XXVI
Talvi on vielä ja paksulti lunta maassa, mutta jopa sentään vanhat, rakkaat merkit ennustavat, että talven valta lähenee murtumistaan ja kevät on ovella.
Alenneet ovat hanget katujen varsilla, alenneet ja mustuneet. Päivisin monesti räystäät vettä tippuvat, kun aurinko lämpimästi paistaa ja lieto länsituuli hiljalleen löyhähtelee pitkin Papinkatua.
Torilla sanovat heinäkuormia kaupunkiin tuoneet maalaiset, että ostakaa nyt niin pitkään kuin aikaa vielä on. Viimeiset heinät näissä alkavat olla ladon pohjalta, ja kuka tietää, uskaltaako enää viikon parin päästä ensinkään jäälle lähteä. Nytkin siellä on paikka paikoin vettä niin, että hevoselta polvet kastuvat.
Oli varhainen aamu.
Kauppias Adam Montonen oli noussut tavalliseen aikaan, käynyt puodissa sanomassa hyvää huomenta kauppa-apulaisilleen ja pistäytynyt makasiinissakin antamassa ohjeita Antti Peuraselle, jolla näinä aikoina oli paljon työtä, kun maakauppiaat kiiruhtivat ostamaan suuria jauhomääriä ennen kelirikon alkua.
Sitten oli hän taivastellut hetkisen tallin edessä, jossa renki suki hevosia, taputellut hevosia lautasille ja kysynyt, joko ruunan jalka pian paranee.
Aamuhämärä hälveni hälvenemistään ja kaikki näytti lupaavan kirkasta säätä.
— Alkaa tästä kai näistäpuolin kevätkin tulla, sanoi kauppias Montonen.
Ja renki vastasi:
— Taitaapa tulla. Siitähän tuo jo vähän ilmassa hajahtaa.
Sanomalehden kantajapoika, lakkireuhkana korville asti painettuna ja isän suuret saappaat jaloissaan, tuli portista, sillä tänään oli taas kaupunkimme pienen sanomalehden ilmestymispäivä.
Poika aikoi viedä lehden tavalliselle paikalleen herrasväki Montosen lasikuistin penkille, ulko-oven viereen, mutta kauppias Montonen huusi pojalle:
— Tuohan se tänne!
Poika toi.
Kauppias Montonen otti tuoreen, vielä painomusteelta tuoksuvan lehden pojalta ja lähti sisään työhuoneeseensa silmäilemään lehteään.
Hän istuutui nojatuoliinsa kirjoituspöydän ääreen, kohotettuaan ikkunaverhoa korkeammalle, mutta kun päivänvaloa ei vielä sittenkään ollut oikein riittämään asti, sytytti hän kynttilän ja alkoi tutkia lehden sisällystä.
Kuinka välinpitämättömästi hän sen tekikään.
Niin, kuinka välinpitämättömästi me tavallisesti otammekaan tuollaisen pienen sanomalehden käteemme!
Tartumme siihen paljon välinpitämättömämmin kuin veitseen ja haarukkaan aamiaispöydässä.
Mehän tiedämme, että se maksaa vain puolen neljättä markkaa vuosikerta, ja että sen ilmoitushinnat ovat 8 penniä millimetriltä etusivulla ja 6 penniä takasivulla. Tiedämme ehkä senkin, että sen toimittaja on velkainen mies, jolla on viisi lasta, ja lehden konttorissa käydessämme olemme kurkistaneet avonaisesta ovesta toimitushuoneeseen ja nähneet, että sen tärkein huonekalu on suuri pöytä, jolla ajelehtii sanomalehtiä, mustepulloja, liimapulloja, vanhat sakset ja kynänvarsia ynnä muuta sekalaista tavaraa toivottomassa epäjärjestyksessä.
Mitäpä erinomaista voisikaan siis sellainen lehti meille kertoa? Avaamme sen kuin avaisimme nenäliinamme, mutta nenäliinaamme pidämme kuitenkin paljon tärkeämpänä ja avaamme sen joutuisammin, varsinkin jos meillä on nuha.
