XXI
Oikeus istuu.
Eikä ole koskaan ennen tämän kaupungin raastuvanoikeudessa sellaista väenpaljoutta nähty.
Aivan on tungokseen asti täynnä koko ovenpuoli salia, ja vaikea on tietää, mitkä niistä ovat todistajia, mitkä muita asianharrastajia.
On siinä torimatameilla silmät pyöreinä!
Sillä suurenmoinen on oikeuden majesteetti.
Voisiko kenellekään johtua mieleenkään, että oikeuden puheenjohtaja on sama auskultantti Kivilouhos, joka viime syksynä kiipesi eräänä yönä lyhtypylvääseen ja pisti lakkinsa lyhdyn päälle, mutta luisui sitten alas eikä jaksanutkaan kiivetä sitä noutamaan, niin että lakki jäi sinne seuraavaan päivään?
Ei, se ei johtuisi kenenkään mieleen.
Ja voisiko kukaan kuvitella mielessään, että raatimies Waaranen nautti neljännestunti sitten aamiaisekseen kaksi voileipää ja kolme ryyppyä?
Ei, sitä ei voisi kuvitella mielessään.
Auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen eivät tuon viheriäisen pöydän takana istuessaan ole mitään tavallisia ihmisiä, vaan korkeampia olentoja, lain ja oikeuden ruumiillistuneita edustajia, ja tuntuu oikein omituiselta ajatella, että hekin ovat osan päivästä samanlaisia ihmisiä kuin muutkin.
Istunnon alussa otti auskultantti Kivilouhos käteensä pitkän lyijykynän ja toiseen käteensä kynäveitsen, jolla hän alkoi hiljakseen vuoleskella kynästä pieniä lastuja eteensä pöydälle.
Kun lastuja oli karttunut parikymmentä, niin alkoi hän näpsäytellä niitä sormillaan raatimies Waarasen puolelle pöytää, ja raatimies Waaranen näpsäytteli ne sitten syvämietteisen näköisenä pöydältä lattialle.
Omituista: lähes neljäkymmentä henkilöä oli saapuvilla oikeuden edessä, mutta tätä korkean oikeuden lastupuuhaa ei kukaan huomannut!
Ei ollut herra asianajaja Nils Pehr Bums vielä koskaan pitänyt vastapuoltaan missään jutussa niin tiukalla kuin nyt tässä. Hänen kasvonsa olivat tummat, ei enää Wille Remeksen mustasta maalista, mutta vihasta ja kiukusta. Maalin oli hän lopuksi saanut kasvoistaan lähtemään, mutta se kiukku, jonka kärsimänsä julkinen häväistys oli hänen sydämeensä sytyttänyt, se ei sieltä ollut lähtenyt, ja nyt sai rouva Menlösin puolue tuta, mikä mies herra Bums oli, jos hän oikein turkkinsa nurin käänsi.
Ensimmäiseksi kohdisti hän purkauksensa Menlösin palvelijattareen Miinaan. Hän ei pitänyt asianmukaisena, että Miinaa kuulusteltiin todistajana, vaan katsoi, että hänen tuli olla syytettyjen penkillä yhdessä emäntänsä kanssa.
Auskultantti Kivilouhos ei ottanut tätä vaatimusta huomioonsa, vaan sanoi, että Miina saa olla todistajana kuten ennenkin.
Herra Nilsperi murahti vähän, mutta tyytyi kuitenkin tähän päätökseen.
Mutta suuri hämmästys valtasi melkoisen osan kuulijakunnasta, kun oikeus ilmoitti Miinan ja Anna Riitan välisen yksityisen kahakan jäävän kokonaan tämän jutun ulkopuolelle.
Silloin eräs niistä todistajista, jotka olivat olleet tämän kohtauksen silminnäkijöinä, kokosi kaiken rohkeutensa ja sanoi arasti:
— Korkea oikeus, saanko minä kysyä…?
