XIX
On se sentään karskinnäköinen mies, tuo taloustirehtööri Menlös.
Oikein niinkuin sotaherra.
Pää on pystyssä ja käynti joustava, ja kun hän kävelee huoneissaan, luoden kotkankatseensa ulos milloin mistäkin ikkunasta, milloin kolmikulmaiseen Snellmanin puistoon, milloin Papinkadulle, milloin taas pihaansa, missä vesirattaat kohottavat tynnyriään lumikinoksesta, mutta missä koirankoppi on kokonaan lumeen hautautunut, niin on hän kuin linnoituksen päällikkö, joka tähystelee, onko kaikki järjestyksessä hänen alueellaan.
Oivallisen vertauksenhan me keksimmekin! Niinkuin linnoituksen päällikkö…
Sillä voidaanpa sanoa, että herra taloustirehtööri Menlös on kuin onkin nyt linnoituksen päällikkö.
Rouva Menlöskö?
Niin, unohdimme heti aluksi mainita, että rouva Menlös on tällä kertaa poissa kaupungista.
Häntä, rouva Maria Menlösiä, alkoi vaivata unettomuus, yhä lisääntyvä hermostuminen ja päänsärky. Lääkäri sanoi, että hän ajattelee liian paljon oikeusjuttuaan. Ja lääkäri sanoi senkin suoraan, että jollei hän tahdo, että tuo hiiri vie hänet lopuksi hautaan, niin on hänen matkustettava pois kotoaan, jossa hänen ajatuksensa aina pyörivät yhden ja saman asian ympärillä.
Rouva Menlös ei aluksi tahtonut suostua matkustamaan. Hän pani vastalauseen. Miten luuli tohtori herra Menlösin ja Kaisun tulevan toimeen, ellei rouva Menlös ollut heitä hoitamassa?
Mutta silloin sanoi vanha lääkäri, ukko Hillman, että siispä hän kuolee.
Kuolla täytyy jokaisen, vastasi rouva Menlös. Kuolla täytyy, ei auta.
Jos hän kuolee ennenkuin oikeusjuttu on päättynyt, niin menettää hän sen varmasti, sanoi tohtori. Eihän vainaja voi hoitaa oikeusjuttukaan.
Silloin alkoi rouva Menlös harkita asiaa. Sitten hän sanoi, että hän ei tahdo vielä kuolla, sillä hän tahtoo voittaa juttunsa. Ja sitten lähti hän virkistysmatkalle sukulaistensa luo siihen kaupunkiin, josta Menlösin perhe on tänne muuttanut.
Viikon päästä tuli kirje. Hän voi jo paljon paremmin ja saapuu kotiin hyvissä ajoin valvomaan oikeuksiaan, jutun tullessa toisen kerran esille.
Kotona tuntui oudon hiljaiselta. Ihmeellistä, miten yhden ainoan henkilön lähtö voi tyhjentää talon! Ensimmäisinä päivinä eivät herra Menlös ja hänen tyttärensä tienneet, miten olla, kuin eleä.
Mutta epäilemättä oli hyvä, että rouva Menlös suostui matkustamaan. Hän oli viime aikoina ollut niin läpi hermostunut, että koko talosta oli rauha poissa. Ei niin, että hän olisi alituiseen torunut miestään tai tytärtään. Päinvastoin oli hän siinä suhteessa suuresti muuttunut. Hänen entinen äkkipikaisuutensa oli vähitellen tämän hiirijutun aikana sulanut huomaamattomiin kuin lumi auringonpaisteessa. Mutta sitä ikävämpää oli nähdä, miten hän lakkaamatta ajatteli yhtä ja samaa, yhtä ja samaa, niin että hän lopuksi tuskin huomasi, mitä talossa tapahtui. Taloustirehtööri Menlös kuiskasi huolestuneena tyttärelleen, ettei äiti nuku juuri ollenkaan. Hän laihtui huomattavasti, ja melkein näki, miten hänen tukkansa harmaantui. Asia alkoi käydä huolestuttavaksi.
Ja silloin tapahtui sellainen suunnaton tapaus, että taloustirehtööri
Menlös, ensi kerran elämässään, teki julkisen kapinan vaimoaan vastaan.
Hän nimittäin, vastoin vaimonsa nimenomaista ja mitä jyrkintä kieltoa,
lähti hakemaan lääkäriä.
Ei uskonut rouva Menlös silmiään, kun hän näki miehensä eteisessä pukevan turkkia ylleen. Hämmästyneenä ja suuttuneena hän huusi:
— Menlös!
Herra Menlös pisti lakin päähänsä, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut. Rouva Menlös oikein kauhistui, luullen miehensä menettäneen järkensä valon, pani kädet lanteilleen ja huudahti silmät pyöreinä ruokasalin ovelta:
— No mutta Menlös!
Herra Menlös livahti ulos ovesta ja meni menojaan.
Tämä ennenkuulumaton vastarinta ja tottelemattomuus vaikutti rouva Menlösiin niin mieltäjärkyttävästi, että hän vaipui istumaan leveään keinutuoliin ja hoki:
— On aikoihin eletty… onpa totisesti aikoihin eletty!
