X
Nyt sitten puhuttiin joka talossa siitä pastori Kettusen saarnasta.
Oli se ollut aika saarna! Mikähän siihen pastoriin nyt on mennyt? Eihän se ole ennen semmoisia saarnoja pitänyt.
Mutta olipas se haukkunut Menlösit ja Montoset! Sen ne muuten kyllä sietivätkin, arveli yleinen mielipide.
Ja jos pastori Kettunen oli mielessään kuvitellut, että hänen rakkaat sanankuulijansa olisivat ottaneet itseensä hänen saarnastaan, niin kyllä hän silloin erehtyi perin pohjin. Siinä suhteessa lankesivat hänen kylvämänsä totuuden siemenet ohdakkeihin ja orjantappuroihin, jotka nousivat ja tukahduttivat ne, taikka kivistöihin ja tien oheen, mistä taivaan linnut noukkivat ne suuhunsa.
Kirkossa olleetkin, jotka aluksi olivat tunteneet itsensä kamalasti höyhennetyiksi, tulivat pian siihen lohdulliseen johtopäätökseen, ettei pastori suinkaan ollut tarkoittanut heitä, vaan Menlösin ja Montosen rouvia. Eiväthän he, kirkossa olleet, milloinkaan olleet kantaneet hiiriä, rottia ja kissoja toistensa kaivoihin, eivätkä heidän palvelustyttönsä olleet koskaan kynsineet toisiaan verille eivätkä purreet toisiaan nenään. Näin ollen ei myöskään pastori Kettunen voinut heitä soimata, mutta tietysti oli hänen täytynyt puhua yleensä kaikille, sillä eihän pappi saa saarnatuolissa ketään nimeltään haukkua.
Oli, oli antanut Kettunen kerrankin Menlösin ja Montosen rouville aika liehkan.
Sanoma viimesunnuntaisesta saarnasta saapui siis myöskin Menlösin ja
Montosen perheisiin siinä muodossa, että pastori Kettunen oli puolen
tuntia ripittänyt, miltei nimet mainiten, rouva Maria Menlösiä ja rouva
Mathilda Montosta.
Rouva Menlös tuli heti kipeäksi. Säikähtynyt Kaisu nouti lääkärin, joka määräsi rauhoittavia lääkkeitä. Varmaankin nämä lääkkeet auttoivat, sillä jo seuraavana aamuna oli rouva Menlös taas jaloillaan ja sanoi miehelleen:
— Menlös, tänään täytyy sinun mennä pastori Kettusen puheille ja selittää hänelle, miten asia on. Jos hän on todellakin saarnassaan minua soimannut, niin täytyy hänen peruuttaa se ensi sunnuntaina. Tämähän on kerrassaan kauheata!
Yritti nyt kerrankin taloustirehtööri Menlös vastustaa vaimoaan. Mutta tähän vaikutti hänen kieltäytymisensä niin voimakkaasti, että hän oli tulemaisillaan uudelleen sairaaksi, ja herra Menlös suostui kiireesti, vaikka raskain sydämin. Hirveästi hermostuneena käveli hän sitten puolen päivää edestakaisin huoneesta huoneeseen, unohtaen piippunsa ja kirjansa, vieläpä asekokoelmankin.
Rouva Montonen tuli kalman kalpeaksi, kun tädit hänelle kertoivat, mitä kirkossa oli tapahtunut. Hän tointui kuitenkin pian ja sanoi, ääni suuttumuksesta vapisten:
— Halpamaista! Vai olen minäkin siis syyllinen!
Miehelleen hän sanoi:
— Sinun on käytävä selittämässä, miten asia oikein on. Älä unhota mitään. Onko se minun vikani, että Menlösin rouva antaa palvelijansa kantaa likavedet ja rotat meidän kaivoomme?
Vaikealta ja vastenmieliseltä tuntui asia kauppias Montosestakin. Mutta eihän hän voinut muuta kuin suostua.
Iltahämärissä lähti taloustirehtööri Menlös murheellisin mielin pappilaan, ajatellen vain yhtä asiaa: mitä oli hän syntiä tehnyt, koska häntä näin kovin rangaistaan? Miksi täytyi hänen olla sekaantuneena tähän asiaan? Eihän hän ollut heitellyt sitä mustaa säkkiä aidan yli, eikä hän ollut käskenyt Miinan kantaa likavettä aidan nurkkaan. Ja tuota kirottua hiirtä ei hän ollut nähnytkään. Hän ei pyytänyt mitään muuta kuin saada viettää elämänsä ehtoohetken hiljaisuudessa ja rauhassa, kotonaan, vaimonsa ja tyttärensä, asekokoelmansa ja Napoleonin elämäkertojensa parissa, sovinnossa kaikkien ihmisten kanssa.
