XXV
Luonnonihminen oli ensin kävellyt, mutta sitten alkoi hän pelätä, että maisteri Wahl ehtisi Pastorinniemeen, ennenkuin hän saisi ukon kiinni.
Matti Luonto kiristi silloin suolivyötään, kohautti selässään olevaa konttia ja lähti juoksemaan.
— Hau-uh, huh, vuh! alkoi silloin kuulua muutamilta porteilta.
— Hiuk-viuk-viuk! kuului toisilta porteilta.
Kaikenlaisia koiria, suuria ja pieniä, pitkähäntäisiä ja aivan hännättömiäkin alkoi juosta luonnonihmisen perässä. Koirat eivät vielä koskaan ennen olleet nähneet Matin juoksevan, ja luonnonihmisen käytös herätti siis niiden piirissä entistäkin vilkkaampaa huomiota ja harrastusta.
Mutta nyt oltiinkin jo kaupungin laidassa, niin ettei Mattia kohtuudella voitu syyttää katumellakan toimeenpanemisesta.
Kaupungista päästyään jatkoi tämä rähisevä joukko matkaansa pitkin
Pastorinniemeen vievää tietä.
Edellä juoksi Matti Luonto, kädessään pitkä sauva, jolla hän silloin tällöin huitaisi taakseen, ja parinkymmenen sylen päässä haukkuva koiralauma, vingahdellen, töyttien toisiaan ja puraisten silloin tällöin ohimennen jotain edessä olevaa virkaveljeä koipeen.
Maisteri Wahl oli jo puolivälissä kaupungin ja Pastorinniemen välillä, kun hän kuuli takaapäin hirmuista rähinää, ja pysähtyessään katsomaan taakseen näki mielipuolena pitämänsä luonnonihmisen juoksevan perässä niin että pitkä tukka löyhki ja kädessään hirmuinen sauvansa.
— Hiiii!! Huuuu!!!! huusi luonnonihminen, nähdessään maisterin pysähtyvän.
Ja silloin selvisi maisterille, että luonnonihminen oli tulossa kostamaan maisterille sen johdosta, että maisteri oli äänestänyt hänen pidättämisensä puolesta kauppias Kurosen talon portilla pidetyssä kansalaiskokouksessa.
Tässä oli henki kysymyksessä!
Koska maisteri Wahl ikävuosistaan huolimatta oli nopeatuumainen mies, niin hyppäsi hän tieltä ojan poikki pormestarin suurelle ja hyvin hoidetulle perunapellolle ja lähti juoksemaan pitkin peltoa niin että multakokkareet lentelivät.
Luonnonihminen olisi kuitenkin saanut maisteri Wahlin kiinni jokseenkin pian, elleivät hänen nelijalkaiset seuralaisensa olisi aiheuttaneet hänelle jonkin verran viivytystä.
Kun ei luonnonihminen, maisterin nähtyään, enää joutanut huitomaan sauvalla taakseen, oli koiralauman rohkeus paisunut huomattavasti, ja koirat olivat nyt aivan hänen kintereillään, etunenässä metsänhoitaja Korpelaisen Hektor, joka aina toimi kaupungin koirien puheenjohtajana kaikissa julkisissa tilaisuuksissa.
Luonnonihmisen yrittäessä hypätä tieltä pormestarin perunapellolle luuli Hektor, että luonnonihminen aikoo pujahtaa metsään takaa-ajajiaan piiloon, sillä Hektor tovereineen oli siinä helposti käsitettävässä harhaluulossa, että luonnonihminen koko ajan oli juossut Hektorin seuruetta pakoon.
Niinpä siis Hektor tarttui lujine hampaineen luonnonihmisen mitalihousujen lahkeeseen, ja luonnonihminen putosi silloin ojaan, rähisevän koiralauman syöksyessä hänen ylitsensä.
Se oli ensimmäinen kerta, jolloin koirien oli onnistunut toteuttaa aikomuksensa Matti Luontoon nähden.
Mutta se oli myöskin viimeinen.
Kului tuskin viittä sekuntia ennenkuin Matti taas oli jalkeilla.
Silloin tuli koirille lähtö!
Matti ehti mätkäistä pari kolme kertaa sauvallaan koiraparveen, jonka jäsenet mielettömän kauhun vallassa, ulahdellen ja vingahdellen lähtivät pakenemaan kaupunkiin päin. Matti juoksi niiden perässä muutamia kymmeniä askelia, pommittaen niitä samalla tarmokkaasti kivillä, mutta luopui pian takaa-ajostaan ja kääntyi sensijaan katsomaan entistä takaa-ajettavaansa. Sillä välin oli maisteri Wahl, kiittäen armeliasta kaitselmusta, ehtinyt juosta perunapellon poikki ja katosi juuri pellon takana olevaan metsään.