Silloin kohotti Kaisu silmänsä työstään ja sanoi:
— Jollei isä olisi mennyt, niin olisin minä mennyt.
Tähän ei rouva Menlös voinut enää mitään vastata. Tämä kävi jo yli hänen ymmärryksensä. Hän päätti antaa kaiken mennä menoaan ja istui sanaakaan puhumatta siihen saakka, kunnes herra Menlös palasi takaisin, vanha tohtori Hillman mukanaan.
Ensimmäisen päivän rouva Menlösin poissaolon aikana käveli herra Menlös huoneesta huoneeseen kuin rauhaton sielu. Ja alinomaa unohti hän piippunsa mitä merkillisimpiin paikkoihin. Monesti täytyi Kaisun nousta sitä etsimään, ja pitipä kerran pyytää Miinakin avuksi. Miina se vihdoin löysikin sen piipun, ruokasalin astiakaapin laatikosta, pitkävartisten liemikauhojen ja hopealusikoiden joukosta.
Silloin huudahti Kaisu huolestuneena:
— No nyt tulee taas isä vuorostaan höperöksi!
Herra Menlös naurahti hajamielisenä ja lähti kamariinsa lataamaan piippuaan. Mutta tunnin kuluttua oli se taas kateissa. Sillä kertaa ei se sentään ollut sen kummemmassa paikassa kuin vaatekomeron naulassa. Herra Menlös ei voinut ollenkaan käsittää, miten hän oli sen juuri sinne pistänyt, sillä vaatekomeroon oli hänellä ollut viimeksi asiaa toissapäivänä.
Vähitellen alettiin tottua uusiin oloihin. Isä istui nyt enimmäkseen ruokasalissa, katsellen tyttärensä työskentelyä ja kertoen vaikka minkälaisia juttuja.
Isässäkin oli tämän hiirijutun aikana alkanut tapahtua muutos, vaikkakin aivan päinvastainen kuin äidissä. Taloustirehtööri alkoi miehistyä päivä päivältä. Mitä enemmän rouva Menlös sulkeutui kuoreensa, sitä enemmän pöyhistyi herra Menlös.
Jopa hän lopulta, vielä äidin kotona ollessakin, alkoi määräillä kuin mikäkin kenraali. Käski Miinan siirtää salissa erään kukkapöydän toiseen paikkaan ja niin poispäin. Herra Menlösistä oli kehittymässä vaarallinen kotityranni. Varmaankin olisi tällainen ilmiö suuresti kummastuttanut rouva Menlösiä, jollei hän olisi ollut niin omissa ajatuksissaan, ettei huomannut juuri mitään.
Silloin tällöin otti herra Menlös käteensä Napoleonin elämäkerran ja luki sitä ääneen tyttärelleen. Mutta koska tytär ei ollut varustettu niin uljaalla ja sotaisella luonnonlaadulla kuin isä, niin ei hän kauankaan voinut haukottelematta kuunnella ranskalaisten kenraalien ja sotamarsalkkojen nimiä ja perinpohjaisia taistelukuvauksia. Ja huomatessaan tyttärensä haukottelevan sulki taloustirehtööri vähän hämillään kirjansa ja alkoi kertoa muistelmiaan siltä ajalta, jolloin hän oli ollut suuren vaivaistalon isännöitsijänä.
Mutta hiirijuttuun, siihen ei sanallakaan kajottu.
Useinpa vietti herra Menlös sentään pitkät hetket kamarissaankin, tarkastellen asekokoelmaansa. Hänen päässään alkoi syntyä uusi tuuma, jollaista ei ollut ennen hänen mieleensä juolahtanut. Hänpä alkaakin harjoitella ampumista! Noin monta pyssyä, eikä hän niitä koskaan käytä luonnolliseen tarkoitukseensa! Jos antaisikin niiden ruveta paukkumaan! Sitä vartenhan ne ovat luodutkin.
Ja niin tapahtuikin, että herra Menlös täydensi seuraavana päivänä asekokoelmaansa ostamalla salonkikiväärin ja parisataa patruunaa.
Samana päivänä hän jo kahlasi syvässä lumessa puutarhaansa, kädessään ladattu salonki kivääri, kohotti pyssyn poskelleen, ummisti silmänsä ja ampui ensimmäisen laukauksen humalamajaan päin.
Varpusparvi sieltä lentoon pelmahti majan vaiheilta. Varpuset olivat ihmeissään. Jopa nyt jotakin, kun taloustirehtöörikin moisissa hommissa liikkuu!
Minne lieneekään luoti lentänyt, mutta herra Menlös oli joka tapauksessa ampunut ensimmäisen laukauksensa.
Semmoinen mies on hänestä tullut. Lopuksi saattaa häneltä, jos tätä menoa jatkuu, odottaa mitä tahansa.
Suottako, suottako olikaan huudahtanut hänen aviopuolisonsa, rouva
Maria Menlös:
— On aikoihin eletty!
On totisesti eletty.
Mitähän tästä kaikesta vihoviimeksi tuleekaan?