piti sovintoa mahdollisena, niin pimeältä kuin asia oikeastaan näyttikin.
Sellainen henkilö oli ainakin setä Salmela.
Setä Salmelalla on arvokas, hillitty käytös, valkoinen, huolellisesti kammattu tukka, aina sileäksi ajeltu leuka, siniset silmät ja raikkaan punaiset posket. Ettepä suinkaan uskoisi häntä jo yli kuusikymmenvuotiaaksi. Nuorekkaampaa miestä ette löytäisi koko kaupungista. Katselkaapa esimerkiksi hänen eheitä, valkoisia hampaitaan! Puolta nuoremmatkin saisivat niitä kadehtia. Mutta mitäpä tämän nykyisen polven hampaista… Keveä ja joustava on hänen käyntinsä ja suora hänen vartalonsa. Hänen takkinsa on huolellisesti harjattu, tomuhiukkaa ei niin missään. Ja sellainen lempeä, sointuva ääni!
Nuori on hän vielä mieleltään ja nuorten seurassa viihtyykin hän erinomaisesti. Puolen tunnin kuluttua jo esittelee lähempää tuttavuutta, antaen nuorille miehille ja nuorille neitosille, joiden viimemainittujen läheisyys ei myöskään ole hänelle vastenmielinen, oikeuden sanoa häntä sedäksi. Ja sitten taputtelee hän nuorta miestä olalle, mutta nuorta neitosta poskelle, jolloin neitonen vähän punastuu ja naurahtaa.
Kolme konkurssia on hän aikojen kuluessa tehnyt, ensimmäisen omissa nimissään, toisen veljensä nimessä ja kolmannen sisarensa nimissä. Jos hän olisi naimisissa, niin olisi hän luultavasti tehnyt neljännen vararikon vaimonsa nimissä, mutta hän ei ole mennyt naimisiin. Mistä se johtuu, sitä ei taida kenkään sanoa, sillä eipä olisi luullut hänen olleen vaikeata itselleen vaimoa saada. Paljon turhanpäiväisemmätkin miehet sellaiseen pystyvät. Nyt ei ole enää ketään, jonka nimissä hän voisi maatilan ostaa tai kaupan perustaa, ja siitä syystä onkin hänellä hyvää aikaa kyliä käydä ja puhella ihmisten kanssa sivistävistä asioista. Sillä sivistys ja ihmisyys ovat hänen mielestään ihmisen kalleimmat ominaisuudet, ja niistä osaa hän puhua niin kauniisti, että vanhemmat naiset laskevat kädet ristiin syliinsä ja kuuntelevat hartaasti, päätään nyökäytellen ja vartaloaan hiljaa keinutellen, mutta nuoret miehet siirtyvät melkein huomaamattaan toiseen huoneeseen tupakoimaan ja keskustelemaan tilanomistaja Rahkon Villistä, joka viime kilpa-ajoissa sai ensi palkinnon.
Kaikki sanovat häntä setä Salmelaksi, ja kaikkialla on hän kuin kotonaan. Vanha postimestari vain ei voi häntä sietää. Postimestari sanoo, että setä Salmela puhuu niinkuin kirjanoppineet ja filistealaiset, ja että hän istuisi mieluummin, oman nimenomaisen vakuutuksensa mukaan, koko jumalanpalveluksen ajan jalkapuussa kirkon porstuassa, kuin kuuntelemassa setä Salmelan puheita ihmisyyden ja sivistyksen merkityksestä. Mutta eihän meidän tarvitse välittää siitä, mitä postimestari sanoo. Postimestari onkin muuten sellainen mies, ettemme voi häntä kauankaan kuunnella saamatta sielullemme vahinkoa.
Tämä miellyttävä ja kunnioitettava henkilö, tarkoitamme luonnollisesti setä Salmelaa, saapui vieraisille kauppias Montosen perheeseen juuri vähää ennen päivällisaikaa ja otti rakastettavasti, mutta ei silti liian hanakasti vastaan isäntäväen ystävällisen pyynnön käydä päivällispöytään. Vasta pöydässä ehti hän kysyä ensin rouva Montosen vointia ja sitten herra Montosen vointia. Saatuaan kuulla, että sekä rouvan että kauppiaan terveydentila oli tyydyttävä, kysyi hän myöskin lasten vointia, taputtaen samalla vieressään istuvaa Maire Mielikki Minervaa poskelle. Lastenkaan vointi ei antanut minkään näköistä aihetta huolestumiseen, niin että setä Salmela saattoi levollisin mielin ryhtyä nauttimaan pöydän antimista.