— Mitä? kysyi auskultantti Kivilouhos, keskeyttäen vuoleskelemisen.
— Niin sitähän minä vain, että meitä olisi täällä monta todistajaa siinä nenän puremisessa… eikös meitä kuulustellakaan?
— Ei, sanoi oikeuden puheenjohtaja, ja sillä oli se kysymys ratkaistu.
— No voi hyvä ihme! päivittelivät eukot kuiskaillen.
Ja torikauppias Sippo supisi heille ilkkuen:
— Tyhjäänpäs te sitten valjastittekin suunne!
— Niin, tyhjään meni! huokasi eräs eukko.
Mutta hänen naapurinsa kuiskasi hänelle:
— Oma vahinkonsa korkealle oikeudelle… olisi se saanut kuulla sen asian oikein lautakantasiaan myöten!
Ryhdyttiin kuulustelemaan Miinaa.
— Herra tuomari ja pormestari! kuului kimeä ääni todistajajoukosta ja
Mönkkysen Maijastiina tunkeutui esiin.
— Kuka se on? kysyi oikeuden puheenjohtaja otsaansa rypistäen, mutta tunnettuaan Maijastiina Mönkkysen hän hymyili mitä ystävällisimmin ja kysyi:
— No, mitäs tällä meidän Maijastiinalla on asiaa?
— Enkös minä saakaan enää todistaa? kysyi Maijastiina hätäisesti.
Auskultantti Kivilouhos katseli häntä tuokion ja sanoi sitten:
— Maijastiina antoi viime kerralla niin hyvän ja selvän todistuksen, ettei siinä enää ole parsimista, niinkuin näiden muiden todistuksissa.
Oi voi! Ilon kyyneleet kohosivat Maijastiinan silmiin. Hän niiasi ja kumarsi:
— Kiitos, rakas herra tuomari ja pormestari!
Ja peräydyttyään takaisin väkijoukkoon kuului hän siellä ylpeästi sanovan:
— Siinä sen nyt kuulitte, akat!
Taas näpsäyttelivät auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen kynän lastuja, mutta asianajaja Bums ahdisteli juuri paraikaa Menlösin palvelijatarta niinkuin itse pahahenki.
— Mutta kyllä se tuo Miina vain osaa puolensa pitää! totesivat torimatamit hiljaa toisilleen.
Äkkinäisillä huomautuksillaan ja yhtä äkkinäisillä kysymyksillään koetti hän saada Miinan pussiin, mutta Miina oli aina varuillaan, eikä herra Nilsperi saanut pussin suuta kiinni.
Itsekin Miina kesken kaiken huomautti hätyyttäjälleen:
— Ei herra Nilsperi saa…
— Bums! huusi herra Nils Pehr Bums, mullistaen peloittavasti silmiään.
— Anteeksi herra Pumps, oikaisi Miina. — Ei herra Pumps saa minua sanoissa solmituksi!
— Ei saakaan! sanoi Häkkisen matami.
Herra Nilsperikin huomasi kai yrityksen toivottomaksi, sillä hän muutti puheenaihetta ja ryhtyi pitämään oikeudelle suurta esitystä siitä tiestä, jonka rouva Menlös oli väittänyt rouva Montosen vastoin oikeutta sulkeneen.
Se oli suuri puhe.
Rämeällä äänellä, kurkkuaan tuon tuostakin mahtavasti karauttaen, esitti herra Nils Pehr Bums aivan kumoamattomasti, ettei ollut olemassa mitään sellaista sopimusta, ei edes suullista, vielä vähemmän kirjallista, joka velvoittaisi kauppias Montosen pitämään tien vapaana lankkuaidan lävitse kaivolleen ja liankaatopaikalleen. Eikä siinä ole mitään tietä koskaan ollutkaan.
— Onhan siinä ollut ihan selvä tie! huomautti Miina.
— Älkää keskeyttäkö! ärjäisi herra Nilsperi.
