XX
Mihin tapaan puheltiin torikojujen tienoilla sinä päivänä, jolloin rouvien Menlösin ja Montosen juttu toisen kerran tuli esille raastuvanoikeudessa?
Tähän suuntaanhan ne jutut siellä silloin juoksivat:
— No, nythän sitä taas tänään istutaan sitä kaivoasiaa!
— Niin, tänään istutaan, istutaan niin että kyllä raastuvassa tuolit lämpenevät!
— Ja eikö tuo nyt viimeinkin ratkenne koko juttu?
— Kuka sen tietää…
— Niin, kuka sen tietää, ratkeaako se enää milloinkaan, kun ei sitä vainajaa, sitä hiirtä, löytynytkään.
— Juu, se oli kumma paikka!
— Oli se! Mihinkähän se oikein hävisi?
— Eivätköhän liene vain siinä taas olleet ne samat näpit sorkkimassa, jotka sille Nilsperille semmoisen jumalattoman jutkun tekivät.
— Kyllä se nyt ratkeaa, se juttu.
— Ratkeaahan se pakana, jos ratketakseen! Se asia on nyt niin selvä ja kirkas kuin viinapullo: kun ei kerran hiirtä kaivossa ollut, niin ei sitä siis siellä ollut.
— Niin, eihän sitä siinä tapauksessa siellä ollut.
— Eikä ole koskaan ollutkaan. Selvä juttu!
— Liekö tuo vielä niinkään selvä? Kun on kerran kenellä missä asiassa, niinkuin nyt esimerkiksi Montosen rouvalla, lailliset näytökset ja vannotetut todistajat, niin ei siinä silloin yksi hiirenraato paljon paina, olipa se missä tahansa. Vieraatmiehet ne ovat, jotka asiassa painavat, kun ne valansa päältä puhuvat ja todistavat.
Näin pohtivat eukot lakiasioita. Mutta muuan rokonrikkoinen lihakauppias soimasi heitä:
— Mitä te akat tyhjää tolkutatte? Kyllä se korkea oikeus tämän asian tutkii joltakin muulta syrjältä kuin miltä te ymmärrätte!
— Mitäs sinä lihakauppias puutut ihmisten puheisiin? Ei tässä sinulle puhuta!
— Tuollahan tuo menee raatimieskin. Sehän se taitaisi jo tietää tuomionkin. Ja niin on sillä naamakin kuin Mooseksen laintaulut.
— Ihan ovat kipeinä koko kaupungin akat paljaasta tietämisen halusta, sanoi Sippo lihakauppiaalle.
Mutta raatimies Waaranen käveli torin poikki aivan kuin ei mitään erinomaista olisikaan tapahtumassa.
Ja niin läpitunkemattomat olivat hänen kasvonsa, ettei niistä voinut mitään lukea.
Muijat huokasivat:
— Voi, kun olisi jo ilta!
Niin, kunpa olisi jo ilta… Kuinka omituista! Nyt emme vielä kukaan tiedä mitään, mutta illalla tietää päätöksen koko kaupunki.
Sitten haaveilivat torimatamit:
— Voi voi sentään, kun pääsisi kuuntelemaan!
Siihen torikauppias Sippo, aina muita viisaampi, selitti tätäkin asiaa:
— Mikäs sinne on kuuntelemaan mennessä? Pääsee sinne kuka hyvänsä.
Vaikka kaikki läksisitte?
— Menepäs sitten sinäkin, Sippo, jos luulet pääseväsi! ilkkuivat hänelle matamit.
Mutta Sippo sanoi varmasti:
— Minä Sippo sinne menenkin… panen tämän makasiinin lukkoon ja lähden raastupaan kuuntelemaan, kun siellä tuomion torvella soitetaan ja sakkoja sataa… sakkoja ja linnaa niin että roikaa!
Matamit silloin huusivat, kädet vatsalla:
— Hohoo! Kylläpä ne siellä sinunlaisesi pian ulos kuskaisivat!
