XXVII
Seuraavan päivän aamu.
On vielä sakea aamuhämärä.
Poikien kamarin ovi narahtaa ja sisään livahtaa valkopukuinen olento.
Kummitusko? Enkelikö?
Ei kumpikaan. Kummituksethan ilmestyvät, niinkuin yleiseen tiedetään, vain puolen yön aikaan tai viimeistään kello yhden aikaan yöllä, eivätkä puoli seitsemän aikaan aamulla, ja enkelit taas liidellevät mieluimmin ikkunasta sisään. Ei missään luotettavissa kirjoissa kerrota heidän kulkevan ovia narisutellen huoneesta toiseen.
Ei, se on vain yöpukuinen tyttö, tukka auki ja tohvelit jaloissa. Se on viisitoistavuotias Maire, tarkemmin sanoen Maire Mielikki Minerva, joka nykii poikia olkapäistä ja sanoo:
— Vetäkää housut jalkoihinne ja tulkaa laulamaan… heti!
Mutta pojat ne vain unentohjakassa koettavat nykiä peittoa korviinsa.
— Ylös, heti! Taikka minä kiskaisen teidät koivista lattialle!
Se on hyvin reilu tyttö, se Maire Mielikki Minerva. Ei se turhia kursaile.
Mutta uniset pojat, päätään peitteen alle tunkien, mutisevat:
— Mitä laulamaan… ei nyt ole mikään nimipäivä… eikä syntymäpäiväkään…
— Olkoon tai ei, mutta nyt isälle laulamaan! Tai tuonko minä vesilasin?
Se on kamala uhkaus. Maire Mielikki Minerva on ennenkin tällaisissa tapauksissa noutanut vesilasin ja tiputellut siitä kylmää vettä poikien niskaan.
Eihän siinä mikään auta. Poikien on noustava. Mutta kyllä he samalla sisartaan haukuskelevat.
Ja parin minuutin kuluttua kajahtaa vanhempien makuuhuoneen oven takaa heleä-ääninen:
"Herää! Herää! Herää! Herää, jo leivo laulelee nyt sinitaivaalla…"
Siihenpä herääkin kauppaneuvos Montonen. Ja juuri samassa kuuluu ikkunan alta voimakas kuoro bassojen mahtavasti jyristessä:
"Sua tervehdin! Mä sua tervehdin! Kun tyyni on yö ja tähtitaivas hohtaa…".
On nyt laulua! Lauletaan oven takana ja lauletaan ikkunan alla.
Kauppa-apulaisyhdistyksen kuoro siellä ikkunan alla on kunniatervehdyksellään.
Kiireesti alkaa pukeutua kauppaneuvos Montonen. Olipa tämä odottamaton ja hauska yllätys… turhaahan se nyt tosin oli, mutta täytyyhän kumminkin nousta kiittämään… kyllä ihmiset sentään ovat kovin ystävällisiä.
Mutta eivät olleet vielä lopussa yllätykset.
Kajahtaa samassa ikkunan alla, kajahtaa niin että lasit helisevät:
"Taa raa, tara rara raa…"
Torvisoittoa se on.
Porilaisten marssin uljaat säveleet siellä raikuvat.
Sinne on kahlannut lumihankeen ikkunan alle vapaaehtoisen palokunnan torviseitsikko, ja siellä se nyt tärisyttelee mahtavalla voimalla, polviaan myöten lumessa.
Mutta syrjempänä seisoo laulukuoro, valmiina aloittamaan toisen laulun.
Kosteiksi käyvät kauppaneuvos Montosen silmät. Tämä on aivan liiallista kunnioittamista. Enhän minä olisi tätä ansainnut. Aivan liiallista, aivan liiallista…
Ja koko päivä!
Loppumatonta juhlaa, loppumatonta juhlaa! Aamusta iltaan!
Meni siinä aamiaiset ja päivälliset ohi, ilman että niitä yritettiinkään laittamaan. Mutta kukapa niitä nyt muisti ajattelemaankaan!
Vieraita, kukkia, puheita… leikillisiä puheita ja vakavia puheita. Oli siinä keittiön puolella tulinen kiire kahvin keitossa, kuppien pesussa, leivosten järjestelyssä, lasien kuivaamisessa, pullojen avaamisessa. Ei ehtinyt kunnolla hengittämäänkään. Yksi palvelijattarista ei ehtinyt paljon muuta tekemään kuin kahvia keittämään. Kun yhden pannun nostit tulelta niin ala heti toista laatia hellalle.
Mutta eihän ihminen tule kauppaneuvokseksi kuin kerran eläissään. Ja suurin osa ihmisistä ei tule kertaakaan!
Puolen päivän aikaan olivat juhlallisuudet ylimmillään.
Niin paljon vieraita! Lauluseuralaisiakin oli kahdeksantoista henkeä. Kovasti se semmoinen joukko kukilla koristettua kahvipöytää rasitti ja verotti, mutta sepä joukko se antoikin juhlalle oikean leiman. Vähä väliä se keskellä salia uuden laulun kajahdutti, ja kun kauppaneuvos Montonen pyysi saada tarjota laulukunnan rahastolle pienen, vaatimattoman avustuksen, sata markkaa, niin kuiskasi johtaja jotain laulajien korvaan, koputti tahtipuikollaan tuolin selkään, kohotti molemmat kätensä ylös ilmaan kuin uimataituri, joka korkealta lavalta valmistautuu hyppäämään mereen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti repäisevä, mahtava:
"Tuhat kertaa eläköön…!"
Suurenmoinen oli varsinkin setä Salmelan puhe.
Sointuvalla, värähtelevällä äänellä tämä kunnioitettava, nuorekas vanhus puhui siitä suuresta merkityksestä, joka kauppias Montosen — kauppaneuvos Montosen, korjasi puhuja, — elämäntyöllä on ollut paikkakunnallemme, puhui hänen hyvästä, jalosta sydämestään, joka ei koskaan unhota köyhiä ja sorrettuja, puhui hänen jalosta, ylevästä puolisostaan, joka on kaikkien kunnon perheenemäntien esikuva, puhui hänen kauniista kodistaan ja yhtä kauniista perhe-elämästään, ja puhui niistä suurenmoisista lahjoituksista, joita kauppaneuvos Montonen on tehnyt sivistyksen ja ihmisyyden aatteiden edistämiseksi, ja joitten johdosta hän on ansainnut tulevienkin sukupolvien kiitollisuuden ja kunnioituksen…
Kaikki olivat hyvin liikutettuja tämän puheen aikana, ja kaikkein enimmän liikutettu oli setä Salmela itse.
Puheensa loppupuolella hän melkein itki.