XXVI
Läpi kaupungin ajoi herra Jassi Muttonen sydämessään kauhistus, ajoi ulos kadun toisessa päässä olevasta tulliportista ja mennä viiletteli nyt Pellikkavaaraan päin johtavaa tietä myöten.
Miksi hän ei kääntynyt Illikaisen taloon vievälle kadulle ja kätkeytynyt Illikaisen leveän selän taakse? Miksi hän ei hypännyt alas pyörältä ja juossut pakoon mihin taloon tahansa?
Siksi, että kun aivan kintereillä, kymmenkunnan sylen päässä ajaa sellainen mies kuin ukko Grönberg kiukkuisena kuin vaapsahainen ja kivi sukassa, niin silloin ei ehdi harkitsemaan mutkia eikä käännöksiä, vielä vähemmän pysähdyksiä.
Ja nyt kiidettiin pitkin Pellikkavaaran tietä.
Yhä lähempää kuului ukko Grönbergin huohotus. Ukko Grönberg oli paljon vanhempi kuin herra Jassi Muttonen, mutta ukko Grönbergin molemmat jalat olivat terveet, lukuunottamatta ennen mainittua pientä kengänhiertämää hänen paljaassa jalassaan.
Vielä pari minuuttia, ajatteli herra Muttonen, niin hän saavuttaa minut ja iskee kuoliaaksi. Tämä olisi kyllä hyvin juhlallinen ja vaikuttava loppu näyttelijälle, mutta en kuitenkaan tahtoisi loppua niin…
Silloin hiljensi hän äkkiä vauhtia ja hyppäsi pois pyörältään. Hän tosin kaatui pyörineen maahan, mutta pääsi silmänräpäyksessä pois alta ja pois ukko Grönbergin alta, joka ei ehtinyt kääntää pyöräänsä, vaan ajoi herra Jassi Muttosen — tai oikeastaan Riku Nikin — pyörää vasten ja meni tietysti nurin.
Kun vaskiseppä selvisi siitä rykelmästä, jonka molemmat pyörät olivat tielle muodostaneet, näki hän Jassi Muttosen katoavan metsään tien vasemmalle puolen. Hän päästi sotahuudon, heilutti sukkaansa ja lähti juoksemaan uhrinsa perässä.
* * * * *
Nähtyään isänsä kiipeävän Lehtolan lankkuaidan yli Jassi Muttosen perässä oli Maikki Grönbergille tullut hätä käteen. Hän lähti juoksemaan Kurosen puotiin, kertoi hengästyneenä, mitä oli tekeillä ja pyysi Kalle Kannasta ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin tulevan appiukkonsa hillitsemiseksi.
Kalle Kannas ei tosin ollut oikein selvillä siitä, mitä olisi tehtävä, mutta hän oli juuri nähnyt herra Muttosen ja herra Grönbergin ajavan myymälän ohi tavalla, joka tuntui todistavan, että jälkimmäisellä herralla oli jotain tärkeätä asiaa edelliselle herralle. Kun nyt huutavia ja meluavia ihmisiä juoksi samaan suuntaan, päätti Kalle pistää puodin oven lukkoon ja yhtyä yleiseen takaa-ajoon, nähdäkseen, miten seikkailu päättyisi ja voidakseen tarpeen tullen jollakin sopivalla tavalla olla joko herra Muttosen tai herra Grönbergin taikka molempienkin apuna.
Järjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen nukkui toisessa poliisilaitoksemme pidätyshuoneista eli putkista, sillä hänellä oli päivystysvuoro eikä viileässä putkassa ollut kärpäsiä.
Hän heräsi siihen, että seinään jyskytettiin ulkoapäin ja useat äänet huusivat:
— Poliisit, poliisit! Eikö siellä ole yhtään poliisia?
Silloin hyppäsi Kekkonen ylös, avasi ristikkoikkunassa olevan pienen ilmanvaihtoruudun ja huusi unisena:
— Häh? Mikä on hätänä?
— Kun rosvot varastivat Riku Nikin ja Topi Pösösen polkupyörät työväenyhdistyksen pihalta!
— No ottakaa ne kiinni!