Ja silmäiltyämme viisi minuuttia lehden vähäpätöisiä uutisia ompeluseurain iltamista ja laihoja sähkösanomia, jotka kertovat aseman Meksikossa olevan edelleenkin uhkaavan ja kuuluisan napamatkailija Polariuksen saapuneen kotiin kaksi vuotta kestäneeltä retkeltään, heitämme lehden pois, viitsimättä enää vaivautua lukemaan sen alakertaa, jossa lehden "Mulipää" varmaankin taas juttelee siitä kauppatorin kiveämiskysymyksestä.
Mutta sattuupa kuitenkin joskus, että jollakin palstalla huomaamme pienen ristin, ja koska meidänkin on vaikea jättää lukematta kuolinuutisia, päätämme vilkaista, kuka on kuolleeksi mainittu. Ehkäpä joku herrastuomari, joku noita kerran kuussa kuolevia herrastuomareja, joka on tehokkaasti ottanut osaa paikkakuntansa kunnallisiin ja valistusrientoihin.
Ja niinpä me vilkaisemmekin nimeä, joka on sitä helpompi löytää, kun se on harvennettu.
Silloin me äkkiä vavahdamme, ja tuo puolen neliömetrin laajuinen paperipala, jonka kuka tahansa voi ostaa viidellä pennillä lehden konttorista ja konttorille sittenkin jää vielä kaksi penniä puhtaaksi voitoksi, alkaa vapista kädessämme.
Sillä tuo harvennettu nimi onkin parhaan ystävämme, ehkäpä läheisen sukulaisemmekin nimi.
Hyvä isä! Vastahan me viikko sitten vietimme iltaa saman miehen kanssa, ja silloin oli hän vielä mitä parhaissa voimissa. Mutta nyt on hän vainaja!
Näin voi tuo pieni lehti kostaa meille sen välinpitämättömyyden, jolla aina olemme sitä kohdelleet.
Mutta voi se kostaa sen toisellakin tavalla.
Ja kauppias Adam Montoselle kosti lehti toisella tavalla.
Kauppias Montonen vilkaisi haukotellen etusivun ilmoituksia, joista lehden oman kirjapainon olivat useimmat ja silmäänpistävimmät, käänsi sitten lehteä ja joutui täten tekstiosastoon.
Johtavan kirjoituksen otsikkona näkyi olevan "Pääelinkeinoamme kohottamaan!"
— Niin, kohota sinä vain! ajatteli herra Montonen ja siirtyi eteenpäin.
Mutta äkkiä pysähtyi keinutuoli ja vapisevin käsin laski herra Montonen lehden eteensä pöydälle, pyyhki otsaansa ja silmiänsä ja kumartui sitten varovaisesti uudestaan lehden yli, kuin olisi hän pelännyt sen palstoilta myrkyllisen höyryn tuoksahtavan häntä vastaan.
Uudelleen, yhä uudelleen luki herra Montonen tuon kohdan. Ja sitten alkoi hänen sisässään kuin tulivuoren purkaus: jymähtelee ja vavahtelee, tärisee maa-emo, sitten jysähdys kuin tuhat suurta tuliputkea ulvahtaisi, ja tulta ja savua ja kuumia kiviä syöksähtää kohti korkeutta.
Sellaiseltapa nyt tuntui kauppias Adam Montosen sielussa, ja ulkonaisesti purkautui tämä mahtava sielullinen liike hänen lyhyehkön, paksuhkon ruumiinsa eleissä ja otteissa siten, että hän työnsi nojatuolinsa rajulla liikkeellä kauaksi pöydästä ja hypähti ylös, alkaen kiivaasti kävellä edes takaisin huoneessa.
Ei hän nyt näe mitään ja tuskinpa kuulisikaan mitään. Kahdesti sysää hän kassakaapin vieressä olevan tuolin nurin ja molemmilla kerroilla nostaa hän sen vaistomaisesti taas pystyyn.
Ilmaa! Hänen täytyy saada ilmaa!
Täällähän on tukahduttavan kuuma!
Ja kauppias Montonen kiiruhti avaamaan ikkunan, joka rysähtäen lensi auki.
Helisevät ruudut sysäyksen voimasta ja hevosia sukiva renki kääntää päätään ja kysyy:
— Huusiko kauppias jotain?