Sippoko ulos!
Sippo aivan julmistui:
— Eivätkä kuskaa! Se onkin semmoinen laki, että ei ole lupa ulos kuskata!
Ja viisaana, lakia tuntevana miehenä Sippo asioita ymmärtämättömille matameille selitti:
— Saapi niitä olla syrjäisiäkin oikeussalissa tämän Suomen lain mukaan. Sitä on kansankerroksilla tämän nykyisen Suomen lain mukaan sama valta ja vapaus mennä käräjätupaan kuin kirkkoonkin.
— Niin, mutta sepä onkin erikseen tavallinen käräjätupa ja oikein raastuvanoikeus, sanoi Häkkisen matami.
Sippo se vain leveällä kädellään huitasi:
— Mikä ero siinä on! Käräjätupa se on raastuvanoikeuskin.
Eivätpä uskoneet vieläkään torimatamit. Mutta koska sattui läsnäolemaan myöskin poliisi Miettinen, joka oli ostanut kymmenellä pennillä suuren omenan ja söi sitä, niin kääntyivät nyt hänen puoleensa:
— Sano sinä, poliisi Miettinen, kun olet ruunun miehiä, tuolle Sipolle totuus!
Mutta matamien hämmästykseksi Miettinen vastasi:
— Miksikäs sinne ei saisi mennä kuuntelemaan? Julkinen paikkahan se on lain mukaan.
No nyt oli Sipon vuoro ilkkua:
— Ähäh, akat! Vieläkös nyt vänkytätte?
Ja antaakseen Miettisen lausunnolle suurempaa painoa ja pontta huomautti hän:
— Kyllä tämä Miettinen lakiasiat tietää, kun on jo neljättä vuotta poliisina… ja nyt vielä tässä hiirijutussa on viran puolesta todistamassa.
Lautamies Rahkonenkin, joka oli tuonut torille kalakuorman, puuttui keskusteluun.
Ilmeisellä ylenkatseella hän murahti:
— No vähänpä ne näkyvät tietävän tämän kaupungin akat! Pääseehän sinne kuuntelemaan vaikka mustalainen, kun vain siivolla on.
— Tai vaikka nyt eivät sentään ihan mustalaiset, lievensi poliisi
Miettinen, niin ainakin nämä tavalliset valkolaiset.
Ja sylkien omenansiemenet suustaan selitti hän lautamiehelle kuin anteeksi pyydellen:
— Nämä meidän kaupungin akat ovat vähän tuhmansekaisia…
Jopa alkoivat torimuijatkin tulla vakuutetuiksi asiasta. Ja kun se oli tapahtunut, niin kyllä väheni naisväki torilta.
Sippokin lukitsi koppinsa ja lähti raatihuoneelle.
Raatihuoneen eteisen toisella puolen olevassa poliisikamarissa sanoi poliisi Kappari:
— Ota pois, Räikkö, kortit pöydältä ja pane laatikkoon, etteivät nuo akat näe. Mitähän ne nyt kaikki tänne tulla viilettävät?
Ja kun Häkkisen eukko pisti päänsä poliisikamarin ovesta sisään, niin honkasi Kappari:
— Mitä te akat…! Mitä teillä on asiaa?
Pelästyneenä veti silloin Häkkisen eukko nopeasti päänsä takaisin ja sanoi toisille matameille:
— Herra isä kun terjuu ja säikyttelee! Vaikka minä en kun vähän ovea raotin…
— Kysy sinä vain niiltä, saako tuonne raastuvan puolelle mennä, yllyttivät toiset matamit.
Ja muuan heistä huomautti:
— Saa sitä nyt toki poliisiltakin ihmiset kysyä, kun kerran oikea asia on!
Samaa mieltä oli Häkkisen eukkokin ja alkoi taas varovaisesti raottaa ovea.
