XXXI
Oli jouduttu niin pitkälle, että kaupunkilaiset melkein joka päivä odottivat jotain uutta ja erikoista tapahtuvaksi, ikäänkuin olisimme olleet jossain maailman suurkeskuksista, ja toivorikkaina lausuivat toisilleen, herättyään aamulla sikeästä ja virkistävästä unestaan:
— Saa nähdä, mitä tänään tapahtuu!
Tästä aivan liiallisesta ahneudesta suuttumatta valmistikin Kaitselmus kaupunkilaisille vielä yhden yllätyksen, sen, jonka me jo tiedämme ja joka aiheutti niin suuren hälinän ja hämmästyksen, että Häkkisen matami sai huimaus- ja pyörrytyskohtauksen, josta hän kuitenkin tointui, kun Sipon emäntä hieroi hänen niskaansa ja päätään lumella.
Niin, kaupungille levisi tieto, että itse kauppaneuvoksetar Montonen oli pyytänyt anteeksi rouva Menlösiltä, ja ensimmäiset tämän uutisen tuojat ajettiin ivalla ja pilkalla häpeällisesti ulos ovesta. Mutta kun saapui viides ja kuudes samanlainen sanoma, niin alettiin niitä jo vähän kuunnella.
— No mitäs nyt sanotaan?
— Niin, sanokaapas, mitä nyt sanotaan!
— Onko semmoista ennen kuultu?
— Ei ole kuultu, eikä sano kuulleensa meidän vanha muorikaan, vaikka on jo yhdeksännellä kymmenellä.
— Sitähän minäkin. Semmoista ei ole kuultu milloinkaan koko maailmassa!
Paljon nähneet matkailijat kertovat eräillä koko- tai puolivilleillä kansoilla olevan salaperäisen taidon, jolla he äärettömissä erämaissa saavat tiedon tärkeistä tapauksista levenemään miltei sähkölennättimen nopeudella. Varmaankin omaavat kaupunkilaisemme saman yliluonnollisen taidon, sillä puolen tunnin kuluttua siitä, kun makasiinimies Antti Peurasen kirveenhamaran iskut olivat avanneet lankkuaidassa olevan, suljetun aukon, oli kauppaneuvos Montosen takapihalla, kaivon luona, jo yli viisikymmentä sielua katsomassa tätä käsittämätöntä näkyä, joukossa kolme vanhaa mummoa hamasta vanhan kaupunginosan äärimmäisestä laidasta saakka, josta mummoilla on mennyt puoli tuntia jo paikalle saapuessakin. Millä ajalla he siinä tapauksessa ovat ennättäneet asiasta ensin tiedon saada, se on arvoitus, jota ei meidän ymmärryksemme eikä kynämme pysty selittämään, sillä yhtään puhelinta ei niillä tienoin vielä siihen aikaan ollut, eikä Mönkkysen Maijastiinallakaan sentään siipiä ollut, vaikka hän olikin tunnetusti nopea sanansaattaja.
Hiljaisen hartauden vallassa katsoivat läsnäolijat tätä ihmeellistä näkyä, Menlösin ja Montosen raja-aidassa olevaa aukkoa.
Vihdoin sanoi eräs vanha ukko, jolla oli päässään silmälasit ja leuassa harmaa pukinparta:
— Niin, niin näkyy, hyvät ihmiset, mutta…
Ja hän alensi ääntään, vilkaisi ympärilleen ja jatkoi:
— Mutta se voi olla vaarallinen reikä…
Kaikki katsoivat häneen tuijottaen, lievän väristyksen vallassa.
Silloin alensi ukko ääntään vielä enemmän ja kertoi salaperäisen näköisenä:
— Tällä vanhalla raatimies Tujulinillakin oli kerran reikä puutarhansa aidassa, ja ei ollut sillä lysti, joka siitä reiästä yritti sisälle mennä.