— Johan niitä ajetaankin takaa, mutta pitäisi tulla poliisejakin avuksi! huusi joku.
— Ei täällä nyt ole poliiseja, ilmoitti konstaapeli Kekkonen.
— Olethan siellä sinä ainakin! väitti maalari Tolvanen, joka oli yksi seinän jyskyttäjistä.
— Mutta minulla on tisuuri! vastasi konstaapeli Kekkonen.
— Minkä se sanoi itsellään olevan? kysyi eräs akka maalari Tolvaselta.
— Tisuurin, selitti maalari.
— Mikä se semmoinen on? tiedusteli utelias akka.
— Se on jotain virantoimitusta, sanoi maalari. — Saakelin poliisit, kun ei niistä koskaan ole apua!
Sitten lähtivät kaikki juoksemaan eteenpäin.
Mutta maalari Tolvanen oli langettanut liian ankaran arvostelun kaupunkimme valppaista ja virkaintoisista järjestyksenvalvojista. Päivystysvuorostaan huolimatta heitti näet konstaapeli Kekkonen poliisilaitoksen omiin hoteisiinsa ja alkoi juosta sinne päin, minne näki muidenkin juoksevan. Ja häneen liittyivät kaupunkimme toisetkin järjestyksen valvojat, jotka olivat olleet kalassa ja kantoivat juuri suurta, puolillaan kaloja olevaa kalavasua. He jättivät sen Lehikoisen Amantan silmälläpidon alaiseksi ja nousivat ajuri Tiihosen rattaille, jotka olivat juuri kyydinneet kotiin Svebeliuksen neidit, ja lähtivät ajamaan huikeata vauhtia Pellikkavaaran tielle.
Tomu pölysi hirmuisesti kuivalla tiellä. Huuto ja melu oli ankara.
Sitten palotornin palon ei kaupungissamme oltu kuultu sellaista elämää.
* * * * *
Maassa makaavat kuivat oksat paukahtelivat poikki, ja välistä kuului karkea sana, kun vaskiseppä loukkasi paljaan ja kipeän jalkansa risuihin tai ruohon peitossa olevien lahojen kantojen jätteisiin.
Herra Jassi Muttonen oli kyllä aluksi voittanut hieman aikaa — ja tällä kertaa niin kallista aikaa — ukko Grönbergin kömpiessä pois polkupyörärykelmästä, mutta pianpa alkoi vihollinen taas tulla lähemmäksi ja lähemmäksi, antaakseen tyttärensä kunnian ja maineen puolesta aikakautemme ankarimman selkäsaunan onnettomalle näyttelijälle.
Tällä kauhealla hetkellä kirosi herra Muttonen sen päivän, tunnin ja minuutin, jolloin hän oli suostunut Lauri Saksmanin ja Kalle Kannaksen ehdotukseen ja ottanut vetääkseen päälleen kaupungin sisukkaimman miehen vihat. Herra Muttonen olisi yksin tein kironnut myöskin neiti Maikki Grönbergin ja hänen sulhasensa, jonka puolesta hän oli tällä hetkellä mitä vaarallisimmassa asemassa, ellei samalla peloittava mätkähdys olisi keskeyttänyt hänen synkkiä katselmuksiaan.
Tämä mätkähdys ei tosin vielä osunut herra Muttosen selkään, mutta se kuului kuitenkin hyvin läheltä. Innoissaan ja kiihkoissaan huimi vaskiseppä vaimonsa hirvittävällä sukalla mäntyjen ja kuusien runkoja niiden ohi juostessaan — ehkäpä tapahtui se myöskin harjoituksen vuoksi.
Mätkis… mätkis… mätkis!
Yhä lähempänä mätkähteli.
Herra Muttonen oli kuoleman tuskassa.
Mätkis… mätkis… mätkis…!
Loppu läheni!
Herra Muttonen tiesi varmasti olevansa ruumiillisilta voimiltaan paljon heikompi mies kuin vaskiseppä, mutta päätti nyt joka tapauksessa ryhtyä vastarintaan. Mitäpä siitä, vaikka hän joutuisikin taistelussa tappiolle! Olisihan se joka tapauksessa kunniallisempaa ja helpompaa kuin tulla aivan yksinkertaisesti ja avuttomasti pieksetyksi puolikuoliaaksi… jos tuo hirmuinen ukko edes siihenkään tyytyisi.