Ylös Raatihuoneen katua käveli taloustirehtööri Menlös leuka murheellisena rintaa vasten leväten. Monta kertaa olivat mäenlaskijat kaataa hänet, mutta hän ei ensinkään kuullut poikien kiukkuisia huutoja: "Hei, hei! Pois alta!" Jalka tahtoi livettää, mutta hänellä oli teräväpäinen keppi, joka on suureksi hyödyksi kaduillamme talviseen aikaan. Raatimies Waarasen kepin alapäästä oli kerran pudonnut siihen isketty hevosenkenkänaula, ja kolme tuntia myöhemmin oli raatimies liukastunut ja katkaissut jalkansa.
Vihdoin pääsi taloustirehtööri mäen päälle ja tuli täten vanhempaan kaupunginosaan. Jospa pastori olisi poissa kotoa! Mutta missäpähän se olisi. Tietysti se on kotona. Ja tuossahan on jo pappila… niin, virkahuoneessa on valoa. Arvasinhan sen.
Taloustirehtööri Menlös tunsi suuttumuksen tapaista pastori Kettusta kohtaan. Miksikähän sekin johottaa aina kotonaan? Istuu siellä kuin häntä odottaen.
Pappila, matala, keltaiseksi maalattu rakennus, on siinä kohden, missä suoraan mäen yli menevä Raatihuoneenkatu yhtyy mäen ympäri kiertävään Koulukatuun.
Yhä alemmaksi painui herra Menlösin vanha pää. Raskailta tuntuivat jalat. Mitäpä hän oikein sanoisikaan pastori Kettuselle, ja mitähän mahtanee pastori puolestaan hänelle sanoa?
Samaan aikaan ja jokseenkin samanlaisessa mielentilassa oli kauppias Montonen, tuo hiljainen ja vähäpuheinen mies, kävellyt Koulukatua pappilaan päin. Hän ei kulkenut koskaan talvella ylös Raatihuoneenkadun mäkeä, mikä hänelle, lyhytsääriselle henkilölle, olisi ollut hankala, vieläpä vaarallinenkin yritys.
Ja juuri pappilan portilla he toisensa kohtasivat.
— Hm, yhym…, yskäsi taloustirehtööri Menlös, hypistellen hämillään vasemmanpuolisen viiksensä kärkeä ja tietämättä oikein, pitikö hänen, naapuristaan välittämättä, astua sisään portista vai kävelläkö sen ohi.
— Iltaa! sanoi kauppias Montonen vähän epävarmalla äänellä.
— Ahaa, iltaa, iltaa! kiiruhti taloustirehtööri vastaamaan.
Vallitsi kolmen, neljän sekunnin kiusallinen äänettömyys. Sitten sanoi herra Menlös:
— Tänään on taas aika liukasta.
— Niin, onpa tosiaankin! huudahti herra Montonen. — Minä tulin tuota
Koulukatua pitkin, niin siellä ei toki niin livettänyt.
— Minä taas tulin tuosta mäestä ylös, mutta se on hyvin liukas, kertoi herra Menlös. — Läksin vähän jaloittelemaan, kun tulee niin paljon sisällä istuttua…
— Niinpä niin, myönsi kauppias. — Minulle sattui asiaa monttööri
Liukolle. No hyvästi vaan!
Monttööri Liukko asui Raatihuoneenkadun varrella, pappilan takana, joten kauppias Montonen kääntyi Raatihuoneenkadulle päin, taloustirehtöörin taas lähtiessä kävelemään pitkin Koulukatua.
Kauppiaan kadottua näkyvistä kääntyi herra Menlös takaisin pappilaan sillä seurauksella, että hän minuutin kuluttua seisoi taas pappilan portilla, katsellen melkoisen tyhmän näköisenä kauppias Montosta silmiin.
— Hm, tässähän sitä taas ollaan…, jupisi Montonen.