— Ei… en…, vastaa kauppias käheällä äänellä, ottaa lunta ikkunalaudalta ja hieroo sillä otsaansa.
Ja kuin unissa liikkuja sulkee kauppias Montonen jälleen ikkunan, painaa hakaset huolellisesti kiinni, pyyhkii lumen kostuttamaa otsaansa nenäliinalla ja alkaa taas kävellä edes takaisin, edes takaisin, näkemättä mitään ja kuulematta mitään.
Mutta äkkiä välähtää jotain hänen mielessään ja kuin käärmeen pistämänä kääntyy hän katsomaan taakseen, sydämen jyskyttäessä ja korviensa humistessa. Puoleksi tajuttomana tuijottaa hän seinäalmanakkaan.
Niin, mitä hulluja hän tuumii! Päivätkin menevät sekaisin.
Eihän nyt ole huhtikuun ensimmäinen päivä. Olisihan hänen pitänyt se muutenkin muistaa! Mutta jos olisi ollut aprillipäivä… silloin se kirottu lehti tavallisesti syöttää jonkin oikein aika valheen.
Aikaapa toki vähitellen rauhoittua kauppias Adam Montonen, ja uudestaan tarttuu hän lehteen.
Mutta vielä nytkin tahtovat nuo pienet mustat rivit hyppiä ja keinua hänen silmissään.
Ei ole koskaan ennen tehnyt kahden rivin uutinen häneen sellaista vaikutusta.
Eikä ihme.
Sillä ensimmäisenä paikkakunnan uutisena on seuraava lyhyt, mutta selvä tiedonanto:
"Arvonomi.
Kauppaneuvoksen arvonimen on saanut kauppias Adam Montonen".
Vielä pari kertaa vetää kauppaneuvos Montonen syvään henkeä. Sitten ottaa hän sikarin ja jää se sormien välissä tuijottamaan ulos pihamaalle, jossa renki yhä hevosia sukii ja puhdistaa.
— Sukii hevosia… ajattelee kauppaneuvos Montonen kuin unissaan. —
Matti sukii hevosia… kauppaneuvos Montosen hevosia…
Kauppaneuvos Montonen ravistelee itsensä hereille, sipaisee kädellä kasvojaan ja kävelee eteiseen puhelimen luo. Omituista, kuinka osasikin lyödä polvet heikoiksi!
Ei, ei toimittaja ole enää täällä, vastaa neiti lehden konttorista. — Jaa, se uutinen? Se saatiin puhelimitse Helsingistä… olisi sieltä tullut joukko muitakin samanlaisia uutisia, mutta täytyi ottaa vain tärkein, kun lehti olisi muuten myöhästynyt painosta… niin, niin, kyllä se on varmasti oikea uutinen… se on uutistoimiston virallisia uutisia… onnea vain, herra kauppaneuvos! Ei kestä, herra kauppaneuvos!… sti!
Edes takaisin, edes takaisin kävelee taas kauppaneuvos Montonen huoneessaan.
Kuinka kohtelias tuo neiti Wenho sentään on! Hyvin miellyttävä tyttö! Mitähän sillä onkaan palkkaa, tyttöparalla? Täytyy ensi johtokunnan kokouksessa ottaa siitä selvä. Täytyy merkitä muistikirjaan, ettei unohdu. Ja toimittaja on ahkera mies… vielä lehden painoon mennessäkin soittelee uutisia Helsingistä asti… Ei ole miestä nähtykään moniin aikoihin tässä talossa. Mutta ensi sunnuntaina täytyy hänen tulla perheineen meille päivällisille.
— Olipas se, olipas se…! Ei olisi uskonut…
Ja kauppaneuvos kävelee kädet selän takana huoneessaan.
Aamu valkenee.
— Olipas se… olipas se… eihän sitä muistanut enää odottaakaan… kun se viipyi niin kauan… ja tuo riivattu hiirijuttu on sotkenut kaikki asiat…
Tuntikauden on jo rouva Montonenkin ollut ylhäällä. Keittiössä on hän antanut kaikki määräykset päivän ohjelmasta päivälliseen asti. Sitten tulee hän keittiöstä ruokasaliin ja istuutuu pöydän ääreen juodakseen kupin kahvia ja syödäkseen ranskanleivän viipaleen. Siinä on päivän sanomalehti monin kerroin taivutettuna hänen kuppinsa alle. Mitäs se ukko on sitä tuohon pistänyt?