— Siinä on ollut tie ja on nytkin! sanoi äkkiä rouva Menlös järkähtämättömästi, ja hermostuneesti viiksiään kierrellen mutisi taloustirehtööri Menlös:
— Juuri niin, rakas Ma… juuri niin, korkea oikeus…
— Tie! huusi herra Nils Pehr Bums. — Tie! Minä olen laittanut kuntoon kaikki Waskijärven maantiet! Kyllä minä tiedän, mikä on tie!
Silloin avasi palvelijatar Miina suunsa ja sanoa pöläytti aivan odottamattoman huomautuksen — yhtä odottamattoman kuin sopimattomankin:
— Eipäs herra Pumps ollut mahtunut niillä Waskijärven maanteillä edes kuvernöörille tietä antamaan!
Tämä uskomaton, tämä ennenkuulumaton letkaus itse oikeuden edessä tyrmistytti ensi silmänräpäyksessä koko salin, lukuunottamatta Miinaa itseään, joka rohkeasti katsoi herra Nilsperiä suoraan silmiin. Auskultantti Kivilouhoskin keskeytti pienen käsityönsä ja vilkaisi ensin salaa Nilsperiin ja sitten raatimies Waaraseen.
Mutta sitten alkoi kuulua hiljainen hihitys kuulijain joukosta, ja torimatamit kuiskasivat toisilleen:
— Jopa antoi…!
Varmaankin aikoi herra Nils Pehr Bums vastata jotain Miinalle, ja henkeään pidättäen kaikki odottivat, mitä se olisi. Kaksi kertaa hän, tuhkan harmaana kasvoiltaan, avasi suunsa, mutta molemmilla kerroilla sulki hän sen jälleen, saamatta esiin äännähdystäkään kurkustaan.
Kiusallinen hiljaisuus…
Nilsperi nieleskeli tyhjää hetkisen, karautti sitten kurkkuaan, kääntyi selin Miinaan ja jatkoi puhettaan siitä, mihin se äsken oli keskeytynyt.
Tämä kulkureitti, jota vastapuoli ilman mitään laillista perustetta väittää tieksi, on syntynyt aikoinaan luultavasti siten, että herra Menlösin sisarvainaja, joka piti taloa ennen taloustirehtööri Menlösiä, oli antanut irroittaa muutamia lautoja aidan syrjästä, jossa liian lyhyiksi jääneet lankut on korvattu pienillä laudanpäillä, ja siitä he sitten kävivät sekä kaivolla että likakuopalla.
— Siihen katsoen ja mitä muuta tässä jutussa on esille käynyt, ja huomioon ottaen, ettei vastapuoli ole voinut esittää minkäänlaisia todistuksia väitteensä tueksi, on siis ilmeistä, ettei herrasväki Menlösillä ole mitään oikeutta vaatia päämiestäni pitämään tuota heidän omavaltaisesti ja laittomasti käytäntöön ottamaansa reittiä lankkuaidan läpi auki.
— Kyllä minulla on oikeus! sanoi rouva Maria Menlös harmista punoittaen.
Rouva Montonen loi häneen ivallisen silmäyksen, ensimmäisen silmäyksen tänä päivänä… ja moneen viikkoon.
Rouva Maria Menlös parka! Miksi ei hän ollut ottanut itselleen asianajajaa?
Katkerasti katui hän tällä hetkellä ajattelemattomuuttaan.
Sillä mitäpä hän voi kokeneen Nilsperin musertavaa puhetaitoa vastaan?
Mutta olisipa ollut hänelläkin asianajaja, niin kyllä se olisi pitänyt
Nilsperinkin korvat kuumina!
Nyt ei rouva Menlös voinut vastata paljon muuta kuin:
— Tuo kaikki on tahallista koukkuilemista! Minun puolellani on oikeus.
— Sen asian harkitsee korkea oikeus! huomautti Nilsperi painokkaasti.