Tehtyään tämän epätoivoisen päätöksen alkoi herra Muttonen, yhä edelleenkin juosten henkensä edestä, vilkuilla kauhistuneilla silmillään ympärilleen, nähdäkseen jonkin sopivan puolustusaseen.
Tuolla, tuolla!
Siellähän oli, muutaman kymmenen askeleen päässä, pitkä karahka. Sillä voisi hän ehkä hyvinkin pidellä puoliaan.
Pitkin harppauksin, niin pitkin kuin hänen viallinen jalkansa myönsi, juoksi hän karahkan luo ja yritti, temmata sen käteensä, mutta karahkapa olikin kiinni kaatuneessa puunrungossa, eikä irtautunut ensi otteella.
Samassa silmänräpäyksessä oli vaskiseppä herra Muttosen niskassa, kohotti hirmuisen lyömäaseensa ja iski — iski oikein olantakaa…
Luulette varmaankin, että me tästä hetkestä alkaen saamme merkitä kiertue Cangastus & Muttosen rahastonhoitajan ja toisen tukipylvään vainajien kirjoihin taikka ainakin pahasti haavoittuneiden luetteloon. Niin luuli herra Muttonen itsekin.
Mutta herra Muttosen hetki ei vielä ollut tullut. Tyhjä, pehmeä naistensukka läiskähteli vain hänen hartioihinsa.
Sillä kivi oli, vaskisepän harjoitellessa aseensa käyttöä männynkylkiin, syönyt sukan kärjessä olleen pienen reiän yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes kivi nyt hurahti metsään kuin lingosta.
Herra Muttonen oli siis pelastunut tutustumasta tuohon kiveen, mutta valitettavasti ei ukko Grönberg itse ollut lentänyt samaa tietä kuin hänen kivensä, vaan alkoi, heitettyään vaimonsa petollisen sukan maahan, leipoa, takoa ja muokata herra Muttosta nyrkeillään, jotka eivät olleet paljon kiveä pehmeämmät.
Nyt koroitti herra Muttonen äänensä ja huusi. Huusi niin paljon kuin jaksoi. Ja syytä hänellä kyllä oli huutaakin.
— Nyt… on… se… hetki tullut… jolloin minä olen saanut… sinun kirotun… niskasi… kouriini… ja nyt minä… väännän…! ähkyi ukko Grönberg, kiristäen näyttelijää niskasta hirmuisesti.
— Aa… apua! kiljui herra Muttonen.
— Etkö… sinä… pahanhengen punatukkainen… pukki… heitä… minun tytärtäni… rauhaan! ähisi ukko Grönberg, leipoen taas, varmaankin vaihtelevaisuuden vuoksi, herra Muttosen selkää.
— Aa… apua! Tappaa! huusi herra Muttonen.
Silloin kuului äkkiä ylhäältä, korkeudesta, ääni:
— Ele tappa!
Vaskiseppä Grönberg ja hra Jassi Muttonen olivat nimittäin hekin joutuneet Kelovuorelle, vieläpä melkein luonnonihmisen pesän alle, jossa maisteri Wahl parhaillaan mietti keinoja, miten päästä alas puusta.
Tavattomasti hämmästyen käänsi vaskiseppä päätään ja katsoi taivaalle.
Taivaalla ei kuitenkaan näkynyt mitään merkillistä.
— Mite te tappele? kysyi sama salaperäinen ääni uudestaan.
Vasta nyt huomasi ukko Grönberg, että puhuja oli maisteri, ja että maisteri oli puussa.
Mutta samassa ehtivät takaa-ajajat, etunenässä Riku Nikki ja Topi
Pösönen, tapahtumapaikalle.
Takaa-ajajat olivat nähneet varkaiden joutuneen kesken kaiken tappeluun ja kuulleet pieksettävän surkeat hätähuudot. Se oli takaa-ajajista tuntunut hyvin ihmeelliseltä.