Rouva Montonen avasi lehden ja alkoi, käännettyään sen luonnolliseen asentoonsa, katsella ilmoituksia.
Ei ollut ketään kihloihin mennyt eikä edes kuollutkaan. Harvoinhan meillä kuollaan ja vielä harvemmin kihloihin mennään.
Lähetysyhdistyksen ompeluseuralla on perheiltama… niin, niin, niinhän piti ollakin.
Ja Heikki Remes ilmoittelee joka numerossa "hyviä vehnäjauhojaan". Uskoisihan tuon jo vähemmälläkin. Ei meidän pappa paljon ilmoittele, mutta kylläpä kauppa silti käy.
Rouva Montonen käänsi lehteä.
Poikain kamarissa vaati Maire Mielikki Minerva Mattia pukeutumaan.
— Nouse heti ja pue yllesi!
Mutta Matti Mainio Mikael huusi:
— Kuule, älä kisko peitettä!
— Kiskon kunnes nouset. Ei nyt ole enää mikään nukkumisen aika!
Matti Mainio vain vastaan hangoitteli.
— Mene matkaasi! Osaan minä nousta sinuttakin!
— En mene ennenkuin nouset! Vai pitääkö minun mennä sanomaan äidille?
— Vai kantelemaan taas, kielilakkari!
Ja suuttunut Matti alkoi haukkua:
— Mairikki kairikki kappurajalka!
Silloin kuului ruokasalista äidin kimeä kiljahdus. Lapset oikein säikähtivät.
Mitä se oli? Tyyni, arvokas rouva Montonen ei koskaan huutanut eikä kirkunut.
Maire juoksi heti ruokasaliin.
Mutta äiti ei ollut enää siellä. Siellä oli vain nurin kaatunut kahvikuppi, jonka musta sisällys kiireesti käytti tilaisuutta valloittaakseen mahdollisimman suuren alan lumivalkoisesta pöytäliinasta.
Ei, rouva Montonen on isän huoneessa, jossa hän seisoo miehensä nojatuolin ääressä vedet silmissä, kykenemättä puhumaan mitään. Vaiti on hän ja taputtelee vapisevalla kädellään hiljaa Aataminsa turpeata, partaista poskea…
Ja kauppaneuvos Montonen, joka on nojautunut taaksepäin, hymyilee hillitysti, katsellen ulos ikkunasta ja naputellen sormillaan keinutuolin käsinojiin.
Hymyilee, hymyilee hillitysti kauppaneuvos Montonen ja naputtelee lyhyillä, paksuilla sormillaan keinutuolin käsinojiin.
Hänessä alkaa jo olla jotain ylimysmäistä…
Niin alkoi tämä päivä, suurin päivä herra Adam Montosen ja koko perheen elämässä.
Nopeasti levisi tieto kaupungillekin. Tulihan sanomalehti melkein joka taloon.
— No nyt! Nyt tuli Montosesta kauppaneuvos!
— Älä valehtele! Aina sinä…
— Katso itse, peijakas!
— No niinpähän on! No voi sun juutas!
— Nyt se on taas meidänkin kaupungilla kauppaneuvos!
— No niin on, niin on! No voi sun…! Vai nyt se tuli!
Ja vaimoväki juoksee kertomaan uutista pihan peräläisille, joille ei tule lehteä.
— Älkää ihmeessä! Vai jo tuli!
— Jo tuli, jo tuli!
— Kyllähän sitä on odotettukin… jo monta vuotta.
— Niin, niin! On odotettu! Mutta tulipas viimein! Ei koko kaupungissa muusta puhuttu. Jokaiselle maalaisellekin se torilla ensimmäiseksi kerrottiin.
Mutta maalaiset, nuo omituiset ihmiset, eivät osaa siitä niin innostua kuin kaupunkilaiset… innostunevatko mistään?
Toiset kohteliaisuuden vuoksi myönnyttelivät:
— Vai niin, vai niin…
Mutta muuan lammasnahkaturkkinen ukko murahti:
— Ka tulipa tuosta nyt vaikka mikä!