Mutta järkähtämättömästi, puolueettomasti kulki kulkuansa oikeuden painava käynti.
Tuli se rouva Menlösinkin vuoro, sillä nyt ruvettiin kuulustelemaan niitä todistajia, joiden tuli antaa lausuntonsa Montosen kaivon tyhjentämisessä ilmi tulleista asianhaaroista.
Todisti suihkumestari Lampeeni:
— Kyllä me se kaivo tyhjäksi pumputtiin, ja kovasti siinä olikin työtä. Siinä olisi pitänyt oikeutta myöten olla kaksikin ruiskua pumppuamassa, mutta kun miehet oikein punnasivat, niin tyhjenihän se kuitenkin se kaivo lopuksi. Sitten me laskettiin tuo muurari Jänkkä kaivoon, eikä se löytänyt sieltä mitään hiirtä.
Nyt oli muurari Jänkän vuoro todistaa:
— Ei siellä ollut sitä hiirtä.
— Herra puheenjohtaja! sanoi asianajaja Nilsperi. — Saanko tehdä muutamia kysymyksiä todistaja Jänkälle?
— Olkaa hyvä! sanoi auskultantti Kivilouhos, jonka samassa onnistui näpsäyttää suuri lastu niin taitavasti, että se lensi raatimies Waarasen kaulalle ja putosi kauluksen väliin, missä se kutitti kaulaa niin kovasti, että raatimiehen täytyi avata sekä kaulaliinansa että kauluksensa saadakseen lastun pois. Siinä ei hän kuitenkaan onnistunut, sillä lastu valahti nyt alemmaksi, eikä käynyt raatimies Waarasen päinsä alkaa tässä sen enempää riisuutua.
Mutta herra Nilsperi kysyi Jänkältä:
— Todistaja oli siis kaivossa?
— Joo, sanoi muurari. — Kyllä se on varma asia. Siinä oli poliisikin näkemässä, tuo Miettinen, ja mitä lie ollut puolensataa akkaa.
— Eikä todistaja nähnyt hiirtä? jatkoi Nilsperi kuulusteluaan.
— En nähnyt! sanoi muurari Jänkkä varmasti.
Nilsperi muljautti silmiään merkitsevästi ja sanoi:
— Onko todistaja siis varma siitä, ettei kaivon pohjalla ollutkaan hiirtä?
— Joo! sanoi Jänkkä. — Ei ollut.
Nyt alkoi herra Nilsperi iskeä valtteja pöytään:
— Kuinka voi todistaja sen niin varmasti sanoa? Hiiri on voinut olla siellä jossakin kivien välissä, eikä todistaja ole voinut sitä pimeässä kaivossa huomata!
Vaarallinen vastustaja on herra Nils Pehr Bums. Mutta Jänkkä sanoi:
— Olisi se näkynyt… minä katsoin tulitikkujen valossa.
— Tulitikkujen! huudahti herra Nilsperi halveksivasti. — Ei niillä pitkälle näe!
— No ei siellä ollut pitkälle näkemistäkään… kaivon pohjalla! huomautti Jänkkä. — Pian ne on nähty, mitä siellä on näkemistä.
— Miksi ei todistaja ottanut lyhtyä mukaansa? kysyi herra Nilsperi.
— Siksi, ettei minun tapani ole kuljeskella kaupungilla lyhty kädessä keskellä päivää, vastasi muurari Jänkkä levollisesti.
— Hi hi hi! kuului hiljainen hykerrys katsojien joukosta, eikä herra
Nilsperi halunnut kuulustella muurari Jänkkää sen enempää.
Poliisi Miettinen todisti:
— Kyllä ne tutkivat sen kaivon hyvin tarkkaan, eikä sieltä hiirtä löytynyt.
— Niin, sanoi rouva Menlös. — Mitäs rouva Montonen siihen sanoo?