Mutta vielä ihmeellisemmältä tuntui heistä asia, kun he tappelupaikalle tultuaan tunsivat piestävän punatukkaiseksi näyttelijäksi ja pieksäjän vaskiseppä Grönbergiksi.
— Sehän on näyttelijä Muttonen! huudahti Riku Nikki, joka, kuten muistamme, oli tullut tuntemaan näyttelijän kauppias Kurosen portilla pidetyssä yleisessä kansalaiskokouksessa.
— Ja tämä ukko on melkein samannäköinen kuin se ukko, joka meitä kärvensi Maijalan saunassa! huomautti Topi Pösönen, katsellen vaskiseppää mitä syvimmän ihmetyksen vallassa.
— Minkätähden ne meidän polkupyörät varastivat? aprikoi Riku Nikki.
Uutta väkeä saapui paikalle.
— Joko saitte kiinni? huusivat muutamat jo kaukaa.
— Lyökää vietäviä! kehoittivat toiset, jotka eivät myöskään vielä tienneet, ketä kiinnijoutuneet olivat.
— Sehän on ukko Grönberg? Eikös se ole ukko Grönberg? kysyivät ällistyneet tulijat, päästyään lähemmäksi.
— Siltä se näyttää! myönsivät aikaisemmin tulleet.
— Kukas se on tuo toinen mies?
— Kuuluu olevan näyttelijä.
— No voipas hitto! päivittelivät jotkut neuvottomina.
Ukko Grönberg oli ottanut taskustaan nenäliinan, repäissyt sen kahtia ja ryhtynyt sitomaan vertavuotavia varpaitaan.
Näyttelijä Jassi Muttonen istui melkein menehtyneenä mättäällä, hikoillen ja huohottaen ankarasti.
— Minkätähden sinä Grönberg sen polkupyörän varastit? kysyi eräs kierosilmäinen mies.
— Häh! Varastinko?! kiljaisi vaskiseppä.
— Niin… ka, etkös sinä sitten sitä varastanut? kysyi kierosilmäinen tyhmistyneen näköisenä.
— En! huusi Grönberg. — Sanotko sinä vielä, että minä olen varas?
— Enhän minä sitä ole sanonut! kiiruhti kierosilmä väittämään. — Minä vain arvelin, että jos sinä olisit sen muuten varastanut…
— Kyllä tämä oli oikeastaan paha asia tälle vaskisepälle, sanoi Topi
Pösönen miettiväisen näköisenä. — Paljon pahempi kuin se sauna-asia…
— Älä turise! sanoi vaskiseppä töykeästi.
— Eikä tämä ole paljon parempi asia tälle näyttelijällekään, arveli
Riku Nikki.
Nyt tulivat paikalle jo hengästyneet poliisit. Tuli myöskin Kalle
Kannas.
— Nämäkö ne ovat ne pyöränvarkaat? kysyi konstaapeli Kekkonen.
— Nämä! ilmoitti Riku Nikki.
— Älä valehtele! ärjäisi ukko Grönberg, joka oli saanut varpaansa sidotuksi ja oli taas valmis valvomaan etujaan ja oikeuksiaan.
— Eikös tämä ole se herra, joka silloin yhtenä päivänä äänesti että "ei"? tunnusteli konstaapeli Tossavainen näyttelijä Muttosta.
— Kyllä se minä olen, myönsi Muttonen, hieroskellen niskaansa.
— Joo, kyllä se se on! vahvistivat eräät mainittuun kokoukseen osaaottaneet, takaa-ajajiin liittyneet kansalaiset.
— No johan on ihme ja kumma paikka! myönsivät poliisitkin asian outouden, ja sanoivat sitten ankarasti:
— Tämä on semmoinen paikka, että sitä on lähdettävä poliisikamariin selvittelemään.
Ja poliisikamariin siitä sitten ruvettiin lähtemään. Mutta silloin kuului puusta huuto:
— Kuulka, elke menkö viele!
— Kuka siellä puussa on? kysyivät poliisit ihmeissään.
— Mine olen, majister Wahl! huusi ukko. — Peesteke minut alas!
— Maisteripahan näet on! huusivat kaupunkilaiset ihmeissään.
— Mitäs se maisteri siellä tekee? tiedustelivat poliisit ymmällä.
