XXVIII
Niin hauskaa ja juhlallista oli siis kauppaneuvos Montosen perheessä.
Mutta millaista oli elämä samaan aikaan aidan toisella puolen, taloustirehtööri Menlösin perheessä?
Ikävää se siellä oli, ikävää ja alakuloista.
Rouva Maria Menlös ei paljon puhunut, ei pukahtanut. Synkän näköisenä hän vain liikkui omissa hommissaan, jääden tuon tuostakin tuijottamaan raskaissa ajatuksissaan eteensä.
Kaisu itkeskeli hiljaa ompeluksiensa ääressä. Eikö tämä surkeus koskaan lopu?
Ja taloustirehtööri Menlös istui allapäin asekamarissaan. Ei maistunut lukeminen, ei huvittanut aseiden käsitteleminen. Piippukin unohtui.
Hänkin ajatteli: milloinkahan tämä loppuu?
Miinakin oli huonolla tuulella. Hänen täytyi nyt kantaa likasangot navetan taakse, ja siellä oli paljon lunta, eikä polkua sinne minkäännäköistä.
Kantautuivat ne viestit kauppaneuvoksen talossa vallitsevista juhlallisuuksista Menlösinkin perheen korviin, mutta niistä ei puhuttu sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa.
Sen oli rouva Maria Menlös kuitenkin mielessään vannonut: juttua jatketaan viimeiseen oikeusasteeseen asti! Nyt ei hän enää ainakaan peruudu. Kävi sitten miten kävi.
Surumielin siirrymme pois Menlösin talosta ja ohjaamme kulkumme torille.
— Markula kuuluu taas viime yönä olleen putkassa, kertoi Häkkisen matami.
— Niin, nyt se on viskaalin armon aurinko laskenut, niinkuin se viskaali sille kerran ennusti. Mutta kukas käskee juovuksissa oikeuden eteen astumaan!
— Sanokaas muuta! Jos olisi meillä ankarampi pormestari, niin linnassa istuisi nyt Markula semmoisesta rikoksesta.
— Niin istuisi.
— Mutta olisi se ollut soma kuulla sitä Markulan todistusta, jos se olisi ollut niin paljon tolkussaan, että olisi osannut todistaa.
— Liekö tuolla ollut mitään oikeata todistamistakaan…
— Markulallako? Hyvänen aika! Markulahan se juuri ne pahimmat loukkaukset kuljetti Menlösin kyökistä Montosen kyökkiin ja Montosen kyökistä Menlösin kyökkiin. Ja niissä olikin semmoisia sanoja, että jos vain ne olisivat oikeuden korviin tulleet, niin kyllä, olisivat sakot olleet vähän erikokoiset! Jos siitä olisi paljailla sakoilla selvittykään.
— Niin, mutta mitäs se nyt enää välittää koko asiasta rouva Montonen, kun semmoinen ilo tapahtui! Kemuja siellä kuulutaan pidettävän yötä ja päivää, ja niin sanoi Maijastiina Mönkkynen, joka siellä on kyökissä astioita pesemässä ollut, kuluvan kahvia ja vehnäsiä ja kaakkuja, ettei sillä ole mitään määrää. Samppanjaakin kun ovat juoneet kymmeniä pulloja… joka kuuluu olevan niin hirveän kallista…
— Vai oikein samppanjan kanssa!
— No oikein!
— Niin, niin, kyllähän rikkaiden kelpaa!
— Niin, niin, kyllähän niiden kelpaa.
— Mutta oikein sääliksi käy sentään tuo Menlösin rouva, kun se on niin masentuneen ja vanhentuneen näköinen. Näittekö sitä tänä aamuna, kun se täällä torilla kävi?
— Näinhän minä. Ja neitiä tulee ihan surku!
— Niin, niin, viatonhan se on, lapsiraukka, olipa äiti millainen tahansa.
— Viatonhan se on. Mutta minä etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle, kolmanteen ja neljänteen polveen… juu, juu…
Ja silmiänsä pyyhkäisi kunnon matami.
Jatkamme matkaa.
Jos menisimme esimerkiksi Raatihuoneenkadun mäelle? Siellähän emme olekaan pitkään aikaan käyneet.
Pikkupojat ne siellä mäkeä laskea viilettelevät niinkuin ennenkin. Ja niinkuin ennenkin paiskelevat he jääpalasilla ja kokkareilla sitä tien vieressä olevaa, valkeaksi maalatusta rautapellistä tehtyä taulua, jossa on kirjoitus:
"Tästä mäestä on laskeminen kielletty 20 Mark. sakon uhalla".
Asko Peuranen se siellä häärää muiden mukana.
Askolla ei muuten, ohimennen sanoen, ole enää todistajapalkkiotaan, sitä pormestarilta saamaansa viisikymmenpennistä.
Jonkun päivän hän sitä visusti säilytti ja talletti. Mutta kun kauppiaasta tuli kauppaneuvos ja isä sai palkankoroitusta, niin päätti Askokin jollain tuntuvalla tavalla viettää tätä merkkipäivää. Käytyään torikojuilla ja useissa kauppapuodeissa kirkas hopearaha kourassaan hintoja kysymässä tuli hän lopuksi siihen päätökseen, että piparikakut ovat edullisimpia ostaa, ja niitä hän ostikin, saaden aimo pussillisen, kaksikymmentä kappaletta. Ja kun hän sitten söi ne kaikki yhdellä kertaa, niin on hänellä täysi syy hihkaista toisille pojille, kelkan huiminta vauhtia kiitäessä:
— Minäpä söin eilen piparikakkuja mahani täyteen!
— Vai söit sinä! huutavat toiset pojat kateellisina. — Oletkos sinäkin kauppaneuvos!
— En ole minä, sanoo Asko. — Mutta meidän kauppias on. Ja isälle lisättiin palkkaa niin paljon, ettei mihin panna. Äiti keittääkin ensi pyhänä riisiryynipuuroa!
Niin kaikkialla siis iloitaan, ja kaikkialla on ilon syytä.
Mutta taloustirehtööri Johan Alfred Menlösin majassa asuu painostava ikävyys ja alakuloisuus.
Sanomme vielä kerran:
Kirottu olkoon se musta hiilisäkki!
Ja se pahanhengen hiiri!