XXXII
Niin on mennyt lauantai, suurien, mutta herrasväki Menlösille suloisten mielenliikutusten päivä.
Ja nyt on sunnuntai, sunnuntai-aamu.
Antakaa käteemme kynä, jolla voisimme kuvata tämän kauniin kevättalven sunnuntai-aamun!
Antakaa meille sellainen kynä, kaatakaa mustetolppoomme sellaista mustetta, että voisimme, nyt eron hetkellä, maalata eteenne kauniin taulun, yhtä kauniin kuin on itse aihekin!
Mutta ah… kankea on kynämme, hidas ja raskas on kätemme, ja muste pullossamme on kuin mitäkin tököttiä! Mitenpä siis loisimme tuon kauniin taideteoksen, maalaisimme tuon taulun, jossa yhdellä silmäyksellä näkisimme, kuinka vesi alkaa tipahdella Montosen suuren ja ylpeän kauppakartanon katonräystäältä, ja miten kaksi vanhaa varista kaikessa rauhassa noukkii runsasta ravintoa suuhunsa juuri keskellä kauppatoria! Taulun, jossa näkisi, miten konstaapeli Miettinen kävelee Koulukatua pitkin kirkkoon, rinnallaan mustiin puettu vaimonsa ja kantaen sylissään kolmivuotiasta tytärtään, joka muuten juoksisi keskelle katua ja sotkisi siellä kurassa uudet, sievät pyhäkenkänsä, roiskuttaisipa vielä puhtaalle, punaraitaiselle mekolleenkin. Taulun, jossa kuulisi, kuinka vanhat, tutut äänet kirkontornista harvakseltaan kalahtelevat ja kumahtelevat, ja näkisi pastori Teofiilus Kettusen paitahihasillaan lopettelevan parran ajoa ikkunansa edessä.
Ylivoimainen on meille sellainen tehtävä. Siispä lakkaammekin haaveilemasta mahdottomia ja tyydymme mieluummin siihen pieneen pyyhyn, joka on kädessämme, kuin lähdemme leuhkan tavoin juoksentelemaan metsässä olevien kymmenien perässä, tyydymme pysymään varmalla maaperällä ja jupisemaan kertomustamme vanhaan, totuttuun tapaamme.
Pistäytyisimmekö kirkkoon?
Ehkäpä jätämme sen kumminkin.
Maunulin siellä vain soittelee ja nuuskaa vanhaan tapaansa, ja Laaksonen laulaa kovalla äänellä, mutta siinä ei ole mitään merkillistä. Mekin osaamme laulaa yhtä kovalla äänellä kuin Laaksonen, osaammepa soitella urkuharmoniakin. Mutta nuuskaa ei meidän nenämme siedä, sillä nuuskasta se rupeaa kovasti kutisemaan, ja sitten ei ole aivastelemisella loppua.
Ja pastori Kettunen saarnaa kuten ennenkin, mutta eihän meitä nyt nukuta. Olemme aivan varmat siitä, ettei pastori Kettusella ole tällä kertaa mitään yllätyksiä mielessään, mutta voimmehan kuitenkin kaiken varalta pitää pastori Kettusen vastaisuudessakin muistissamme, koska olemme nähneet ja kuulleet, mitä hänkin voi saada itsestään irti, kun sellainen sattuu hänen mieleensä juolahtamaan.
Niin, suoraan sanoen tekisi meidän mielemme pistäytyä meille rakkaaseen Menlösin perheeseen, saadaksemme nähdä, miten siellä nyt viime päivien merkillisten mullerrusten jälkeen jaksetaan.
Näettekö, miten lumi on sulanut! Koirankoppikin on miltei kokonaan näkyvissä. Kyllä tästä pian kevät tulee.
Mutta minne on musta säkinriekale aidalta joutunut? Sitähän ei näy missään. Kuka hyvä ihminen lieneekään korjannut koko pahennuksen pois?
No joutikinhan se, riivatun ketale! Vielä tänäkin rauhan päivänä syttyy viha sydämessämme, kun satumme sen muistamaan.
Olisittepa nähnyt taloustirehtööri Menlösin tänä aamuna, niin jo teitä olisi naurattanut.
Pahoin pelkäämme, että jos hän edelleen kehittyy tähän suuntaan, niin täytyy hänen rakkaan aviopuolisonsa Maria Menlösin sitoa hänet ruokasalin suuren pöydän jalkaan kiinni. Että saisi talossa rauhan.
Koko aamun on ukko näet ollut pelkässä pahanteossa.