— Nostakaa tikapuut pystyn, ette mine peesen pois! huusi maisteri, vastaamatta kysymykseen.
— Pitäähän se päästää maisteri pois puusta, sanoivat muutamat miehet hyväntahtoisesti ja nostivat tikapuut pystyyn.
Maisteri alkoi varovasti kavuta puusta alas.
— Kuinkas maisteri sinne puuhun sitten oikein joutui? uteli konstaapeli Tossavainen.
— Eihen se teille kuulu! sanoi maisteri tikapuilta.
— No eihän se kyllä oikeastaan kuulu, senpuolesta…, myönsi konstaapeli Tossavainen. — Vaikka olisihan tuo ollut hauska tietää.
Ja sitten sanoivat poliisit:
— Jos arvoisa yleisö lähtisi nyt poliisikamariin. Tämä asia pitää selvittää ennen auringonlaskua.
— Me nimittäin lähdemme illalla pyhäksi kalaan, lisäsi konstaapeli
Kekkonen selitykseksi.
Viskaali oli tullut poliisikamariin ja oli vihoissaan, kun ei tavannut siellä yhtään sielua, ei edes päivystyskonstaapelia.
— Kyllä minä näytän niille tupenrapinat! uhkasi hän itsekseen.
Mutta juuri siinä juonitellessaan näki hän suuren kansanpaljouden täyttävän poliisikamarin pihan.
Jotain erikoista oli siis tapahtunut.
— Ei saa tulla sisään muut kuin asianomaiset! huusi konstaapeli
Tossavainen varovaisuuden vuoksi.
— Asianomaisiahan tässä kaikki ollaan! kiisti se ennenmainittu kierosilmäinen.
— Älä tolkuta! sanoi konstaapeli Kekkonen. — Odottakaa tässä pihalla.
Jos jotain tarvitaan todistajaksi, niin kyllä hänet kutsutaan sisään.
— Onhan tässä todistajia, myönsi maalari Tolvanen.
— Oo-on! On tässä todistajia ja vieraita miehiä! ylpeili väkijoukko monilukuisuuttaan.
Poliisit, hra Jassi Muttonen, vaskiseppä Grönberg sekä Riku Nikki ja
Topi Pösönen astuivat sisään.
Poliisikamarin pihalla olevat takaa-ajajat ja vieraatmiehet asettuivat istumaan mikä minnekin sekä alkoivat tupakoida ja keskustella päivän suuresta tapahtumasta.
Kului kaksikymmentä minuuttia.
Sitten ilmestyi portaille konstaapeli Kekkonen, joka kovalla äänellä kysyi:
— Onko täällä kauppa-apulainen Kalle Kannas?
— On! vastasi kysytty, joka istuikin juuri portaitten alimmalla astuimella.
— Olisi tultava sisään kuulusteltavaksi, ilmoitti poliisi.
Kalle Kannas nousi ja noudatti kutsua.
— Jopahan alkavat kuulustella vieraitamiehiä! vilkastui väkijoukko.
— Mutta kyllä tässä menee huomisaamuun, jos aikovat kaikkia kuulustella, arveli maalari Tolvanen.
Se oli kuitenkin turha pelko, sillä ketään muuta ei kutsuttu todistamaan kuin Kalle Kannas, ei edes maalari Tolvasta itseäänkään, vaikka hänen mielensä kovin tekikin.
Kalle Kannaksen todistuksella oli suuri merkitys, se kun kaikissa kohden vahvisti todeksi näyttelijä Jassi Muttosen omituisen selityksen tämän mellakan oikeasta syystä.
Ankaraa ristikuulustelua kesti lähes tunnin. Sen päätyttyä piti tutkimuksen toimittanut viskaali jylisevän puheen, jossa varsinkin näyttelijä Jassi Muttonen ja kauppa-apulainen Kalle Kannas saivat kuulla kunniansa, mutta eipä kiivasluontoinen vaskiseppäkään jäänyt osattomaksi.
Ja sitten piti viskaali toisen, lyhyemmän ja vähemmän jylisevän puheen, jossa hän, kaupunkimme arvon ja kunnian nimessä, kehoitti kaikkia läsnäolijoita sopimaan asian keskenään.
