IX
Ei ennustanut seuraavana sunnuntaina vielä aamulla mikään, että jotain erikoista tulisi tapahtumaan.
Hiljainen oli kaupunki valkeassa lumivaipassaan. Tuolla puhdisti joku karvalakkinen mies katuosaansa luudalla, täällä lapioi joku toinen karvalakkinen lunta portiltaan. Vain silloin tällöin näkyi kadulla joku kävelijä, milloin mies, milloin nainen.
Ainoastaan torin reunassa, raatihuoneen edustalla, oli enemmän liikettä. Siellä oli jonossa kymmenkunta ajuria, joita ohikulkijat pysähtyivät uteliaina tarkastelemaan: mikähän paraati tässä mahtaa olla?
Mutta eipä ollut sielläkään tekeillä sen kummempaa, kuin että kauppa-apulaisyhdistys oli lähdössä tämän talven ensimmäiselle rekiretkelleen. Perillä maalaistalossa koko päivä leikittäisiin ja tanssittaisiin, ja neiti Tyyni Sirkka lausuisi vaikuttavasti runon "Vapautettu kuningatar".
Sitten alkoivat kirkonkellot harvakseen kalahdella vanhassa kaupunginosassa. Kalahtelivat, kumahtelivat kuin itsekin ihmetellen, kuinka moni mahtaisi ottaa niiden kutsun huomioonsa.
Ja olihan niitä muutamia kymmeniä, olipa ehkä satakin, jos oikein runsaan ja pyöreän luvun sanomme. Mutta silloin täytyy meidän ottaa laskussa mukaan myöskin vanha lukkari Maunulin, suntio Sarkkinen ja itse pastori Teofiilus Kettunenkin.
Olisivatpa tienneet kaupunkilaiset…! Mutta mistäs sen edeltäpäin tiesi. Kyllä olisi silloin kirkossa ollut toisenmoinen kansanpaljous. Tuskin olisivat kaikki sisäänkään mahtuneet.
Aluksi meni jumalanpalvelus kuitenkin menoaan vanhaan tapaan. Maunulin soitteli ja nuuskasi, ja opettaja Laaksonen johti veisuuta kovalla äänellä, sillä eihän ukko Maunulinista ole ollut laulajaksi enää moniin vuosiin.
Pastori Teofiilus Kettunen nousi saarnatuoliin sekä kumarsi päänsä, ja seurakunta valmistautui torkahtamaan.
Pastori Kettunen ei ole mikään kaunis mies. Hän on rokonrikkoinen, ja hänellä on punertava tukka ja punainen parta. Pikkupojat luulevat, että sellainen punapartainen pappi varmasti ei pääse taivaaseen. Mistähän ne pojat oikein saavatkaan moisia hullutuksia päähänsä?
Mutta vaikka pastori Teofiilus Kettusella ei olekaan ulkonaista kauneutta, niin on hänellä sensijaan juuri paraslaatuinen nukutusääni. Ei liian hiljainen, mutta eipä myöskään liian kova. Tasaisesti, nousematta laskematta se jonottaa saarnan läpi, ja vasta "aamen"! tulee kovalla äänellä, miltei huutamalla. Pastori Kettusen kerrotaan itsensä sanoneen, lieneekö juttu sitten totta vai ei, että hän pitää velvollisuutenaan herättää seurakuntansa saarnan lopussa, koska hän on sen saarnallaan nukuttanutkin. Siksi sanoo hän muka aamenensa niin kovasti. Ja siihenpä tavallisesti kaikki heräävätkin, mutta jollei joku satu heräämään, niin nyhjäsee naapuri häntä kylkeen. Jollei taas satu olemaan naapuriakaan lähellä, niin eipä mitään vaaraa sittenkään ole, sillä kun Laaksonen nousee urkulehterillä Maunulinin selän takana seisomaan ja alkaa veisata, niin herää siihen, hitto vieköön, sikeäunisinkin.