— Hornako siellä kurkistelee ja päästää kylmää sisään poliisikamariin! kiljaisi poliisi Kappari. — Tule kokonaan tälle puolen tai pysy oven takana!
— Mitä kylmää siitä nyt tulee! supisivat eukot eteisessä. — Eihän nyt ole kylmä ulkonakaan. Mene sinä Häkkisen akka vain sisään ja kysy! Eivät ne sinua ainakaan syö.
Nyt rohkaisi Häkkisen vaimo lopullisesti luontonsa, puikahti sisään ja sanoi nopeasti huohottaen:
— Nuo akat vain käskivät kysyä, saako tuonne raastuvan puolelle mennä?
— Olettekos te todistajia? kysyi poliisi Räikkö.
— Eiväthän ne oikeastaan todistajiakaan ole, myönsi Häkkisen vaimo.
Kappari siihen ärähti:
— No senkös tekemistä teillä sitten siellä on? Pysykää torilla työssänne!
Mutta nöyränä selitti Häkkisen eukko:
— Eihän nyt ole sielläkään mitään työtä… niin ilman aikojaan olisivat alammaisesti pyrkineet kuuntelemaan sitä hiirijuttua, jos esivalta luvan antaa…
— Kysykää sitä sitten raastuvan puolelta, neuvoi poliisi Kappari, älkääkä telläytykö tänne virkakuntaa häiritsemään!
— Siitä on iso edesvastuu! huomautti Räikkö.
— Taikka pannaan suoraan putkaan, uhkasi Kappari.
Kyllä osasi silloin lähteä Häkkisen vaimo. Ja ulkona hän sanoi toisille akoille:
— On niillä siellä kova järjestys!
Mutta juuri silloin tuli eräästä ovesta ulos raatimies Waaranen, ollen menossa pikipäätä yläkertaan nauttimaan voileivän ja ryypyn ennen istunnon alkua. Ja koska Waaranen on tunnettu hyvälaitaiseksi mieheksi, niin eukot piirittivät hänet heti ja huusivat:
— Voi hyvä herra raatimies! Saammeko me tulla sinne raastupaan kuuntelemaan?
Pitkään, mutta armollisesti katsahti raatimies torimuijiin ja sanoi:
— No tulkaahan nyt sitten. Mutta muistakaa olla ääneti, sillä…
Ja raatimies Waaranen kohotti kulmakarvojaan, loi anojiin merkitsevän silmäyksen ja lisäsi:
— Sillä nainen vaietkoon seurakunnassa.
Matamit panivat kätensä ristiin, kuullessaan tämän vakavan sanan, niiasivat ja kiittivät. Mutta heidän kasvoillaan loisti riemu.
Raatimies oli jo mennyt.
Mutta joutomies Markula, joka oli siihen ilmestynyt ties mistä, katseli matameja pää väärässä ja sanoi sitten pilkaten:
— No se oli akoille oikein hoi-hoi henkeen…
— Suusi kiinni, Markula! sanoivat matamit vihaisesti. — Mitä sinä täällä teet?
— Älkää te ylpeilkö, akat! varoitti Markula.
Ja sitten hän lisäsi profeetallisesti:
— Sillä monta viimeistä tulee tässä talossa ensimmäiseksi.
Ylen onnellisina jo torimatamit odotushuoneeseen tunkeutuivat, ovelle seisahtuivat ja ympärilleen katselivat.
Istui siellä, puolihämärässä huoneessa, jo väkeä koko joukko. Todistajia ne olivat. Oli siellä Miinat ja Anna Riitat, oli siellä Mönkkysen Maijastiinat ja monet muut. Oli suihkumestari Lampeeni ja poliisi Miettinen, joka juuri oli tullut sisään torilta, ja nähtiinpä siellä myöskin kuusivuotias nuori mies Asko Peuranen, makasiinimiehen poika, joka seisoi uunin nurkassa, muihin todistajiin alta kulmin vilkuillen, ja nenäänsä tuon tuostakin hämillään takin hihaan pyyhkien.