Ensin söi aamulla kahvipöydässä sokeria kuin hevonen. Neljä palasta otti kummankin kupin kanssa, mankui sitten vielä ylimääräisenkin kupin ja otti senkin kanssa neljä palasta. Ikäänkuin sokeria sataisi talvella taivaasta niinkuin lunta! Mutta kun hän sitten lopuksi pisti sokerirasiasta kaksi palasta suoraan ja paljaaltaan suuhunsa, niin silloin otti rouva Menlös sokerin pois pöydältä, ja ukko alkoi hiljaisen tyttärensä Kaisun ihmeeksi ja puolisonsa Marian kauhuksi ja siveelliseksi suuttumukseksi puhella kevytmielisiä, kehui olevansa rakastunut ja sanoi, että rakastuneet syövät aina sokeria. Mutta kun hän sitten yritti ruveta taputtelemaan rouva Menlösiä, niin tarttui rouva tomutuslätkään ja ajoi hänet sillä omaan kamariinsa.
Siellä hän sitten pysyi jonkin aikaa alallaan, taikka oikeammin sanoen alkoi reistailla pyssyjensä kanssa, purki ne kaikki alkuaineisiinsa ja jätti palaset huiskin haiskin, minkä minnekin, ja vihelteli ja hypähteli ja alkoi lopuksi lauleskellakin.
Hyvä isä taivaallinen! Tirehtööri Menlös lauleskelemassa!
Jos sitä konserttia saisitte kuunnella, niin maksaisittepa aivan varmaan viisikymmentä penniä, saadaksenne kuulla oikein mölyapinan äännähdyksiä. Sillä eihän ole, paratkoon, taloustirehtööri Menlösillä ääntä eikä korvaa hiuskarvan vertaa!
Mutta nyt hän kumminkin hyräili ja hoilotteli kerrassaan kammottavia säveliä, ja koroitti lopuksi äänensä sen päiväiseksi kiekaukseksi, että se kuului ruokasaliin asti, ja Kaisu huudahti äidilleen:
— No äiti! Nyt isä jo laulaa!
Ja sitä historiallista tapausta kuunteli rouva Menlös tuokion korvat hörössä, mutta sitten hän kesken aamupäiväkiireittensä vaipui istumaan keinutuoliin ja alkoi nauraa, nauraa niin, ettei hän ole sillä tavoin nauranut viiteen vuoteen. Hän oikein huusi ja potki, ja suuret naurukyyneleet vierivät hänen poskilleen. Lopuksi oli hän läkähtymisen vaarassa, ja pelastuttuaan siitä vaarasta piteli hän kylkiään ja änkytti, tulipunaisena kasvoiltaan:
— Isä laulamassa! Isä!
Ei, totisesti ei taloustirehtööri Menlösistä ole laulajaksi! Hänen laulunsa on vaarallista, sillä jos kuulijat kuolevat nauruunsa, niin on se hyvin surullinen loppu niin hauskalle tilaisuudelle.
Taloustirehtööri Menlösiä ei tänä aamuna olisi pitänyt ollenkaan jättää ilman tehokasta ja valpasta silmälläpitoa. Sillä lakattuaan lauleskelemasta alkoi hän muuta puuhailla, ja äkkiä kuului hänen kamaristaan pyssyn paukaus.
Säikähtynyt rouva Menlös kiiruhti tapahtumapaikalle, ja näki miehensä tarkastelevan pyssy kädessä pilkkaa, jonka hän oli kiinnittänyt seinään ja johon hän sitten oli salonkikiväärillään täräyttänyt huoneen toisesta päästä.
Sellainen villitty oli herra Johan Alfred Menlös tänä aamuna!
Taloustirehtööri Menlös nauroi pöhkömäistä naurua nähdessään puolisonsa kauhistuneen katseen, mutta rouva Menlös otti häneltä heti takavarikkoon sekä kiväärin että patruunat. Se olikin varovaisinta, sillä nykyisessä yltiöpäisessä mielentilassaan olisi hänen mieleensä ehkä saattanut juolahtaa alkaa huvitella silläkin tavoin, että olisi asettunut ikkunan pieleen vaaniskelemaan pyssy kädessä rauhallisia sunnuntaikävelijöitä, joita silloin tällöin joku näkyi Papinkadulla, ja alkanut niitä ammuskella, kuvitellen niitä muka hirviksi tai jäniksiksi.
Neljännestunnin kuluttua tapasi Miina hänet mylläämässä vaatekomerossa, ja nähdessään sen hävityksen kauhistuksen, jonka herra Menlös oli ehtinyt aikaansaada, huusi Miina:
— Herra jee!
Arvaten pahan olevan taas merrassa kiiruhti rouva Menlös paikalle.