— Niin, tässähän sitä…, mutisi Menlös. — Muistui mieleeni, että minulla on pappilaan vähän asiaa…
— Sama se muistui minunkin mieleeni, sanoi kauppias. Ja kynsäistyään korvallistaan jatkoi hän:
— Taitaa olla vähän samanlainen asiakin?
— Niin, myönsi herra Menlös. — Taitaapa kylläkin olla…
— Mitähän, jos menisimme tuonne kirkon portaille istumaan ja juttelemaan? ehdotti kauppias äkkiä.
Herra Menlös tunsi heti mielensä vähän kevenevän.
— Mennään vain, suostui hän.
Äänettöminä kävelivät pitkä taloustirehtööri ja lyhyt kauppias kirkkoa kohti, töksäyttäen silloin tällöin miettiväisenä keppinsä kovaksi tallattuun tiehen.
Portaille päästyään istuivat he hetkisen vaiti. Sitten sanoi kauppias
Montonen:
— Kirottu juttu!
— Niin, sanokaas muuta, huudahti herra Menlös.
— Minua se on harmittanut alusta alkaen, jatkoi kauppias, raaputtaen kepillään jäätikköä pois kirkon portaista.
— Niin minuakin! sanoi taloustirehtööri painokkaasti, kierrellen viiksiensä päitä.
— Minä en ole koko aikana puuttunut siihen asiaan, ilmoitti herra
Montonen.
— Ja minä olen pysytellyt siitä visusti erilläni, kertoi herra Menlös.
Äänettömyyttä.
— Jonninjoutava juttu, vahvisti toinen.
— Jos tämä olisi miesten välinen asia, niin sovittaisiin heti, sanoi kauppias.
— Niin, eikähän miesten välillä tällaisia juttuja syntyisikään, huomautti herra Menlös. — Mutta minun vaimoni on välistä vähän sairas ja hermostunut…
— Niin minunkin vaimoni, sanoi kauppias. — Kun on niin suuri lapsilauma ja iso talous hoidettavana…
— Jos eukot sopisivat asian…, aloitti herra Montonen hetken kuluttua, pyöritellen miettiväisenä keppiään.
— Niin, jos tosiaankin sopisivat! innostui herra Menlös.
Ummistaen toisen silmänsä ja tähystellen toisella nenänsä päätä lisäsi hän kuitenkin alakuloisesti:
— Mutta siitä ei taida olla paljonkaan toiveita…
— Niin, eihän siitä kai enää ole, myönsi kauppias surumielisesti. —
Se juttukin tulee jo viikon päästä esille.
Kauppias ja taloustirehtööri vaikenivat raskain sydämin.
Aivan yhtäkkiä kysyi herra Menlös epäröiden, ja vilkaisten salaa vierustoveriinsa:
— Mitähän, jos jättäisimme käymättä pappilassa…?
— No juuri sitähän tässä minäkin ajattelin esittää, huudahti toinen riemastuneena.
Sitten hän kuitenkin muisti jotain ja kysyi hiljaa:
— Mutta mitäs eukoille sanotaan?
Sovittiin siitäkin asiasta, ja yhdessä palasivat nämä kavalat luopiot ja petturit takaisin.
Kun rouva Menlös sitten kuulusteli mieheltään hänen matkansa tuloksia, oli tämä merkillisen vähäpuheinen ja vaitelias.
Ja kun rouva Menlös lakkaamatta ahdisteli häntä kysymyksillään, iski hän vain merkitsevästi silmää ja sanoi:
— Odotahan, odotahan, rakas Maria!
Mutta kauppias Montonen vastasi rouva Montosen tiedusteluihin salaperäisesti:
— Perästä kuuluu, sanoi torventekijä!
— Kerroitko asian ihan kokonaan?
— Perästä kuuluu, perästä kuuluu. Torventekijäkin sanoi perästä kuuluvan!
Tämän johdosta kuiskasi rouva Montonen tätien korviin, että ensi sunnuntaina saataisiin kirkossa kuulla kummia.
Rouva Menlös taas kertoi joka paikassa, että ensi sunnuntaina tulisi vihdoinkin totuus ilmi.
Molemmat tiedot kiersivät tahoillaan kaupunkia, laajeten ja taajeten sekä yhtyen ja sekoittuen lopuksi toisiinsa kuin kahden veteen heitetyn kiven synnyttämät pyörylät.
Siksi sikisi erittäin merkillisiä huhuja, toinen toistaan jännittävämpiä.