— Etkös sinä ole se sama poika, joka siellä kaivoa tyhjennettäessä märkänä härkensit? kysyi eräs torimatami, mutta Asko ei vastannut. Kovin oudoksi tunsi hän olonsa tässä paikassa ja olisi mielellään juossut tiehensä, mutta ei uskaltanut.
Ja odotushuoneen takana olevassa pienessä, asianajajia ynnä muita herroja varten varatussa kamarissa, joka oli vielä pimeämpi ja savuisempi kuin odotushuone, olivat kirjakauppias Kriikuna, Wille Remes ja setä Salmela.
— Sivistys ja ihmisyys, niin siellä kuului setä Salmela toisille selittävän, sivistys ja ihmisyys ne tällaisista riidoista enimmän kärsivät. Tällainen oikeusjuttu on vastoin sivistyksen vaatimuksia ja ihmisyyden aatteelle on naapurusten välinen riita korvapuusti. Sivistystä olisi aina kannatettava ja ihmisyyden pitäisi olla aina ojennusnuorana…
Vakavina kuuntelivat Kriikuna ja Remes. Vakavina kuuntelivat ja päätään myöntävästi nyökyttelivät… hyvätkin sivistyksen ja ihmisyyden etuvartijat.
Mutta mistäpä tiesi setä Salmela, mikä musta rikos sivistystä ja ihmisyyttä vastaan noiden miesten tunnolla lepäsi!
Kesken kaiken Kriikuna huudahti:
— No jo on nyt koko kaupungin akkaväki liikkeessä!
Ja Wille Remes meni kamarin ovelle katsomaan, silitteli punaista partaansa ja sanoi:
— Tulipahan viimeinkin todistajia niin paljon, että kyllä nyt taitaa asia selvitä.
— Ei me mitään todistajia olla, selitti yksi eukoista. — Me vain tulimme muuten kuuntelemaan.
— Juu, ilmoitti Häkkisen vaimo. — Me ollaan vain muuta yleisöä.
Ja sitten hän kysyi Remekseltä.
— Saako sinne raastupaan jo mennä? Raatimies lupasi!
— Raatimies lupasi! todistivat toisetkin matamit.
Siihen vastasi Remes:
— Kun kerran lie raatimies luvannut, niin menkää sitten sisään, että ennätätte saada istumapaikat.
Poliisi Miettinen yritti siihen jotain huomauttaa, mutta silloin iski
Remes hänelle silmää ja Miettinen vaikeni. Vaikeni ja hymyili itsekseen.
Torimatamit kysyivät:
— Tuosta ovestako sinne mennään?
— Siitä juuri, neuvoi Remes.
Ja eukot alkoivat tuuppia toisiaan, supisten:
— Mennään vain sisään, kun on kerran lupa…
Häkkisen matami meni etunenässä, raotti varovaisesti ovea ja kuiskasi:
— Ei siellä ole vielä ketään!
Se rohkaisi.
Niitä oli kymmenkunta matamia, joita ei ketään liika laihuus vaivannut, ja Markula huomautti Miettiselle, eukkojen tunkeutuessa sakeana ryhmänä raastuvanoikeuden istuntosaliin:
— On siinä lihaa liikkeessä!
Mutta salissa matamit katselivat syvällä kunnioituksella ympärilleen ja asettuivat sitten istumaan seinävierillä oleville tuoleille.
Tuokion olivat he hiljaa kuin kirkossa, mutta sittenpä alkoi jo keskustelukin matalalla äänellä viritä:
— Tuossa se on sitten se oikeuden pöytä!
— Niin, niin, siinä sitä asiat tutkitaan ja tuomiot luetaan!
— Oikein on verkapäällyspöytä.
— Kyllä tämä on mukavaa, hi hi!
Ja silloin kaikki matamit hyvillä mielin hihittivät:
— On tämä… hi hi hi!