Rouva Montonen kohautti vain olkapäitään, ja silloin rouva Maria Menlös huudahti:
— Niin, kohautelkaa nyt vain olkapäitänne! Tämä on kaunista! Sillä tavalla levitetään perättömiä tietoja kunniallisista ihmisistä! Mutta nyt kuulevat kaikki, ettei rouva Montosen puheissa ole ollut alkua eikä loppua! Minä olen niin hirveästi saanut kärsiä tämän asian tähden, korkea oikeus, minulla ei ole ollut lepoa päivällä eikä yöllä, minut on laahattu oikeuden eteen, minua ja palvelijatartani on herra Bums lakkaamatta solvannut, minulle vaaditaan vankeutta, minusta laulavat juorut ympäri kaupunkia, minua ovat lakanneet vanhat tuttavat tervehtimästä… tämä on kaunista! Rouva Montonen: tämä on kaunista! Herra asianajaja Bums: tämä on kaunista! Herrat tuomarit: tämä on kaunista! Hyvät ihmiset! Eikö tämä ole kaunista? Missä on hiiri? Tuokaa se tänne! Näyttäkää se minulle! Kukaan teistä ei ole sitä nähnytkään! Rouva Montonen: tämä on kaunista! Eikö ole niin, Menlös?
Kuului hiljainen kuiskaus… kuin kuolevan viime huokaus:
— Juuri niin, rakas Maria…
— Herrat tuomarit! Minä vaadin rouva Mathilda Montoselle mitä ankarinta edesvastausta kunnian loukkauksesta! Onpa tämä kaunista!
Hiljaisuus vallitsi salissa. Vallitsi suuri, juhlallinen hiljaisuus. Hiljaa istuivat auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen, hiljaa seisoivat todistajat ja torimatamit…
Silloin avasi suunsa herra Nilsperi ja rämähti:
— Mutta hiiri on ollut siellä! On näytetty toteen, että se on sinne kaivoon heitetty teidän puoleltanne!
— Jassoo! huusi rouva Menlös. — Jassoo! Vai on näytetty toteen!
Jassoo! Vai ei minua vieläkään uskota! Jassoo!
Ja kääntyen ovensuussa seisovaan väkijoukkoon huudahti hän:
— Asko! Tule heti tänne!
— Se huutaa sitä Peurasen Askoa, sanoi eräs torimatameista.
— Asko! Missä on Asko! huusi rouva Menlös.
— Mihinkähän se poika hävisi? ihmettelivät todistajat ja torimatamit.
— Juuri ikään se oli täällä! ilmoitti Häkkisen matami.
Kaikki alkoivat etsiä Askoa. Koko oikeudenistunto hetkiseksi keskeytyi.
Mutta pianpa se löytyikin Asko-poika. Se oli vain pujahtanut asianajajain tupakkahuoneeseen ja nukkunut sinne tuolille.
— Nyt Asko oikeuden eteen! sanoi hänen löytäjänsä ja herättäjänsä, torikauppias Sippo. — Ja näytä että — olet mies!
Unentohjakassa oli Asko niin ettei ymmärtänyt, mistä oli kysymys, kun häntä sisään talutettiin.
— Jo löytyi Asko! huusivat torimatamit.
Saatettiin Asko aivan tuomarien pöydän eteen, eikä ollut hänen nenänsä paljonkaan pöydänreunan yläpuolella.
— Nyt se Asko vannotetaan! kuiskailivat torimuijat.
Mutta Askoa ei päästetty valalle nuoruutensa takia.
Hovioikeudenauskultantti Kivilouhos kysyi häneltä:
— Sinäkö se olet Asko?
Asko tuijotti eteensä vastaamatta mitään, ja eräs matameista huudahti:
— No mihinkä sinä poika kielesi pudotit!
— Hiljaa siellä ovensuussa! sanoi auskultantti Kivilouhos. Ja Askolle hän sanoi ystävällisesti:
— Kenenkäs poika sinä olet? Et taidakaan olla kenenkään poika?
