XII
Oli pakkaspäivä se suuri päivä, jolloin rouva Maria Menlösin ja Mathilda Montosen välinen ankara ja huomiota herättänyt oikeudenkäynti hiiren kaivoon heittämisestä raastuvanoikeudessa alkoi.
Puut olivat huurteessa ja huurteessa olivat torikauppiasten parratkin torilla. Taiteilija Markula oli paleltua kuoliaaksi, mutta eipä hän sittenkään torilta lähtenyt. Torikauppiaat hyppivät huopatallukoissa ja paukuttivat käsivarsiaan, ja ajurinrengit painiskelivat lämpimikseen lumihangessa.
Sinertävänä, suorana patsaana kohosi savu uuninpiipuista hiljalleen kiiluvan kylmään, kilahtelevaan pakkasilmaan, ja taivaan rannalla näyttäytyvä aurinko oli kalpean punainen. Lumi narisi jaloissa ja kaikilla kadulla kulkijoilla oli kiire.
Kipenöitsevän kylmä sää… mutta niin puhdas ja kirkas, että kattoja peittävä lumi silmiä huikaisi.
Olikin sydäntalvi.
Mutta raastuvanoikeuden hämärissä, tupakansavuisissa suojissa oli lämmintä, sillä lämmintä vaati raatimies Waaranen, eikähän lämmin muillekaan pahaa tehnyt. Ikävää on istua oikeutta jakamassa kädet kohmeissa ja jalat palellen.
Jutun käsittely oli jo alkanut, valmistavat toimitukset toimitettu ja todistajat vannotettu, minkä jälkeen oikeuden puheenjohtaja oli kuin itsekseen murahtanut:
— Muistakaa valanne!
Muut todistajat saivat astua odotushuoneeseen, mutta Maijastiina
Mönkkysen käskettiin jäädä sisään.
— No mitä tietää todistaja Maijastiina Mönkkynen kertoa asiasta?
Raastuvanoikeuden v.t. puheenjohtaja, hovioikeuden auskultantti Kivilouhos nojautui taaksepäin mukavaan kuunteluasentoon, alkaen tarkkaavasti ja huolellisesti puhdistaa kynsiensä aluksia pienellä kynäveitsellä.
Silloin Maijastiina Mönkkynen vilkaisi ympärilleen, astui askeleen eteenpäin, veti henkeä sisäänsä, niiata nöksäytti ja päästi yhdessä puhalluksessa seuraavan todistuksen:
— No näin minä ainakin sen kun häntä huiskahti, herra tuomari ja pormestari!
— Mikä häntä? kysyi vanha raatimies Waaranen, pyöritellen kädessään lyijykynää, millä oli tekevinään muistiinpanoja. — Kissan häntäkö?
Raatimies Waaranen on niin perin leikillinen mies. Oikea koiranleuka koko ukko.
Mutta Maijastiinaa se hänen kysymyksensä ei naurattanut. Eihän nyt oltu naurun paikassa. Ihmeissään ihan se Maijastiina räsähti:
— Ka, ka, mikä kissanhäntä? Eihän siinä ollut kissaa mailla eikä halmeilla, herra raatimies ja herra tuomari ja pormestari! Mistäs siihen olisi kissat tulleet?
Vahtimestari Kompero, joka istui vanhalla, rikkinäisellä tuolilla oven pielessä, yski ja niisti nenäänsä.
— Mikäs häntä se sitten heilahti? kysyi raatimies, potkien samalla pöydän alla auskultantti Kivilouhosta jalkaan ja siristäen hänelle merkitsevästi vasenta silmäänsä.
Maijastiina se taas niiata nöksäytti ja katsoi rohkeasti oikeutta silmiin niinkuin ainakin todistaja, joka tietää pysyvänsä totuudessa. Liukkaasti hän vastasi:
— No justiinsa sen hiiren häntä!
— Mistäs te sen tiesitte hiiren hännäksi? kysyi raatimies.
— Kertokaa alusta alkaen, sanoi oikeuden puheenjohtaja. — Mutta älkää kertoko pitkästi!
Jyrkästi torjui Maijastiina päältään epäluulon monisanaisuudesta:
— Ehei, enhän minä pitkästi, herra tuomari ja pormestari… eikähän siinä ole pitkältä kertomistakaan. Se oli näinikään: kun minä tulin sinne näiden altavastaajien kyökkiin…
— Ei teidän tarvitse siitä asti kertoa, keskeytti puheenjohtaja, joka samoin kuin koko kaupunkikin hyvin kyllä tiesi jo etukäteen Maijastiina Mönkkysen tulevan todistuksen sisällön. — Kertokaa siitä asti kun te tulitte ulos herrasväki Menlösin keittiöstä.