Kukaan ei tiedä, mitä asioita pastori Kettunen saarnansa alkuosassa käsitteli. Pastori Kettunen tosin itse tietäisi, mutta kukapa sitä kehtaisi mennä häneltä kysymään. Varmaankin oli se vain tavallista päivän tekstin selitystä.
Mutta kohosipa äkkiä ylös jokaisen pää, kuin olisi pastori Kettunen lyönyt siihen nyrkillään.
Pastori Kettunen oli vain lyönyt nyrkkinsä saarnatuolin laitaan, mutta lyönyt sen lujasti, niin että tomu oli ilmaan pölähtänyt. Ja samalla oli hän huutanut:
— Samanlaisia te muuten olette joka sorkka!
Kesken uniensa herätetty seurakunta nyt tuijotti ja pöllisteli hämmästyneenä sielunpaimeneensa, ajatellen, että mitähän se nyt…?
— Jaa, jaa! Jokos heräsitte! Hyvää huomenta, hyvää huomenta, rakkaat sanankuulijani! sanoi ja toivotti pastori Teofiilus Kettunen hirmuisen ivallisesti, nauttien suuresti sanankuulijainsa ällistyksestä. — Suokaa minulle anteeksi, että herätin teidät, vaikka ei tässä pieni nukkumatti tekisi papillekaan vallan pahaa, mutta minulla sattuu olemaan teille tällä kertaa pari erikoista sanaa varastossa…
Jos pastori Kettunen olisi keikauttanut itsensä käsillään seisomaan saarnastuolin laidalle ja huutanut: "Näettekös, osaan minä vielä voimistellakin!" ja jos opettaja Laaksonen olisi silloin noussut päälleen seisomaan urkulehterin reunalle ja huutanut: "Osaanhan sitä minäkin!" niin ei seurakunta olisi voinut enemmän hämmästyä kuin se nyt teki.
Kaikki heräsivät ja alkoivat tuijottaa saarnatuoliin.
Ja pastori Kettunen koroitti äänensä ja saarnasi:
— Ei ole pahempaa viholaispesää kuin tämä kaupunki, rakkaat veljet ja sisaret. Täällä on kuin avojalkainen nokkospensaassa. Kaikki täällä toisiaan syövät ja kalvavat ja purevat, ja kaikki täällä roikkuvat toistensa tukassa. Jollei kenellä ole tukkaa, niin sitä vedetään nenästä, parrasta tai korvista. Kristillistä rakkautta ei täällä ole enempää kuin nahkuri Tuomaisen suurissa parkkiammeissa, ja elämän leivästä ette te välitä enempää kuin kissa kuivasta kaurakakkarasta. Arvokkaimmatkin perheet elävät keskenään niinkuin kissat ja koirat. Kärpäsestä tehdään härkänen ja kuolleesta hiirestä tulee elävä elehvantti. Sitten kun te olette koko viikon riidelleet ja tapelleet, juorunneet ja lörpötelleet, valehdelleet ja sanoneet vääriä todistuksia lähimmäisistänne, tulette te tänne Herran temppeliin vähän lepäämään ja nukkumaan, ja luulette tietysti pois lähtiessänne olevanne oikealla autuuden tiellä. Mutta nytpä minä kerrankin pidän peiliä nenänne edessä. Älkää kääntäkö päätänne piiloon, rakkaat veljet ja sisaret, sillä ei se ole mikään mörkö, jonka te siitä peilistä näette, vaan teidän omat kauniit kasvonne ne sieltä kuvastuvat. Jolleivät ne teitä miellytä, niin ei se ainakaan ole minun vikani, eikä peilinkään.
Sai nyt seurakunta kerrankin kuulla kunniansa. Pastori Kettunen purki sydämensä pohjiaan myöten eikä jättänyt mitään hampaan koloon.
Ei ole tullut pienoinen seurakunta maailman luomisesta lähtien haukutuksi niin perin pohjin, niin maan alle kuin tämä tuskin satalukuinen kuulijakunta, joka jumalanpalveluksen päätyttyä poistui kirkosta puolipyörryksissä.