— Olenpas! väitti Asko, joka vihdoinkin sai puhekykynsä. — Minä olen meidän makasiinimiehen poika.
— Vai olet sinä teidän makasiinimiehen poika! sanoi oikeuden puheenjohtaja hyväntahtoisesti. — Mikäs sinun isäsi nimi on?
— Antti Peuranen, vastasi poika, katsoen tuomaria suoraan silmiin. —
Isä on aina päivät makasiinissa.
— Jahah! sanoi tuomari. — Missäs sinä sitten olet?
— Minä olen milloin missäkin, ilmoitti Asko.
— Vai niin. No näitkös sinä sen hiiren?
— Näin, sanoi Asko ylpeästi. — Ei sitä muut nähneetkään kuin minä ja kissa!
— Missäs sinä silloin olit?
— Minä olin sen kaivon luona, vastasi Asko.
— No putosiko se hiiri kaivoon?
— Ei, se putosi kaivon luo, ja silloin sen kissa vei.
— Ha ha ha! kuului ovensuusta.
— Kuka siellä hahattaa? kysyi auskultantti Kivilouhos tuimasti.
— Se on vain tuo Markula! ilmiantoivat torimatamit syyllisen.
— Olkaa siivolla siellä! huusi oikeuden puheenjohtaja. — Taikka minä ajan teidät kaikki pellolle!
Sitten hän sanoi Askolle:
— Vai kissa sen vei.
— Niin, vakuutti Asko. — Kissa vei sen makasiinin taakse.
— No mitäs sinä muuta tiedät?
— Sitten ne tulivat ja pumppusivat kaivon tyhjäksi ja laskivat miehen sinne kaivoon.
Kun Askon kuulustelu oli päättynyt, sanoi oikeuden puheenjohtaja hänelle ystävällisesti:
— No nyt sinä saat mennä!
Mutta Asko katsoi häneen vakavasti ja sanoi:
— Pyytäisin kulujani, korkea oikeus!
— Tosiaankin! huudahti auskultantti Kivilouhos.
— Olin ihan unohtaa. Tulehan tänne!
Asko kiersi pöydän ympäri tuomarin luo, ja tuomari kaivoi hänelle liivinsä taskusta viisikymmenpennisen.
Semmoista summaa ei Askolla ollut ikinä ollut. Hyvin kasvatettuna makasiinimiehen poikana ojensi hän kätensä, kiitti tuomaria kädestä pitäen, löi kantapäänsä yhteen ja kumarsi niin syvään, että pitkätukka silmille löyhähti.
Sitten hän poistui säteilevin kasvoin, tunkeutuen tiheän väkijoukon säärien välitse.
Jos siis näytti rouva Menlös menettäneen osan jutusta, kun ei ollut voinut näyttää toteen oikeuttaan kulkea lankkuaidan lävitse Montosen kaivolle ja likakuopalle, niin olipa menettänyt rouva Montonenkin ja hänen asianajajansa Nils Pehr Bums hyvän valtin, kun ei hiirtä ollutkaan kaivosta löydetty eikä se, Askon todistuksen mukaan, joka näytti tehneen oikeuteen vakuuttavan vaikutuksen, kaikesta päättäen ollut siellä edes käynytkään.
Se oli hyvin ikävä tappio, ja torimatamitkin alkoivat epäillä rouva
Montosen voittoa.
— Kyllä se oli raskas todistus Montosen rouvaa vastaan! Saa vain nähdä, miten käy.
— Niin, saa nähdä! Kunhan ei vain itse joutuisi linnaan viattoman ihmisen kunnian loukkaamisesta!
Mutta kokeneena juristina alkoi herra Nils Pehr Bums sitä lujemmin vetää toisesta nuorasta.
