XVI
Aamuhämärissä nousi pihan perällä olevassa pienessä rakennuksessa asuva vahtimestari Heikonen vaimoineen lämmittämään ja siivoamaan kouluhuoneita.
Juhlasalissakin tekivät he tulen oven vieressä olevaan suureen uuniin, mutta peräseinällä nukkuvaa Nilsperiä eivät he pimeässä huomanneet.
Aamu valkeni valkenemistaan hitaasti. Vähän vain enää hämärti.
Kaduilla vallitsi jo vilkas liike. Aikoja sitten oli ukko Rihkola käynyt sammuttamassa viimeisetkin katulyhdyt, ne, joita ei tuuli ollut sammuttanut. Aikoja sitten oli ajurinrenki raatihuoneen luona herännyt rekensä pohjalta, ojennellut puutuneita jäseniään, nostanut ylös loimen kadulta, noussut kuskipukille ja ajanut tiehensä. Maalaisia oli jo alkanut saapua torille, torikauppiaat availivat kojujaan ja Markulakin jo siellä kahvikojun äärellä värjötteli, lasketellen hämäränlaisia sukkeluuksiaan tanakoille maalaisemännille tai totisille, epäilevinä kuunteleville isännille.
Koulun pihalle kertyi jo koulupoikia, jopa tyttöjäkin, odottelemaan sisäänpääsyä. Pojat ne nahikoivat kuin tappelua hieroen ja tytöt pajattivat keskenään asioitaan.
Vahtimestari Heikosen vaimo kulki sulkemassa kouluhuoneiden uuninpellit ja toi raikkaalla vedellä täytetyt vesikarahvit opettajien pöydille.
Mutta astuttuaan juhlasaliin sytyttämään lamput aamurukousta varten, sytytettyään jo yhden lampun ja siirtäessään toisen lampun alle tuolia, jolle hän lamppuja sytyttäessään nousi, päästi hän äkkiä kauhunkiljahduksen ja syöksyi huutaen ulos ovesta aina pihalle saakka.
Koululaiset juoksivat hänen luokseen, juoksipa itse Heikonenkin kysymään, mikä hätänä.
Ja suuresti kaikki sekä hämmästyivät että säikähtivät, kun vaimo vihdoin kalman kalpeana änkytti:
— Siellä on piru… siellä juhlasalissa…
Kaamea uutinen.
Olisi ollut edes kummitus, haamu, mörkö tai männinkäinen, mutta — se itse!
Eivätkä opettajatkaan olleet vielä tulleet.
Vahtimestari Heikonen ei ollut mikään erikoisen pelkuri mies. Hän otti siis halon käteensä, ottikin oikein suuren halon, ja lähti sisään, vaikka vaimonsa hätäpäissään rukoili ja vannotti häntä luopumaan uhkarohkeasta yrityksestään.
Mutta äkkiäpä sieltä tuli itse Heikonenkin takaisin, tuli kelmeänä kasvoiltaan ja huusi juostessaan käheällä äänellä:
— Poliisia hakemaan, pojat! Siellä on piru!
Silloin katosivat kaikki tytöt pihasta kadulle kuin tuulenpuuskan lennättämät akanat, eivätkä pysähtyneet ennenkuin seuraavaan kadunkulmaan, juoksi kadulle Heikosen vaimo ja juoksi myöskin Heikonen itse, perässään kaikki koulupojat, jotka kuorossa huusivat poliisia.
Torille juoksi tämä huutava joukko.
Torilla seisoivat poliisit Kappari ja Räikkö heinäkuorman ääressä, ja kuorman omistaja selitteli juuri:
— Kyllä nämä ovat hyviä heiniä, semmoisia apilansekaisia ja mehukkaita, niin että kyllä nämä kaupungin porvarienkin lehmiä lypsättävät…
Silloin ehti torille tuo poliisia huutava lauma, ja Heikonen kiljaisi:
— Tulkaa poliisit koululle, siellä on piru!
— Jaa että mikä? kysyi poliisi Kappari, jolloin koulupojat kuin yhdestä suusta vahvistivat Heikosen ilmoituksen.
Poliisi Räikkö tiedusteli yksikantaan:
— Tarkastamaankohan tuo tuli koulua, vai…?
Mutta Heikonen huusi, että leikki pois! Tulkaa itse tarkastamaan koulua niin näette.
Poliisit tunsivat Heikosen yleensä vakavaksi ja tottapuhuvaksi mieheksi, eikähän nyt ollut mikään aprillipäiväkään.
— Pitänee sitä sitten lähteä katsomaan, sanoi poliisi Kappari, ja poliisi Räikkö myönsi:
— Niin, harvoinhan sitä näkee, sitä itseään ukkoa… näin aamupäivällä.
Lähdettiin siitä pirua katsomaan oikein miesjoukolla. Poliisit, torikauppiaat, vieläpä maalaisetkin lähtivät. Juostiin ja huudettiin. Miehet nauroivat ja kiroilivat, sillä näin päivännäöllä eivät he osanneet ottaa asiaa oikein vakavalta kannalta. Mutta naiset päivittelivät ja siunailivat.