Suutaan pyyhkäisten Maijastiina kumarsi, niiasi ja sanoi:
— Jassoo siitä? Kiitos, herra tuomari ja pormestari! No se ulostuleminen taas oli näinikään: jos tämä pöytä tässä — minä puhun nyt vain havainnollisesti, herra tuomari ja pormestari — jos tämä pöytä tässä olisi ikäänkuin se kyökin porstua, ja minä seisoisin sitten niillä kyökin portailla — niinkuin nyt tässä — niin silloin tulisi se Miina olemaan niinkuin tuolla nurkassa, missä on tuo pyöreä pöytä ja vesikarahvi, vaikka tietysti etempänä. No minä tulin tästä porstuasta… näinikään… ja silloin juuri minä äkkäsin, että se Miina oli siellä aidan nurkassa kumarruksissa, niin että selkäpuoli oli minuun päin… näinikään… mutta justiinsa kun minä pääsin portaille, niin silloin se oikasi selkänsä, niin että se nousi pystyyn, se Miina, ja heilautti jotain lautaa kädessään, ja silloin se meni semmoinen pikkuinen musta yli lankun sinne Montosen puolelle, niin että häntä huiskahti. Silloin minä heti huusin sille Miinalle, että mikä se oli, ja siihen se Miina huilautti vastaan, että "kuollut hiiri vain", ja tarttui likasankoonsa ja kohotti hameet polviin asti… näinikään…
— No ei teidän nyt sitä tarvitse näyttää… ei tämä ole mikään teatteri! ärjäisi auskultantti Kivilouhos, vilkaisten salaa rouviin Montoseen ja Menlösiin.
— Antakaa anteeksi, herra tuomari ja pormestari! vaikeroi säikähtynyt todistaja Maijastiina Mönkkynen. — Enhän minä arvannut… kun puhuu valansa päältä…
— Jaa, jaa, ei tässä tarvitse valankaan päältä näytellä ja pyllistellä… jatkakaa siitä mihin jäitte ja kertokaa lyhyesti! sanoi auskultantti Kivilouhos.
Niin syvään niiasi Maijastiina, että polvet melkein permantoon ottivat:
— Kiitos, herra tuomari ja pormestari! Hyvä isä sentään, mihinkäs minä jäinkään? Juu, justiinsa siihen… niin, se läksi sitten tulemaan sieltä helmat koholla… antakaa anteeksi, herra tuomari ja pormestari, kun siinä oli niin paljon lunta siinä polulla… ja minä läksin sitten pois.
— Ettekö te muuta tiedä?
— Tiedänhän minä paljonkin, herra tuomari ja pormestari…
— Sen minä kyllä uskon, myönsi herra tuomari ja pormestari Maijastiina Mönkkysen silminnähtäväksi mielihyväksi. — Mutta näittekö te tai kuulitteko te mitään muuta siellä herrasväki Menlösin pihassa sillä kertaa?
— Enhän minä, herra tuo…
— No saatte sitten astua ulos.
— Kiitos, herra tuomari ja pormestari! Maijastiina niiasi. — Kiitos, herra raatimies! Maijastiina niiasi toisen kerran. — Pyytäisin kulujani, korkea oikeus…
Maijastiina Mönkkynen niiasi näin sanottuaan kolmannen kerran ja poistui käppelästi.
— Käskekää sisään palvelijatar Miina Laaninen!
Ovella kääntyi todistaja Mönkkynen kuitenkin vielä kysymään:
— Saanko minä sitten jo lähteä ihan pois?
— Saatte… jaa, no jos kumminkin odotatte vielä, jos teitä satuttaisiin tarvitsemaan.
Hillitty ilo ja tyytyväisyys loisti todistaja Maijastiina Mönkkysen kasvoilta, hänen kuullessaan tämän mahdollisuuden.
Näin oli siis oikeudenkäynti hiiren kaivoon heittämisestä täydessä vauhdissa.
Keskellä permantoa seisoivat himmeiden, tomuisten ikkunain puolella herra ja rouva Menlös, taloustirehtööri itse tällä kertaa sangen vähän sotaisen näköisenä, mutta paksu rouva ankarana, valppaana ja varuillaan. Eikä ollut hän huolinut mitään asianajajaa hankkia, sillä hän luotti asiansa oikeuteen ja selviin tosiasioihin. Hän ei muuten ollut tällä kertaa ainoastaan vastaajana vaan myöskin kantajana, sillä hän puolestaan vaati rouva Montoselle rangaistusta ikivanhaan sopimukseen ja käytäntöön perustuvan kaivotien sulkemisesta, väärien huhujen levittämisestä ja kunnianloukkauksesta. Samoin kuin rouva Montosen asianajaja Nils Pehr Bums oli hänkin tuonut oikeuteen koko joukon todistajia.
