XI

Lopuksi saivat huhut kerrassaan kammottavan muodon. Pastori Teofiilus Kettunen aikoo ensi saarnassaan tehdä ennenkuulumattomia paljastuksia ja syytöksiä kaupungin korkeimpia viranomaisia vastaan petoksista, kavalluksista ja viattomien ihmisten tuomitsemisesta kuritushuoneeseen, vieläpä sitäkin raskaammista rikoksista. Hän aikoo… niin, mitäpä kaikkea aikoneekaan tuo omituinen pappi! Kukapa voisi tietää, mitä hänellä oikein on mielessään?

Tähän asti ei oltu muistettu edes pastori Kettusen olemassaoloa. Mutta nyt kun hän kulki pitkin katua, niin heti lapset huusivat ikkunan äärestä:

— Äiti, äiti! Tuolla se pappi menee!

Ja silloin kaikki juoksivat ikkunaan katsomaan. Pappi näytti nyt kaikista merkillisen omituiselta ja salaperäiseltä. Sellainen hurjan näköinen, rokonrikkoinen ja punapartainen mies? Kuinka ei ole tullut tuotakaan ennen huomanneeksi?

Ainoa koko kaupungissa, joka ei näistä huhuista mitään tiennyt, oli luultavasti pastori Kettunen itse. Paimenella oli ollut vähän vanhaa kaunaa lampaitaan vastaan, ja saatuaan sen kerrankin puretuksi oli hän rauhoittunut eikä enää ajatellut asiaa sen enempää.

Mutta seurakuntalaiset, jotka nyt olivat nähneet ja kuulleet, mitä hänestä saattoi lähteä, olivat tulleet epäluuloisiksi. Aivan varmaan hautoi pappi päässään joitakin hämmästyttäviä suunnitelmia, kun se kävelikin tuolla tavoin maahan katsoen, ja jokainen koetti arvailla, minkälaatuisia ne suunnitelmat mahtoivat olla.

Seuraavana sunnuntaina olikin vanha kirkko ääriään myöten täynnä väkeä.
Ei milloinkaan, ei edes adventtisunnuntaina oltu nähty kirkossa moista
tungosta. Kirkon porstuassakin oli sellainen ahdinko, että Nikkisen
Serahviinalta repesi hame.

Kun pastori Kettunen sakastin ovelta huomasi tuon kansanpaljouden, niin vetäytyi hänen suunsa pieneen hymyyn. Se ei jäänyt huomaamatta etupenkeissä olevilta akoilta.

— Näittekö, miten se salaa nauroi!

— Juu, juu! Se oli ihan hirveätä nähdä! Se oli ihan kuin pirun nauru.

Ja kuiskina levisi kulovalkeana yli kirkon: pappi oli nauranut sakastin ovelta ja ollut ihan pirun näköinen!

Herkkähermoisempia alkoi peloittaa. Kahta vanhaa rouvaa koetettiin taluttaa pois kirkosta, mutta se oli mahdotonta. Tungos oli niin ääretön. Mutta tuo yritys oli vain omiaan lisäämään levottomuutta.

— Ovatkohan rouvat Montonen ja Menlös kirkossa?

— Ei ole nähty, ei ole nähty!

Eikä ollutkaan rouvilla, ei toisella enempää kuin toisellakaan, ollut mitään halua lähteä kirkkoon satojen silmäparien maalitauluksi. Saisihan sen kuulla muiltakin, mitä kirkossa tapahtuisi.

Jännitys kasvoi. Se kävi suorastaan tuskalliseksi.

— Älkää pakatko päälle! Ihanhan tässä litistyy kuoliaaksi!

— Niin, kun tuolta ovensuusta tunkevat!

Mutta oven luona olevat riitelivät porstuaan jääneiden kanssa, jotka vimmatusti, vaikkakin turhaan koettivat päästä sisään kirkkoon.

Kun pappi astui alttarille, niin kävi kirkossa raskas kohaus.

Odotettiin jo jotain ihmeellistä. Mutta mitään ei tapahtunut. Kaikki meni vanhaa menoaan.