Luonnonihminen lähti nyt vuorostaan harppailemaan perunamaan poikki.
Maisteri Wahl, joka oli pysähtynyt metsänreunaan huohottamaan ja pitämään silmällä vainoojansa puuhia, näki suureksi kauhukseen Matti Luonnon ryhtyvän jatkamaan takaa-ajoa.
Silloin lähti maisteri Wahl juoksemaan metsän poikki lähellä olevalle
Kelovuorelle niin että risut jaloissa räiskivät.
Outo ja kaamea olisi varmaankin tämä näky ollut, jos olisi sattunut syrjäisiä katselijoita. Edellä juoksi vanha ukko, leveälierinen hattu päässään ja pyöreät silmälasit nenällään, juoksi hengästyneenä ja kauhun ilme ryppyisillä kasvoillaan.
Ja hänen perässään juoksi pitkätukkainen, valkopukuinen luonnonihminen kontti selässä ja pitkä sauva kädessä.
Maisteri oli jo ehtinyt Kelovuorelle, joka oikeastaan ei ollut vuori eikä mikään, olihan vain korkeahko loiva kunnas. Kuolemanpelko antaa voimia kenelle tahansa, ja maisteri oli verraten ketterä vanhus. Erään korkean puun runkoa vastaan oli pystyssä pienet tikapuut, jotka veivät jonkinlaiselle harmaista laudoista kyhätylle lavalle. Maisteri kiipesi kiireesti tikapuita myöten lavalle ja ehti vetää tikapuut perässään, ennenkuin luonnonihminen ennätti paikalle.
Maisteri oli toistaiseksi turvassa luonnonihmisen omassa pesässä.
Vaikkei luonnonihminen yleensä ollut herkkä tajuamaan asioiden huvittavia puolia, ei hän kuitenkaan voinut pidättää nauruaan, nähdessään, minne maisteri oli päässyt häntä pakoon. Mutta kun tällainen iloisuuden ilmaus ei oikeastaan kuulunut Matti Luonnon jokseenkin kolkosti vaikuttavaksi tarkoitettuun ohjelmaan, niin koetti Matti Luonto antaa naurulleen niin kamalan ja mielipuolimaisen kaiun kuin suinkin, onnistuen tuossa yrityksessään niin loistavasti, että itsekin säikähti päästämäänsä ääntä. Millaisia mielialoja tuo kaamea nauru maisterissa synnytti, se on helposti käsitettävissä, varsinkin kun ottaa huomioon sen yksinäisen ja eristetyn aseman, jossa hän tällä hetkellä oli.
— Ha ha ha haa! huusi luonnonihminen, ravistellen päätään, niin että tukka löyhki ympäri korvien, ja pyöritellen kamalasti silmiään. — Vieläkö sinä nytkin vaadit minua vangittavaksi?
Tietysti ei maisteri olisi mitään muuta varsinkaan juuri tällä hetkellä niin hartaasti halunnut, mutta oli kuitenkin siksi viisas, että varoi ilmaisemasta ajatuksiaan. Nyt hän vain mulkoili mitään vastaamatta lavan reunalta vaaralliseen viholliseensa.
— Tule alas minun pesästäni! huusi luonnonihminen hetken kuluttua.
— Kylle mine tulen alas, jos sine ensin menet pois, sanoi maisteri niin makealla äänellä kuin osasi.
— Minä en mene tästä pois! sanoi Matti Luonto, alkaen taas pyöritellä silmiään. — Se on minun pesäni!
— Mite hen minusta tahto? kysyi maisteri.
— Minä tahdon syödä sinut! huusi luonnonihminen.
Maisteria värisytti.
— Kuulka nyt, hyve ysteve, ollan nyt ystevet ja tehden sovinto! imarteli ukko, rauhoittaakseen hullua.
— Hen on hyve mies, mine olen myös hyve mies!
— Sinä! sanoi Matti Luonto. — Sinä olit menossa lyömään kauppias
Jaakkolaa korvalle. Mutta nytpä minä syönkin sinut!
Maisteri raivostui äkkiä ja huusi:
— Etpes syö, etpes syö, ehe kutti, etpes syö! Sine peese tenne ylös!
— Minä hakkaan kirveellä puun poikki! ilmoitti luonnonihminen.