Parin kyynärän hänestä seisoi rouva Montonen, sisällisesti hermostuneena, mutta ulkonaisesti kylmänä ja jäykkänä. Hänen miehensä ei ollut suostunut millään ehdolla tulemaan oikeuteen, sillä hänelle oli sattunut niin tärkeitä liikeasioita, että hän oli sanonut itselleen tulevan tuhansien markkojen vahingon, jos hän ne laiminlyö. Mutta olihan rouva Montosen turvana ja voimallisena puolustajana itse asianajaja Nils Pehr Bums eli herra Nilsperi.
Herra Nilsperi seisoi lähinnä tuomarien pöytää, kädessään paksu pinkka papereita. Mitä papereita ne oikein olivat, sitä eivät syrjäiset voi tietää, mutta tuskinpa ne vain ainakaan kaikki tähän juttuun kuuluivat, sillä juttuhan oli vasta alussaan. Sellainen suuri asiapaperipinkka herra Nilsperillä muuten aina oli kädessään, kun hän missä jutussa tahansa oikeuden eteen astui.
Herra Nilsperi oli ollut vaiti koko edellisen todistajan kuulustelujen ajan. Hän tiesi oikean hetkensä, ja hänen hetkensä ei ollut vielä silloin tullut. Mutta kun palvelijatar Miina Laanisen nimi huudettiin, niin tuhautti herra Nilsperi punaiseen nenäänsä ja väänsi mulkosilmiään. Niinköhän mahtanee tehdä jalopeurakin, eläinten kuningas, kun se valmistautuu lyömään saaliikseen merkitsemänsä mullin voimakkaan käpälänsä iskulla maahan?
Astui siis sisään herrasväki Menlösin palvelijatar Miina Laaninen ja niiasi ovenpielessä.
Eipähän näkynyt voivan olla hymyilemättä korkea oikeus, ja tämä virallinen hymy se hieman lievensi hetken vakavaa, pingoitettua juhlallisuutta.
Sillä Miina, joka oli pukeutunut parhaaseen pukuunsa, mikä sopikin hänelle hyvin, koska se oli tehty Kaisu-neidin muotilehden mukaan, oli kääntänyt oikeuden huomion ensimmäiseksi nenänykeröönsä, jonka päähän hän oli sitonut valkoisen tukon osoitukseksi siitä, että siihen se Anna Riitta häntä silloin kaivolla puraisi. Tätä ennen ei hän tosin ollut pitänyt siinä mitään sidettä, ja vielä vähemmän tarvittiin sitä siinä nyt, kun puremasta tuskin näkyi jälkeäkään enää, mutta Miina arveli tällaisen siteen painavan oikeuden vaakakuppia heidän puolelleen. Nenätkin ovat koettaneet Montoset noilta syödä, ajattelevat oikeuden herrat heti, kun näkevät siteen Miinan nenässä.
Oikeuden puheenjohtajan kehoituksesta kertoi Miina hiirtä ja sen nakkaamista koskevat seikat samaan tapaan, mutta lyhyemmin ja asiallisemmin kuin Mönkkysen Maijastiina.
— Krohom! Herra Nilsperi se vain rykäisi.
— Herra puheenjohtaja! sanoi hän sitten rämeällä viinabassollaan, mullistaen hirmuisesti silmiään Miinalle, joka varovaisuuden vuoksi peräytyi heti askeleen taaksepäin. — Saanko tehdä hänelle muutamia kysymyksiä?
— Kyllä, lupasi auskultantti Kivilouhos.
— Miten te siihen hiireen tartuitte? kysyi herra Bums
— En mitenkään, sanoi Miina. — Minä pistin laudanpätkän sen alle ja heilautin sen sillä aidan toiselle puolen.
— Mistä syystä te sen sille puolen heititte? Miksi ette työntänyt sitä likakuoppaan?
— Niin, sanokaapas se, herra Nilsperi! huudahti Miina, lyöden kätensä yhteen niin että läiskähti.
— Minun nimeni on Bums! karjaisi kiukkuisesti asianajaja, joka aivan väärin piti Nilsperiä haukkumanimenä.
Eihän se ollut mikään haukkumanimi. Kaikki sanoivat häntä Nilsperiksi, eivätkä monet edes tienneetkään, ettei se ollut hänen oikea nimensä. Mutta Nilsperi itse suuttui aina kuin tupakka, kun hän sen nimen kuuli.