Mutta eikö totta! Eikö papin ääni ole paljon kovempi ja kylmempi kuin ennen, uhkaava ja peloittava? Aivan varmasti! Hyvä isä, mitähän tapahtuu…?

Rohkeimmatkin alkoivat vähitellen vapista. Sanaton kauhu valtasi tartunnan tavoin kaikkien mielet.

Ja kun pappi hitain, kolkoin askelin oli noussut saarnatuoliin, oli jännitys huipussaan. Tätä ei voisi enää kestää. Sen täytyi laueta.

Nyt kohotti pappi päänsä rukouksesta, kohotti sen hitaasti… ja loi katseen, pitkän, läpitunkevan katseen seurakuntaansa…

Silloin pyörtyi ompelijatar Maria Helve.

Hänhän oli muutenkin heikkohermoinen. Ja nyt oli pappi sattunut katsomaan suoraan häneen…

Ainoastaan lähinnä olevat olivat nähneet tapauksen.

— Viekää hänet pois kirkosta! sanoi pappi.

Väkijoukko alkoi liikahdella. Sadat kaulat jännittyivät ja sadat silmäparit olivat revetä. Kenen ajaa pappi ulos kirkosta?

Ompelijatarta oli mahdotonta viedä ulos tavallista tietä. Puserrus käytävillä oli muutenkin ihan sietämätön.

— Viekää hänet sakastiin, sanoi pappi.

Kolme miestä kantoi pyörtynyttä sakastiin. Tukka oli hajonnut ja riippui alhaalla.

Uusi kohaus kuului kirkossa. Levisi hirveä viesti: ihminen on kuollut saarnatuolin juurelle.

Naiset alkoivat hiljaa itkeä ja väännellä käsiänsä. Tätä kauheata, kauheata hetkeä…

"Rakkaat veljet ja sisaret…"

Kaikki vavahtivat. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vallitsi kirkossa kuolon hiljaisuus. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen. — — —

Pastori Teofiilus Kettunen piti aivan tavallisen saarnan. Ei yhtään kummemman kuin ennenkään. Se kesti neljäkymmentä minuuttia, mikä oli hänen vakinainen taksansa. Hän pysyi ankarasti kiinni päivän tekstissä, poikkeamatta siitä hiuskarvankaan vertaa.

Seurakunta alkoi rauhoittua, mitä pitemmälle saarna ehti. Jopa alettiin tuntea pettymystäkin. Tuntui melkein siltä kuin olisi pastori vetänyt laumaansa tahallaan ja aika lailla nenästä. Ja jo toisen kerran! Ensiksi viime sunnuntaina, jolloin hän valmisti sellaisen yllätyksen, vaikka kirkossa ei ollut kuin kourallinen väkeä, ja toisen kerran nyt, jolloin hän ei suostunut puhumaan mitään erinomaisia, vaikka kaikki olivat juuri siltä varalta kirkkoon saapuneet.

Mutta melkoinen osa seurakuntalaisista oli sittenkin huomaavinaan saarnassa jotain salaperäistä, jotain peitettyä. Mitähän se oikein tarkoitti tuollakin lauseellaan? Ja tuolla? Varmaankin piili tässä jotain. Ja miksi katsoa mulautti hän niin omituisesti, lausuessaan kerran "rakkaat veljet ja sisaret"? Jotain piili. Mutta pappi oli niin kavala, ettei voitu mitenkään päästä perille siitä, mitä se mahtoi olla. Niin hyvin osasi hän peittää salaiset aikomuksensa. Tämähän taitaakin olla vielä pahempaa kuin julkinen hyökkäys…

Sekavin tuntein alkoi väkijoukko jumalanpalveluksen päätyttyä purkautua ulos kirkosta.

Mutta maaseurakunnan kaukaisimmissa syrjäkylissä tiedettiin jo seuraavana tiistaina kertoa:

— Se kaupungin pappi se oli viime sunnuntaina pitänyt semmoisen saarnan, että akkoja oli kuollut kirkossa kuin torakoita… paljaan sanan voimasta!