Siitä likaveden kaivon luo kaatamista koskevasta rikoksesta hän, herra Nilsperi, sitä kiivaammin kävi rouva Menlösin ja Miinan kimppuun. Siitä hän ei päästä irti, ei vaikka hampaat heltiäisivät.
— Minä kysyn Miina Laaniselta vielä kerran, miksi hän tyhjensi likasangot sinne kaivon viereen?
Ja herra Bums muljautti silmiään niin että pahaa teki.
Mutta Miina sipaisi taistelun kiihkeydessä irtautuneen hiuskimpun korvansa taakse ja vastasi:
— Mutta sanokaapas, herra Nilsperi…
— Bums!
— Anteeksi… sanokaapas herra Nilsperi Pumps, mihin minun sitten olisi pitänyt kaataa ne likavedet?
— Se ei ole mikään vastaus kysymykseen, sanoi herra Bums ankarasti. —
Mihin hyvänsä muuanne, mutt'ei toisten ihmisten kaivolle.
— Siitä aidan nurkasta, missä meidän nykyinen likakuoppamme on, menee, pieni oja meidän puutarhan puolelle, huomautti Miina.
— Sitä ei ole todistettu, sanoi siihen herra Nilsperi.
— Mutta se on helppo todistaa, sanoi Miina. — Vaikka paikalla lähdetään katsomaan.
— Ja vaikka se olisikin todistettu, lisäsi herra Nilsperi, niin ei se vaikuta mitään asiaan, sillä…
Taloustirehtööri Menlös oli lukemattomia kertoja vaihtanut jalkaa ja hypistellyt koko ajan viiksensä päitä. Hän olisi jo kypsynyt lahjoittamaan pois parhaan pyssynsä, jos vain saisi sillä asian käsittelyn päättymään. Mutta lihava rouva Maria Menlös on seisonut järkähtämättömänä, samoilla jalkainsa sijoilla koko ajan. Ja, yhtä järkähtämättömänä, selkä suorana, on seisonut myöskin rouva Mathilda Montonen.
Ja äkkiä, kenenkään aavistamatta, valmisti taloustirehtööri Menlös korkealle oikeudelle ja kaikelle yleisölle suuren yllätyksen.
— Vaikka olisikin todistettu, sanoi siis herra Nilsperi Miinan väittämästä ojasta, niin ei se vaikuta mitään asiaan, sillä se on joka tapauksessa talvella tukossa.
— Mutta se aukenee keväällä, sanoi Miina.
Silloin aukaisi suunsa herra taloustirehtööri Menlös, sanoen yleiseksi hämmästykseksi:
— Talvella likavesi jäätyy!
Kaikki katsoivat suu auki. Taloustirehtöörikin oli alkanut ottaa väittelyyn osaa! Jopa jotakin…
Varmaankin oli taloustirehtööri Menlös väsymyksen aiheuttamassa tilapäisessä ja silmänräpäyksessä ohimenevässä mielenhäiriössä tehnyt kummallisen tekonsa, sillä itsekin säikähti hän sitä niin, että karahti punaiseksi.
Eikä rouva Menlös osannut muuta kuin katsoa ällistyneenä mieheensä ja mutista:
— No mutta Menlös…!
Kuuntelijat taas supattivat toistensa korvaan ovensuussa:
— Osasipas letkauttaa itse Menlöskin!
— Ei se olekaan mikään tuhma mies.
— Juu, menipäs Nilsperiltäkin suu tukkoon!
Oikeus keskeytti äkkiä istunnon ja kaikki saivat käskyn poistua odotushuoneeseen.
Mutta tuskin olivat viimeiset päässeet oven taakse, kun ovi taas avattiin, ja sekä kuulijat että asianosaiset kiiruhtivat kuulemaan, mitä nyt seuraisi.
Auskultantti Kivilouhos sanoi:
— Jutun käsittely keskeytetään puoleksi tunniksi, jolla aikaa oikeuden jäsenet käyvät tutustumassa tapahtumapaikkaan.