— Jassoo, no sanokaapas se sitten, herra Pumps! huudahti Miina uudelleen, sillä hän hoksasi todellakin vasta nyt ensi kerran, että hän olisi voinut sitenkin menetellä hiirenraadon suhteen.
Ja hän päivitteli:
— No vasta nyt minäkin huomaan, että miksi minä en tosiaankaan pumpsauttanut sitä sinne likakuoppaan?
Oikeuden herra puheenjohtaja oli nostanut kätensä suulleen ikäänkuin peittääkseen haukotuksen, mutta onnistui vain epätäydellisesti salaamaan tällä tempulla naurunsa; raatimies Waaranen nosti kirjavan, suuren nenäliinan kasvoilleen ja pärskytteli nenäänsä, mutta hänen hartiansa nytkivät epäilyttävästi, ja vahtimestari Kompero oven pielessä hihitti hiljaa, mutta sydämellisesti.
Rouvat vain eivät mitään huomanneet. Jäykkinä ja jännittyneinä he seisoivat kuin kaksi ukkospilveä.
— Kyllä minä sanon, miksi Miina Laaninen heitti hiiren sinne aidan taakse! huusi herra Nils Pehr Bums punoittaen vihasta niskaan asti.
Ja vedettyään syvään henkeä karjahti hän:
— Te halusitte turmella minun päämieheni kaivoni
— Teidän päämie… no se nyt on niin punainen vale kuin herra Pumpsin nenä! huusi Miina, joka myöskin alkoi kiihtyä. — En minä edes…
— Herra puheenjohtaja! sanoi Nilsperi, tutisten raivosta. — Suvaitkaa huomata, millä tavoin tämä ihminen minua puhuttelee!
— Ei saa mennä persoonallisuuksiin, sanoi kynsiään yhä vieläkin kaiveleva raastuvanoikeuden puheenjohtaja virallisella äänellä Miinalle.
— Menipäs se tämä herra Pumpsikin! huomautti Miina. — Mutta sen minä vain sanon, että en minä sillä hetkellä edes muistanutkaan, että se kaivo oli siellä toisella puolen…
Puolitoista tuntia kesti todistajien kuulustelua. Mutta koska siinä ei tullut esille mitään asiaan vaikuttavaa sen lisäksi, mitä lukija jo ennestään tuntee, niin emme halua vaivata ketään tekemällä tarkempaa selvää itse kuulustelusta enempää kuin herra Nilsperin sen aikana esittämistä milloin terävistä, milloin musertavista syrjähuomautuksista ja välikysymyksistä.
Kun raastuvanoikeus oli viisitoista minuuttia harkinnut asiaa, mikä tapahtui siten, että oikeuden jäsenet polttivat kahdet savukkeet pitkän paastonsa jälkeen ja kertoivat toistensa huviksi hauskoja kaskuja kaikenlaisista mieltäkiinnittävistä tapauksista korkean oikeuden edessä, käskettiin asianosaiset sisään kuulemaan välipäätöstä.
Vaaleina, huulet vapisten jännityksestä, astuivat päähenkilöt sisään, edellä rouva Montonen ja hänen jäljessään rouva Menlös. Rouva Menlösin kintereillä seurasi taloustirehtööri Menlös, pää alakuloisena painuksissa ja katse lattiaan luotuna. Sitten tuli, pontevasti astellen, asianajaja Nils Pehr Bums asiakirjoineen, silmäkulmat rypyssä ja kurkkuaan karautellen.
— Krohom!
Todistajat pakkautuivat heidän taakseen ovensuuhun ja kurottivat kaulojaan, nousivat varpailleen ja kuuntelivat hengitystään pidättäen.
Juttu lykättiin sen ja sen kuun siihen ja siihen päivään, jolloin molempien riitapuolten on esitettävä kaikki se, mitä he ehkä vielä haluavat asiassa esille tuoda. Sitä ennen on myöskin Montosen kaivo tyhjennettävä, että saataisiin nähdä, oliko hiiri sen pohjassa.
Herra Nilsperi kaivoi tärkeän näköisenä muistikirjan taskustaan, lainasi oikeuden pöydältä kynän vain näyttääkseen tyhmälle todistajalaumalle, että hän todellakin saattoi lainata kynän raastuvanoikeuden pöydältä, tuomarien nenän edestä, rykäisi ja kysyi, mihin päivään se juttu lykättiinkään.
Auskultantti Kivilouhos uudisti tiedonantonsa, herra Nilsperi kirjoitti päivämäärän muistikirjaansa ja todistajat, huomattuaan jutun tällä kertaa olevan lopussa, alkoivat purkautua ulos ovesta.