Koko tori tyhjeni.
Opettajat olivat juuri saapuneet koulun portille ja kuulleet tytöiltä ja Heikosen vaimolta, mikä hirmu koulusalissa oli. Mutta samassapa saapui myöskin juoksujalkaa suuri, rähisevä joukko, poliisit edellä, ja koulupojat, jotka olivat tointuneet ensimmäisestä pelästyksestään, hihkuivat riemuissaan, sillä tämmöisessä väkijoukossa olisivat he uskaltaneet tunkeutua vaikka pahan omaan pääpesään. Koulun piha täyttyi.
— Siellä se istuu salin peräseinällä, sarvet päässä! huusi Heikonen.
Opettajat ja poliisit menivät edellä. Poliisit paljastivat sapelinsa, ja muutamat torikauppiaat tempaisivat halkoja käteensä pinosta, uhaten:
— Nyt tulkoon vaikka itse sarvipää, niin kyllä sarvet kolisevat!
Se oli rohkeata väkeä, mutta hieman arastellen ja kuin pahanhengen salakavalaa päällehyökkäystä odottaen se työntyi juhlasalin ovelle.
Väkijoukko pysähtyi. Pysähtyivät opettajat ja pysähtyivät poliisit
Kappari ja Räikkö, käsissään välkkyvät sapelit.
Totta oli!
Siellä salin peräseinällä istui Suomen kansan suurmiesten keskellä itse se kuusituhatta vuotta vanha, leuka rintaa vasten painuneena… kuin puskemaan valmistuneena. Hirveänä ja mustana se siellä istui sarvet tanassa, ja kaameasti kiiluivat sen valkeat silmät puolihämärästä.
Vallitsi kauan kestävä äänettömyys, vallitsi kuolon hiljaisuus. Sanomattoman tunteen valtaamina tuijottivat kaikki tuota hirmuista ilmiötä, joka järkähtämättömänä, liikkumattomana tuijotti vastaan.
— Niinpähän näkyy olevan, sanoi poliisi Räikkö vihdoin matalalla äänellä.
— Mitäs nyt tehdään? kysyi poliisi Kappari koulun johtajalta, opettaja
Laaksoselta.
Ennenkuin opettaja Laaksonen ehti vastata, tunkeutui väkijoukon läpi taiteilija Markula, pienessä hutikassa kuten ainakin. Hänkin tahtoi nähdä pirun, ja hän astui suoraan keskelle salin lattiaa, tirkisteli siitä kummitusta pari silmänräpäystä ja ilmoitti vakavasti:
— Olkaa hiljaa, piru nukkuu!
Ikäänkuin ei olisi oltu hiljaa!
Ja sitten hän käänsi päätään ja kysyi:
— Ettekö kuule, että se kuorsaa?
Totisesti! Kuorsaus kuului ihan selvästi.
Nyt astui Markula aivan kummituksen luo, koroitti äänensä ja laulaa honotti:
"Nouse jo pois, janopeura…!"
Siihen se heräsikin Nilsperi, joka oli nukkunut pahimman humalansa.
Oven suussa seisova joukkokin oli nyt tullut rohkeammaksi ja lähestyi ilmiötä lähempää tarkastelemaan. Mutta Nilsperi katsoa killisteli ympärilleen, käsittämättä ollenkaan, mitä oli tapahtunut ja missä hän oli, eikä meidän sovikaan sitä suuresti ihmetellä. Mitähän itse ajattelisimme, jos sellaisessa asemassa heräisimme?
— Kyllä se on Nilsperi! huusivat jo monet, jotka tunsivat Nilsperin etupäässä hänen turkistaan. — Mutta mitä tämä oikein meinaa?
— Häh! kysyi Nilsperi aivan pökerönä.
— Se sanoi "häh!" totesi Markula.
Silloin kirosi herra Nilsperi kauheasti ja huusi:
— Päästäkää minut irti!
Saatiin siitä Nilsperi nostetuksi alas pöydältä ja irroitetuksi tuolista. Sitä hälinää, mikä oli syntynyt! Kaikki huusivat ja kyselivät, mutta mitäpä voi Nilsperi vastata? Eihän ollut hänellä aavistustakaan siitä, miten hän oli tänne joutunut. Huomattiin hiiri hänen kaulassaan ja otettiin se pois, mutta sarvia irroitettaessa lähti hiuksia päästä.
Sellaisessa mielentilassa oli Nilsperi, ettei hän sanonut sanaakaan, ei päästänyt ainoatakaan sadatusta tämän toimituksen kestäessä. Sitten painoi hän lakin päähänsä ja hyökkäsi ulos, hälisevä väkijoukko kintereillään.
Olipa hänen mustassa, rengassilmäisessä muodossaan ja vihaisessa, puhisevassa juoksussaan asiasta tietämättömille vastaantulijoille ihmettä kerrakseen.
Tämän odottamattoman tapauksen johdosta menetti koulu yhden kokonaisen työtunnin.