Eiväthän ne lammasnahkaturkkiset paljon ymmärrä arvonimistä. Taikka vaikkapa ymmärtäisivätkin, niin eivät ole ymmärtävinään. Ne ovat niin pahanpänttäisiä.
Ukko Blomkvist, postimestari, sanoi:
— Taitaa sitten olla tänä päivänä Montosenkin leuka vähän kekallaan… mutta olihan tuo joka tapauksessa hauska, että muistettiin viimein tätäkin maailmanlopun nurkkaa. Kun nyt vielä saataisiin oikea pormestari — ja pappi Kettunen hiiteen!
Piririm… piririm…
Kauppaneuvos Montosen puhelin se niin soi.
Se soi lakkaamatta koko aamupäivän.
Piririm… piririm…
Mutta ei vain mene kauppaneuvos Montonen itse koskaan ensimmäisenä puhelimeen, vaan Matti Mainio Mikael on saanut puhelimeen vastaamisen urakalla suorittaakseen.
Piririm… piririm…
— Halloo! Matti kimeällä äänellään huutaa. — Isäkö? On isä kotona, kyllä minä kutsun.
Ja sitten juoksee hän huutamaan isälleen:
— Taas isä kiittämään, sukkelaan!
Tulee kauppaneuvos Montonen puhelimeen.
— Halloo! Ahaa, velikö se on! Jahaa… heh heh hee… kiitos, kiitos!
Niin, niin… he he he…! Veli käy nyt meillä! Terveisiä rouvallesi!
Kiitos, kiitos, he he he…
Sitä loppumatonta onnentoivotusten sarjaa, sitä loppumatonta kiittelemistä, sitä taukoamatonta, sydämellistä hehetystä!
Kun ne kaikki onnittelijat ovat niin leikillistä väkeä! Sydämestään ne onnittelevat ja niin lämpimästi, mutta osaavatpa, vietävät, siinä sivussa pieniä sukkeluuksiakin lasketella: no eikös tunnu moiselta… no nyt veli vissiin pistää klubilla pieneksi trimtamtilkutiksi parhaille ystävilleen… älä, hyvä veli, suutu, jos en aina muistaisi aluksi sinua arvonimelläsi tituleerata…
Leikillistä ja hauskaa väkeähän ne ovat, nämä meidän kaupunkilaiset, he he he…
Piririm… piririm…
— Isä, kiittämään!
— Halloo! Kiitos, kiitos! He he he… aivan niin… veli pistäytyy nyt huomenna meillä, mamma taitaa oikein kahviksi pistää, he he he…
Oltiin aamiaisella.
— Tämä on ensimmäinen aamiainen kauppaneuvos Montosen perheessä! hoksaa Maire Mielikki Minerva, ja isä hyvillään hekottelee:
— Niin on, he he he…
Silloin avautui eteisen ovi ja kaikki kauppaneuvos Montosen kolme kauppa-apulaista sieltä hämillään tulivat, seisoen toinen toisensa selän takana, vanhin, pisin ja laihin etunenässä.
— Isä, mene eteiseen, siellä ovat meidän puotilaiset, kuiskasi rouva
Montonen ja nyhjäisi miestään kylkeen.
Kauppaneuvos Montonen rykäisi, lykkäsi tuoliaan taaksepäin ja lähti eteiseen.
— Anteeksi, että me ruoka-aikana… me vain… toivottaa onnea herra kauppaneuvokselle… toivottaa, onnea… ja… ja…
— Kiitos, kiitos!
Ja kauppaneuvos Montonen puristi jokaisen apulaisensa kättä.
Ei ollut kauppaneuvos Montonen mikään puheiden pitäjä, mutta tällä kertaa hän aivan odottamatta piti pienen puheen:
— Te olette… hm… aina olleet uskollisia palvelijoita… hm… minä olen teihin hyvin tyytyväinen ja… hm… olen päättänyt antaa teille viidenkolmatta markan palkankoroituksen kuussa… olen sitä jo kyllä ennemmin ajatellut… hm… kiitos nyt vain…
Puolen tunnin kuluttua kävivät myöskin makasiinimies Antti Peuranen ja renki onnittelemassa. Kymmenellä markalla kuussa kohosivat heidänkin palkkansa.