XXXIII
Iltapäivä.
Hämärtää jo.
Kauppaneuvos Montosen ovikello soi.
Ja katso: siellä seisoi sellaisia vieraita, siellä kauppaneuvos
Montosen tilavassa, lämpimässä, kodikkaassa eteisessä…
Sellaisia vieraita, joita ei oltu talossa pitkään aikaan nähty, nimittäin rouva Maria Menlös, taloustirehtööri Johan Alfred Menlös ja heidän tyttärensä, neiti Kaisu Menlös.
— Hyvää iltaa, kauppaneuvoksetar! sanoi rouva Menlös.
Ääni tuntui vielä vähän jäykältä.
— Hyvää iltaa, tervetuloa! Olkaa hyvät ja riisukaa yltä!
Kuinka luonnollisesti rouva Montonen sen lausuikaan!
— Tulimme kiittämään kauppaneuvoksetarta…, sanoi rouva Menlös.
— Ja onnittelemaan kauppaneuvosta, jatkoi taloustirehtööri Menlös kiireesti, sillä nyt oli jo kauppias Montonenkin saapunut eteiseen.
Vieraat kävivät sisään saliin.
Mutta rouva Menlös tahtoi heti puhua pari sanaa kahden kesken rouva
Montosen kanssa.
— Minun täytyy pyytää anteeksi kauppaneuvoksettarelta! Syy oli kokonaan minun…
— Ei, tirehtöörskä, syy oli todellakin minun…
— Mutta eipäs! Olen niin pahoillani! Syy oli minun, kauppaneuvoksetar!
— Ei, tirehtöörskä…
— Kun minä näin sen säkin…
— Ei, tirehtöörskä! Minähän käskin naulata…
— Mutta, kauppaneuvoksetar! Minä en…
Ei, me emme voi jatkaa! Vaikeaksi käy kirjoittaminen silmien sumentuessa. Sellaista jaloa kilpailua!
Ja kuinka ylevältä kuuluukaan sivistyneiden ja arvokasten henkilöiden keskustelu!
— Tirehtöörskä… kauppaneuvoksetar! Kauppaneuvoksetar… tirehtöörskä!
Sellainen keskustelu ei hivele ainoastaan korvaa, vaan se hivelee myös sydäntäkin. Kuuntelisit sitä vaikka koko päivän.
Kuinka paljon hyvää sentään arvonimet saavatkaan aikaan! Varmaankin
puhdistavat ja jalostuttavat ne ihmisten sydämiä enemmän kuin pastori
Teofiilus Kettusen saarnat ja enemmän kuin Laaksosen johtaman
Hoosianna-kuoron laulu adventtisunnuntaina.
Niin, me koroitamme äänemme ja sanomme rohkeasti:
Missä laki ja evankeliumi uupuneina, voimattomina laskevat aseensa, turhaan koetettuaan murtaa sydämen panssariportteja auki, siellä tuollainen pieni sana — ikäänkuin henkäys — arvonimi, joka on niin helppo sanoa, koputtaa hiljaa ovelle, ja katso: selki selälleen lentävät rautaiset portit, ihana valo silmiä huikaisee ja sisältä tervehtii vierasta näkymättömän orkesterin helisevä soitto…
Kauppaneuvoksetar Montonen ja taloustirehtöörskä Menlös ovat, niinkuin koko kaupunki tietää, myöhemmin olleet eri mieltä ainoastaan yhdestä asiasta. Kumpikaan ei nimittäin ole voinut suostua siihen, että toinen ottaisi syyn jutun alkamisesta omille niskoilleen.
Tätä hauskaa iltaa! Suuri ilo on meille siitä kirjoittaa.
Katsokaapa, kuinka rouvien sydämet ovat sulaneet!
Mutta hepä jo vähän vetistelivätkin kahden kesken. Eikä mikään, lukuunottamatta arvonimeä, tee niin hyvää kauan kärsineelle sydämelle kuin kyyneleet. Viimeisenkin jäykkyyden ne huuhtovat pois.
Maire Mielikki Minerva ja Kaisu tuolla sohvalla supattelevat toistensa korvaan, kädet toistensa vyötäisillä. Niin hauskannäköisiä tyttöjä.
Ja herrat puhuvat oikein politiikkaa ja ovat niin vietävän tohkeissaan!
Teekeittiö porisee pöydällä ja rouva Maria Menlös keinahtelee pyylevänä leveässä keinutuolissa, suu hymyssä. Oikein herttainen vanha rouva!
Sellaisia hyviä, kunnioitettavia ihmisiä kaikki tyyni! Herrapa heitä heilautelkoon!
Nyt tuli sisään kauppaneuvoksetar, taluttaen käsipuolesta makasiinimies Antti Peurasen Askoa, jonka hän juuri parhaaseen aikaan oli käsittänyt keittiöstä, ja sanoi:
— Tässäkin on yksi syntipukki! Tämä näki kissan ottavan hiiren eikä puhunut mitään silloinkaan, kun kaivoa pumputtiin tyhjäksi, vaikka koko ajan vieressä seisoi. Mutta selitäkin nyt näille sedille ja tädeille, miksi sinä et siitä mitään puhunut!
Ja syntipukki vilkuili ympärilleen komeassa, kirkkaasti valaistussa huoneessa, ja pyyhki nenänsä alustaa takkinsa hihaan.
Vihdoin hän hämillään mutisi:
— Ka, ne eivät olisi silloin… tyhjentäneet sitä kaivoa…
End of Project Gutenberg's Siitä nousi hirmuinen prosessi, by Ilmari Kivinen