Ukko vaikeni ja alkoi kopeloida piippua housuntaskustaan, ja tämä vitkasteleva esitystapa harmitti mummoja, joista pienin sanoi ohuella äänellä:
— No kerro nyt loppuun asti!
Mutta ukko murensi rauhallisesti toisesta taskustaan ottamansa, lyhyeksi poltetun sikarinpätkän piippunsa pesään, sytytti piippunsa ja jatkoi vasta sitten:
— Niin, siltä Tujulinilta oli varastettu puutarhasta marjoja… ja mitä lie varastettu semmoista, mitä näissä meidän kaupungin puutarhoissa siihen aikaan oli. Tähän aikaanhan niissä ei ole enää mitään, mutta siitä taitaa tulla jo yli neljäkymmentä talvea. Niin se raatimies antoi naulata aidan harjalle teräviä nauloja pystyyn, mutta jätti aivan kuin epähuomiossa yhteen nurkkaan semmoisen reiän, että siitä mahtui mies sisään, jos hyvin paljon kyykistäytyi. Ja seuraavana yönä siihen reikään tarttui Holperin poika. Se raatimies oli näet piilottanut sen reiän eteen semmoiset sakset, että ne heti räpsähtivät kiinni, kun vain oli ruohoon polkaissut, eikä niitä saanut ennen auki eikä irti, ennenkuin raatimies oli itse tullut avaimen kanssa aukaisemaan.
Ukko vaikeni ja kaiveli tulitikun päällä piippunsa pesää. Sitten hän lisäsi:
— Se Holperin poika meni merille ja on nyt ollut jo kuolleena vuosia parikymmentä, niin että kyllä asia on tosi.
Mummot huokasivat:
— Siunatkoon!
— Niin, on tässä maailmassa vaaroja ja väijytyksiä.
— Juu, juu… kun vain osaisi aina sitä oikeata tietä vaeltaa… ettei joutuisi ketunrautoihin.
— Ja tuommoisia väijytyksiä naapurit toisilleen rakentavat!
— Niin, eikö se ole kauheata?
— Mitäs se sitten olisi! Kauheatahan se on.
Eräs eukko uskalsi kuitenkin vielä epäillä:
— Mutta jospa ei siinä olekaan mitään väijytystä?
Mutta toiset eukot sanoivat hänelle:
— No mitäs varten tuohon muuten olisi tuommoinen reikä tehty?
Niin, mitä varten?
Ei siihen osannut enää se eukkokaan mitään sanoa. Olihan aidassa juuri semmoinen aukko kuin raatimies Tujulininkin aidassa, ehkä vähän suurempi vain, joten oli luonnollista, että aukon luona myös oli ketunsakset. Ne oli vain upotettu lumeen, niin ettei niitä näkynyt.
Mutta sillä äskeisellä eukolla, joka oli silmänräpäyksen epäillyt rouva Montosen kavalia juonia, oli poika, semmoinen kymmenvuotias vesa, jollaiset eivät osaa henkeänsäkään pelätä, ja tämä poika sanoa pöläytti äkkiä:
— Minä menen koettamaan, onko siellä mitä.
Silloinkos äiti huusi! Vai sinne sinun nyt pitäisi telläytyä!
Ja äiti tarttui toisella kädellä poikansa niskaan, otti toisella kädellä lakin hänen päästään, pisti sen tilapäisesti kainaloonsa ja tukisti sitten poikaa niin, että kyllä lankkuaita aukkoineen silmissä vilisi.
Samassa saapui paikalle muutamia torilaisia ihmettä katsomaan, ja nähdessään poikaa tukistettavan kysyivät he:
— Mitäs tuo poika on tehnyt?
— No kun olisi taimo tahallaan telläytynyt ketunsaksiin… siinä on ketunsakset aivan tuon reiän edessä lumessa.
Juuri silloin tuli Menlösin Miina vesikelkkaa vetäen siitä aukosta, ja eukot katsoivat häneen ihmeissään. Eihän siinä ollutkaan mitään ketunrautoja!