XXII
Ja sitten lähti korkea oikeus niiden rikosten tapahtumapaikalle, joista tämä suuri juttu oli nostettu.
Juhlallinen näky: edellä auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen, sitten poliisi Miettinen, sitten Nilsperi ja rouva Montonen, sitten herrasväki Menlös, rouva pää pystyssä ja herra viiksiään kierrellen, ja sitten kaikki muu väki, torimatamit, Sippo, Markula, Maijastiina Mönkkynen, Remes, Kriikuna, setä Salmela ja muut. Sillä kaikki tahtoivat olla läsnä. Mutta kaikkein ensimmäisenä juosta viiletti Peurasen Asko viisikymmenpenninen kädessään, ja hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat.
Halki torin eteni kulkue arvokkaasti Papinkadulle päin. Pysähtyivät maalaiset kuormiensa ääressä mittaamasta voita, kaloja ja muita tavaroita, keskeytyi kaupan hieronta, vasujen yli kumartuneet selät oikenivat, ja jokaisessa talossa matkan varrella huudettiin:
— Tulkaa sukkelaan katsomaan!
Ja silloin kaikki ikkunaan juoksivat, ja katsottuaan kiiruhtivat ulos tiedustelemaan, mistä oli kysymys. Ja sen kuultuaan liittyivät kyselijätkin kulkueeseen. Auki jäivät ovet, pikku lapsi jäi keinuttajatta kehtoonsa ja alkoi parkua, mutta eipä ollut kuulijaa eikä viihdyttäjää, jäi kahvipannu kiehumaan hellalle, kiehuen ylitse, niin että poro liedessä tuprusi, mutta eipä tullut ketään, joka olisi sen nostanut hellan reunalle rauhoittumaan. Lattialle putosi sukankudin kutojan sylistä ja sohvan alle kieri kerä, jossa sen kissanpoika otti huostaansa, sotkien lopuksi kaiken langan.
Mutta kulkue saapui Menlösin pihaan, ja poliisi Miettinen sanoi:
— Pysykää te ihmiset loitompana, että korkea oikeus saa tarkastaa.
Ja korkea oikeus tarkasti. Tarkasti lankkuaidan, jolla musta säkinriekale yhä roikkui, kunnioitti sitäkin rähjää ohimennen silmäyksellään, tarkasti likakuopan ja kysyi Miinalta:
— No missä kohden se hiiri oli?
— Tässä näin, selitti Miina. — Tässä näin se lepäsi, se vainaja, häntä tuonne portaille päin… muistan vielä senkin. Ja sitten on tuossa vielä tuo laudanpätkä, jolla minä sen yli aidan heitin… Näin! Näin tartuin ja näin heilautin! Enkä, kehno vieköön, yhtään muistanut koko kaivoa.
Mutta Mönkkysen Maijastiina oli noussut Menlösin keittiön portaille ja seisoi siellä kädet puuskassa, aivan samassa paikassa ja aivan samassa asennossa kuin rouva Maria Menlös sinä kohtalokkaana aamuna, jolloin hän ensi kerran huomasi tuon kirotun säkin siistin pihansa valkoisella hangella, ja Mönkkysen Maijastiina huusi:
— Tässä seisoin minä, herra tuomari ja pormestari! Tässä justiinsa seisoin ja näin, kun häntä huiskahti!
— Ole vaiti! sanoi poliisi Miettinen, mutta Maijastiina huusi:
— Valani päältä minä puhun!
Tarkoin tutki oikeus likakuopan, ja Nilsperi sanoi:
— Niinkuin nyt korkea oikeus havaitsee, niin ei tässä ole mitään ojaa tuonne puutarhan puolelle.
— Tulkaapas keväällä katsomaan! vastasi Miina kiivaasti.
— Ei saa riidellä niin kovalla äänellä, nuhteli poliisi Miettinen.
Mutta raastuvanoikeuden jäsenet keskustelivat matalalla äänellä keskenään, ja lähtivät sitten Montosen pihaan, jonne myöskin saapuvilla oleva suuri kansanpaljous heidän perässään kiiruhti.
— Tässä on se kaivo, ilmoitti poliisi Miettinen.
— Ja tähän se hiiri putosi! huusi Peurasen Asko, tökäten sormellaan maahan. Ja sitten sen kissa otti ja vei tuonne!
Ja Peurasen Asko viittasi sinne päin, jonne kissa oli juossut hiiri suussa, mutta hänen isänsä, makasiinimies Antti Peuranen, joka seisoi makasiinin portailla kädet housuntaskuissa, huusi pojalleen:
— Pääsetkö pois sieltä riehkumasta!
Asko jo muuten juoksikin pois.
— Näin lähellä sitä toisella puolen olevaa likakuoppaa on tämä kaivo, sanoi rouva Montonen.
— Ja maa viettää tänne päin! lisäsi herra Nilsperi.
— Eikä vietä! sanoi Miina.
— Kyllä se viettää! huusivat eräät torimatamit, mutta toiset eukot kiistivät:
— Tasaista maatahan tämä on… ei tämä vietä sinne eikä tänne!
— Maa viettää tännepäin! karjaisi herra Nilsperi silmiään akoille muljauttaen. — Maa viettää tänne päin, kun minä kerran niin sanon, ja likavesi juoksee lumen alla tuon aidan alitse suoraan tähän kaivoon! Eihän tässä ole väliä kuin joku metri.
— Pitäisi olla vatupassi tai joku muu kone, millä mitata, minne päin tässä maa on kallellaan, arveli torikauppias Sippo, mutta eukot sanoivat hänelle:
— Älä sinä, Sippo, aina niitä viisauksiasi laula! Kyllä herrat tietävät ilman sinuakin!
— No niin, sanoi herra Kivilouhos raatimies Waaraselle, kaivaen savukkeen taskustaan ja kääntäen päällystakkinsa kauluksen pystyyn.
— Niin, sanoi Waaranen. — Nythän tämä on nähty.
— Onko veljellä tulitikkuja? kysyi oikeuden puheenjohtaja Waaraselta.
Ei sattunut olemaan raatimiehellä, mutta ainakin viisi muuta miestä kiirehti tarjoamaan tulta herra Kivilouhokselle, ja Sipon tikusta hän savukkeensa sytytti.
— Olisi nyt ottanut tulta paremmalta mieheltä kuin Sipolta, kuiskuttelivat matamit. — Sippo siitä vain nyt koko viikon röyhistelee.
Mutta Asko tulla touhusi kaivolle takaisin, ja sylissään hän riepotti suurta, ruskeata kissaa.
— Tässä on se kissa! huohotti Asko. — Tämä sen hiiren vei!
— Vai se sen vei, sanoi tuomari.
— Tämä vei! vakuutti Asko.
Nyt ei ollut asiassa enää mitään epäilemistä, kun oli kerran kissakin nähty. Katseltiin kissaa ja lähdettiin takaisin jatkamaan raastuvanoikeuden istuntoa.
Mutta kun Asko kysyi, pitääkö kissakin tuoda sinne, niin sanoi raatimies Waaranen, että ei tarvitse.
Siihen Sippo arveli:
— No olisihan se voinut kissakin siellä olla… varmuuden vuoksi ja asian valaisemiseksi.