Maisteri oli saada halvauksen, mutta huomasi samassa, ettei hullulla ollutkaan kirvestä. Viekas tuuma välähti äkkiä hänen aivoissaan ja hän huusi:
— Niin, jos sine menet kaupunkiin ja tuot kirven, niin sine voit hakata teme puu poikki.
Luonnonihminen hymyili salaa tälle sukkelalle keksinnölle, joka ehkä olisi onnistunut, jos maisteri olisi ollut tekemisissä oikean hullun kanssa. Sitten hän sanoi:
— Enpä minä hakkaakaan tätä puuta poikki, minä odotan siksi, kunnes sinä tulet alas.
— Kylle sinulle sitten nelke tule, sanoi maisteri. — Mine en tule ennen alas, ennenkuin sine olet mennyt tiehes.
— Nälkäkö! sanoi luonnonihminen halveksivasti. — Minä voin paastota neljä viikkoa yhteen kyytiin.
Silloin katosi maisterista viimeinenkin jäljellä ollut rohkeuden kipinä, sillä olihan hänkin toki kuullut luonnonihmisen pitkistä paastoista ja tiesi, että Matti Luonto aivan hyvin voisi toteuttaa uhkauksensa, mitä syömättömyyteen tulee.
— Kuulka nyt, hyve mies! rukoili maisteri. — Mite hen tahto, jos hen mene pois?
— Minä tahdon syödä sinut! sanoi luonnonihminen järkähtämättömästi.
Mutta nähdessään maisterin tuskan alkoi hyväsydämiselle Matille tulla sääli ukkoa. Mietittyään hetken aikaa hän sanoi:
— Kuulkaa nyt, maisteri! Jos te kunniasanallanne lupaatte ja vannotte jättävänne kauppias Jaakkolan ja Svebeliuksen neidin rauhaan tästä hetkestä saakka, niin saatte tulla rauhassa alas puusta. En minä sentään niin hullu ole kuin te näytte luulevan.
Maisteri ensin hämmästyi luonnonihmisen äänen ja puheensävyn muuttumista, mutta alkoi sitten epäillä, että tässä piili ehkä kavala juoni hullun puolelta. Kuitenkin hän tahtoi käyttää mahdollisesti tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:
— Mine lupan!
— Ja vannotteko? kysyi luonnonihminen.
— Mine vannon! Onko hen nyt tytyveinen?
— Olenhan minä, jos vain pidätte sananne. Mutta muistakaakin, että jos ette pidä puhettanne, niin silloin te saatte minusta vastuksen! uhkasi Matti Luonto.
— Mine piden aina mite mine lupan! sanoi ukko Wahl ylpeästi. — Mine olen gentlemanni.
— Noh, hyvä on, kyllä minä uskon, sanoi Matti Luonto alkaen jälleen palata oikeaan elementtiinsä, nöyryyteen ja hiljaisuuteen. — Maisteri laskee nyt vain tikapuut alas, niin minä autan maisteria tulemaan sieltä pois.
— Ohoh, elkke luulko! huudahti maisteri. — Mine en tule teelte pois, ennenkuin hen on mennyt matkansa! Lehteke kevelemen tuonne pein… kun hen on jellen Pastorinniemen tielle, niin mine tulen alas.
Luonnonihmisen pesästä näki puiden latvojen lomitse pormestarin perunapellolle ja Pastorinniemeen vievälle tielle asti, ja maisteri laski mielessään, että kun Matti Luonto on päässyt Pastorinniemen tielle, niin ehtii hän laskeutua puusta ja juosta päinvastaiselle suunnalle Pellikkavaaran tielle, jonka varrella on tiheässä ihmisasuntoja.
— Noh, minä menen sitten, sanoi luonnonihminen tottelevaisesti ja lähti kävelemään takaisin Pastorinniemen tielle.
Muutaman minuutin kuluttua näki maisteri luonnonihmisen päässeen tuolle tielle ja lähtevän jatkamaan matkaansa kaupunkiin päin.
Silloin alkoi maisteri kiireesti laskea alas tikapuita, jotka hän oli äärimmäisillä ponnistuksilla saanut kiskotuksi ylös Matti Luonnon pesään.
Tikapuut alkoivat äkkiä luisua hänen käsistään ja putosivat pitkälleen puun juurelle.
Maisterin voimilla ei ollut ajattelemistakaan laskeutua alas puun runkoa myöten, vielä vähemmän hyppäämistä suoraan maahan.
Hän jäi siis kuitenkin vangiksi Matti Luonnon pesään.