Yhdestä jos toisestakin asiasta siinä puhuttiin, sillä setä Salmela on ylen virkeä ja taitava mies keskustelua ylläpitämään. Ihan häntä ilokseen kuuntelee.
Mutta sattui sitten setä Salmela koskettelemaan sitä hiiriasiaa, ja silloin muuttuivat rouva Montosen kasvot heti jäykiksi ja synkiksi ja kauppias Montonen hotkasi suupalan mainiota vasikanpaistia niin hätäisesti, että oli läkähtyä, ja Maire Mielikki Minervan täytyi ryhtyä takomaan isäänsä selkään. Pienemmätkin lapset katsoivat ihmeissään setä Salmelaa, joka sillä tavoin loukkasi sitä perheessä voimassa olevaa rautaista lakia, ettei hiirestä saanut mitään puhua. Pienempiin lapsiin nähden ulottui tämä sääntö niin pitkälle, etteivät he, kiusausten välttämiseksi, saaneet puhua kissoistakaan.
Setä Salmela ei kuitenkaan näyttänyt tietävän tästä perhelaista mitään. Mahdollisesti hän tiesikin, mutta ei ollut tietävinään. Joka tapauksessa alkoi hän puhella tästä kiusallisesta aineesta, käsitteli sitä puolelta jos toiseltakin, ja lausui:
— Sivistys ja ihmisyys, kun niitä noudatetaan, auttavat kyllä tässäkin asiassa onnelliseen lopputulokseen ja sovintoon. Täytyy ottaa huomioon sekä sivistyksen että ihmisyyden vaatimukset. Sivistyksen vaatimukset ovat suuret ja ihmisyyden vaatimukset vielä suuremmat…
Näin puheli setä Salmela kauniisti ja taitavasti, mutta kukaan ei vastannut sanaakaan. Jokainen söi vain ja tuijotti lautaseensa.
Setä Salmela jatkoi. Hän pohti yksityiskohtaisesti sekä sivistyksen että ihmisyyden velvoituksia hiirijuttuun nähden, ja ilmeisesti saattoi huomata, ettei hänellä olisi mitään vastaan esiintyä rauhanvälittäjänä. Mutta kukaan ei puhunut niin halaistua sanaa. Oudolta tuntui setä Salmelasta jatkaa pitemmälle tästä aineesta. Siispä hän vähitellen liukui toisille laduille, ja kauppias Montosen perhekin alkoi silloin tointua horroksista.
Kun päivällinen oli päättynyt, vei rouva Montonen setä Salmelan saliin ja sanoi hänelle siellä kahden kesken, katseensa leimahtaessa kuin salama:
— Minä en koskaan tee sovintoa rouva Menlösin kanssa… en sivistyksen enkä ihmisyyden nimessä!
Alas painui setä Salmelan valkotukkainen, kunnioitettava pää. Mihin voi enää vedota tässä maailmassa, jollei edes sivistykselle ja ihmisyydelle arvoa anneta?
Paljon paremmin ei setä Salmela onnistunut yrityksessään taloustirehtööri Menlösinkään perheessä. Päivällispöydässä hän sielläkin asian puheeksi otti, mutta naapuritalossa saamansa ikävä kokemus oli tehnyt hänet niin varovaiseksi, että hän lähestyi hiirijuttua kaukaa luovien. Taitavasti hän siinä menetteli mielestään, mutta jo pitkältä matkalta haistoi rouva Maria Menlös hänen aivoituksensa ja huudahti:
— Jos sitä juttua tarkoitatte, niin siitä ei puhuta tässä talossa!
Minäkö sopimaan! Minä?
Setä Salmela alkoi puhua kukkakaalin viljelemisestä.