— Onkohan nuo kaikki lakikirjoja?
— No mitäs ne muita!
— Ja tuo iso kirja on varmasti se raamattu, jonka päällä vieraatmiehet vannotetaan…
— Niin… voi voi sentään, kun tämä on outoa…!
Mutta kun tuli sisään vahtimestari Kompero tuomaan kyniä ja puhtaita paperiarkkeja oikeuden pöydälle, niin heti hän suuresti kummastuneena sanoi:
— Senkö täytistä te täällä teette?
Alkoivat siinä matamit toisiinsa katsella, ja Kompero huusi:
— Alkakaa lappautua torille! Vai tänne te olette tulleet kököttämään kuin uskovaisten seuraan!
Silloin suuttuivat matamit — suuttuuhan sitä ihminen jo vähemmästäkin — ja Häkkisen vaimo huusi:
— Älä sinä isottele, Kompero! Meillä on raatimiehen lupa!
Mutta tiesipä se Komperokin valtansa:
— No vaikka kuvernöörin lupa, niin ulos nyt on lähdettävä! Vai te tässä…
— Ajappas ulos! uhitteli Häkkisen matami.
— Onkos tämä nyt juutas? ihmetteli Kompero, joka ei voinut uskoa moista uppiniskaisuutta mahdolliseksi.
Ja sitten hän huusi uhkaavasti:
— Vai ei sana kuulu!
— Älä ärjy! sanoivat matamit. — Kuullaan tässä vähemmälläkin!
Silloin tarttui Kompero Häkkisen matamin käsipuoleen ja vannoi:
— Kyllä tässä sentään aina yksi torillinen akkoja raivataan… vaikka olisi vielä suurempikin tori!
Nousi siitä mökä! Hirveätä oli sitä kuulla. Kaikki eukot huusivat, mutta kaikkein kovimmin huusi Häkkisen matami:
— Älä revi, Kompero! Älä revi, ruoja, minun röijyäni rikki!
— Vaikka koko akka rikki! ähkyi Kompero.
Mutta eipä hän saanut painavaa Häkkisen matamia edes tuolilta nousemaan.
Ja toiset akat huusivat ja haukkuivat Komperoa, mutta ovelta katsoivat Kriikuna ja Remes iloiten tätä meteliä, ja heidän takanaan sanoi hutikkainen Markula:
— Ei jaksa nostaa Kompero Häkkisen akkaa!
— Poliisi! huusivat matamit, ja Kompero huusi myös:
— Poliisi! Miettinen hoi!
Miettinen tulikin ovelle, katseli Komperon yrityksiä ja sanoi sitten:
— Se on painava akka, se Häkkisen akka.
Mutta Häkkisen matami huusi:
— Etkö tule avuksi, poliisi, kun raastaa röijystä hihat poikki!
Kompero taas sanoi Miettiselle:
— Aja pois nuo akat! Ei tänne saa tulla ennen istunnon alkua.
— Niin, sanoi Miettinen matameille. — Ei ole lupa tulla sisään, ennenkuin ovet avataan ja oikeus luvan antaa.
— Ovi oli auki! todistivat matamit.
— Ja raatimies antoi luvan! huusivat toiset.
Mutta niin siinä sitten lopuksi kävi, että Miettinen sai eukot hyvällä ja vakuuttavalla puheella siirtymään takaisin odotushuoneeseen, ja Kompero karjaisi heille oikeussalin ovelta:
— Häh, akat!
Torimatamit katselivat tuohtuneina ympärilleen ja sitten sanoi Häkkisen vaimo toisille:
— Tuohan se Remes neuvoi!
Mutta Remes oli jo poistunut takaisin pieneen kamariin keskustelemaan
Kriikunan ja setä Salmelan kanssa.
Jo tuli rouva Montonen.
Jopa tuli herrasväki Menlöskin.
Silloin kaikki vaikenivat ja alkoivat uteliaina katsella heitä.