Ukko Grönberg oli aluksi hyvin vihainen, mutta vähitellen alkoi hänen tuimille kasvoilleen hiipiä jonkinlainen sovinnollista hymyä tarkoittava irvistys, jonka ilmenemiseen epäilemättä melkoiselta osaltaan vaikutti tieto siitä, ettei hänen tyttärensä kunnia ja maine oikeastaan ollut ollutkaan missään vaarassa.
Riku Nikki ja Topi Pösönen, vaikka kuuluivatkin ukko Grönbergin niin katkerasti vihaamaan puolueeseen ja vaikka olivatkin menettäneet vaskiseppää vastaan nostamansa oikeusjutun, osoittautuivat pohjaltaan hyväntahtoisiksi ja jalomielisiksi miehiksi, sillä kun ukko Grönberg oli luvannut korvata molempien polkupyörien rytäkässä kärsimät pienet vauriot, niin ilmoittivat he luopuvansa kaikista edesvastuuvaatimuksista.
— Ette te taida sitten ollakaan oikeita sosialisteja? epäili vaskiseppä, mutta Topi Pösönen ja Riku Nikki vain hymyilivät.
Kun viskaali oli saanut sovinnon aikaan, varoitti hän syyllisiä toimeenpanemasta vastaisuudessa enää samanlaista mellakkaa kaupungissamme ja ilmoitti antavansa omastakin puolestaan kaikkien enempien toimenpiteiden raueta. Poliisitutkinto oli päättynyt ja asianosaiset saivat poistua.
— Se on loppu nyt! ilmoitti konstaapeli Tossavainen pihallaoleville.
— Eikös meitä kuulustellakaan? tiedustelivat pettyneet vieraatmiehet.
— Eikä kuulustella! sanoi konstaapeli Tossavainen. — Alkakaa vain laittautua kotiin töillenne.
— Mitä töitä niitä enää on, lauantai-iltana! sanoivat harmistuneet kaupunkilaiset ja lähtivät tiehensä.
Kun vaskiseppä Grönberg, Jassi Muttonen ja Kalle Kannas astuivat ulos poliisikamarista, sanoi ukko Grönberg Kalle Kannakselle:
— Tulehan meille tänä iltana — minulla on sinulle vähän asiaa… ja tuo Maikki tullessasi.
— Niin, jos hän lähtee tämän herra Kannaksen mukaan! huomautti hra
Jassi Muttonen merkillisesti irvistäen.
— Sinä punatukkainen kanalja! sanoi ukko näyttelijälle, heristäen hänelle samalla kaikessa ystävyydessä samaa nyrkkiä, joka oli tätä kahden vieraan ihmisen rakkauden viatonta uhrilammasta vasta toista tuntia takaperin niin armottomasti löylyttänyt. — Sinä voit myöskin tulla meille tänä iltana.
— Kiitoksia kutsusta! sanoi näyttelijä kohteliaasti kumartaen. — Minä tulen tietysti ilolla, sillä onhan minulla teistä vain mieluisia muistoja!
Ukko Grönberg katseli häntä paheksuvasti ja sanoi sitten:
— Sinä olet suuri rakkari ja peijuoni, mutta tulehan nyt kumminkin.
Ja varmuuden vuoksi lisäsi hän vielä:
— Kyllä minä koetan tänä iltana olla siivolla.
— No noh, kyllä tulen, lupasi näyttelijä.
Kalle Kannas muisti samassa, että puodin ovi oli yhä lukossa, ja lähti kiireesti hoitamaan virkavelvollisuuksiaan.
Mutta ukko Grönberg alkoi äkkiä raapia niskaansa ja sanoi huolestuneena:
— Pahuus, kun jäi se eukon sukka sinne metsään!
Hra Jassi Muttonen otti taskustaan pitkän sukan ja ojensi sen vaskisepälle, sanoen vain:
— Tässä se on.
Ukko Grönberg otti sukan, vilkaisi siihen, pisti sen taskuunsa, tarkasteli pitkään hra Muttosta, pudisteli sitten päätään ja sanoi:
— Kyllä sinä olet aika vensperi!