Kaikki vaatteet olivat pudonneet naulakoistaan, ja komeron permannolla täten syntyneessä kasassa mylläsi hänen miehensä polviaan myöten.
Rouva Menlös vaati hänet silmänräpäyksessä tilille tästä törkeästä ja ennenkuulumattomasta ilkivaltaisuudesta, ja herra Menlös vastasi kutakuinkin röyhkeästi ja vaateliaasta, että hän tahtookin tänä päivänä ylleen "raidalliset housunsa ja pitkän juhlatakkinsa".
Eikähän siinä mikä auttanut. Hänen täytyi ne saada.
Sellainen peto on meidän rakkaasta taloustirehtööri Menlösistä tullut. Kohta ei rouva Menlösillä ole talossa mitään sanomista, mistä seikasta kaikki huolelliset perheenemännät voivat selkeästi havaita, kuinka vaarallista on hetkeksikään hellittää ohjaksia, kun on ne kerran tiukalle saanut. Sinä lyhyenä aikana, jolloin suru ja murhe olivat painaneet rouva Menlösin mieltä, oli hän antanut herra Menlösin olla ja liikkua omin päinsä, ja nyt, kun päivä jälleen paistoi ja rouva Menlös taas olisi ollut kykenevä pitämään yllä järjestystä talossaan, oli herra Menlösistä tullut sellainen vintiö, että häntä on miltei mahdotonta kurissa pitää.
Puolipäiväkahville saapui se vanha neiti Anderson, hyvä ja hurskas ihminen, joka hiirijutun alussa oli koettanut sopua ja rauhaa rakentaa.
— Nyt, rakkaat lapset, nythän tulee sovinto?
— Niin, kerskasi herra Menlös. — Se on tullut jo!
— No mutta Menlös! huudahti rouva Maria Menlös. — Vietkö sinä jo sanatkin suustani? Etkö anna minun edes puhua?
Sen verran oli toki herra Menlösissä vielä ihmistapoja ja hyvää kasvatusta jäljellä, että ymmärsi vähän hävetä ja mutista:
— No niin… suo anteeksi, rakas Maria!
Rouva Menlös oli kiitollinen siitäkin vähästä. Niin huimaavasti oli hänen auktoriteettinsa ollut alenemassa viime aikoina.
Ja sitten sanoi rouva Menlös neiti Andersonille:
— Rouva Montonen on pyytänyt minulta anteeksi, enkä minä ole se ihminen, joka antaa auringon laskea vihansa ylitse, kun lähimmäiseni tarjoaa minulle sovinnon kättä. Eikö ole niin, Menlös?
Ja herra Menlös vastasi:
— Aivan niin, rakas Maria.
Rouva Menlös jatkoi:
— Tänä iltana menemme vierailulle Montoselle.
Vaiettuaan hetkisen lisäsi hän:
— Onhan minullakin puolestani anteeksi pyytämistä…
Ja hän keinutteli hiljaa ruumistaan ja huokasi:
— Sillä minäkin olen, Jumala paratkoon, vain syntinen ihminen.
Sydän keveänä poistui vanha neiti Anderson sinä päivänä Menlösin talosta.
Mutta samaan aikaan poistui kauppaneuvos Montosen talosta eräs toinen henkilö, jonka sydän ei suinkaan ollut täynnä kiitollisuutta tapahtuneen sovinnon johdosta, vaan joka sangen suuttuneen näköisenä tuhahteli sieraimiinsa ja muljautti pahasti silmiään Menlösin Miinalle, joka samassa sattui kulkemaan portin ohi.
Herra Nilsperi se oli.
Hänkin oli kuullut outoja huhuja tapahtuneesta sovinnosta ja kiiruhtanut kauppaneuvos Montosen luo ottamaan selkoa siitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut, ja vannottamaan rouva Montosta luopumaan hullusta päähänpistostaan. Juttuhan voitettaisiin hovioikeudessa aivan varmasti!
Mutta rouva Montonen ei ollut edes tullut hänen puheilleenkaan, ja kauppaneuvos Montonen oli hänelle sanonut, ettei juttua missään tapauksessa tulla jatkamaan. Kauppaneuvos Montonen sanoi, että hän oli pähkähullu, kun antoi sen alkaakaan.
Sitten oli kauppaneuvos Montonen maksanut Nilsperille hänen tähänastiset vaivansa ja tehnyt sennäköisen ilmeen, että Nilsperi huomasi keskustelun päättyneen tähän.
Siitä syystä poistui herra asianajaja Nils Pehr Bums kauppaneuvos
Montosen talosta sieraimiinsa tuhahdellen ja silmiään muljautellen.