XXVII
Ihana, säteilevä sunnuntaiaamu.
Tiesivätkö taivaan linnut, että tänään oli sunnuntai?
Varmaankin tiesivät. Miksi muuten ne olisivat virittäneet aamuvirtensä sellaisella voimalla ja sellaisella innolla? Miksi muuten olisi pihoista, kirkkopuistosta ja metsästä kaupungin reunasta tuhatääninen viserrys kohonnut taivaalle niin puhtaana, niin riemuisana?
Tunsivatko puut, tunsiko ruoho maassa, että nyt oli siunattu sabatin päivä?
Miksipä olisivat puitten lehdet muutoin niin vienosti, niin äärettömän hiljaa ja kuitenkin kuuluvasti kahisseet, miksi muuten olisi ruoho niin hurmaavan hienosti tuoksunut?
Tiesikö Tiihosen kukko, että nyt oli pyhäaamu? Tiihosen kukko tiesi sen, siitä olemme vakuutetut. Ja siksipä heläytti se sankaritenorillaan niin raikkaan ja kirkkaan aamusävelen, että se selvästi kuului Kelovuorella pesässään nukkuvan luonnonihmisen korviin ja herätti hänet.
Eikä kuitenkaan renkipoika noussut puhdistamaan Tiihosen rattaita, sillä olihan nyt sunnuntai myöskin renkipojalla.
Eikä Tiihonen noussut valjastamaan hevostaan, kapuamaan kuskipukilleen, räpsäyttämään ohjasperiä, viuhauttamaan piiskaa ja huutamaan: "i-grai musikka!" Sillä ajurillakin on joskus sabatti.
Ja silloin on sabatti myöskin ajurin hevosella. Kaunis on kesäinen, pilvetön sunnuntaiaamu kaupungissamme!
Avaat ikkunasi: et kuule mitään kolinaa kadulta. Katsahdat ulos: et näe yhtään ihmistä liikkeellä.
Mutta puut, pensaat ja ruoho maassa tuoksuvat suvivirttään, ja korkea, kuulakka sinitaivas helisee tuhansien pienten siivekästen riemuitsevaa: "Sen suven suloisuutta…"
Ei kaukana syrjäisessä metsäkylässä, ei syvällä sydänmaalla, ei saaressa merellisessä tunnu mielestämme sunnuntaiaamu niin juhlalliselta kuin kaupungissamme.
Niiden tunnelmien vuoksi, joita se sydämessämme, sielussamme ja mielessämme herättää, kannattaa meidän hikoilla yksitoikkoiset, kuumat ja kuivat arkipäivät sen pölyssä ja kävellä jalkamme kipeiksi sen epätasaisella, huonosti hoidetulla katukivityksellä, sekä sietää mielentyyneydellä sen ainaiset, pikkumaiset juorut, jotka saavat alkunsa tiesi mistä, mutta lakkaamattomana, katkeamattomana hämähäkin lankana juoksevat talosta taloon, huoneistosta huoneistoon, Kekkolan keittiöstä Makkolan makuukamariin ja Makkolan makuukamarista Kukkolan keittiöön.
Kaikki tämä matala, jokapäiväinen ja alhainen, joka on tarttunut koko olemukseemme, niin että se heltiää meistä tuskin kuolemassakaan, kaikki tuo mitätön, arvoton ja likainen tuntuu sunnuntaiaamuna olevan pyyhitty pois pienestä ja vähäpätöisestä, mutta meistä, sen asukkaista, niin rakkaasta kaupungistamme ja sen joskus säälillä mainituista, mutta useammin nauraen selostetuista sisällisistä oloista kuin rihvelitaululta jolta äiti on pesusienellä pyyhkäissyt lapsensa kömpelöt tuherrukset.
Mitäpä siitä, vaikka maanantai onkin samanlainen kuin lauantai, ja lauantai samanlainen kuin perjantai, ja ihmiset samanlaisia päivästä toiseen ja vuodesta vuoteen — mitäpä siitä! Sillä tämän kaiken vastapainoksi pysyvät myöskin meidän kirkkaat ja säteilevät, poutaiset ja pilvettömät sunnuntaiaamumme vuodesta vuoteen yhtä kauniina, yhtä puhtaina ja yhtä rauhoittavina.
Niin, Tiihosen kukko julisti osaltaan sunnuntairauhan alkaneeksi.
Mutta silloinpa alkoikin aamun kaunein hetki jo olla ohi. Sillä se on yhtä lyhyt kuin kauniskin.
Neuvoksen Arkun pihan perällä olevassa rakennuksessa narisi joku ovi, ja Sikasen akka ilmestyi näyttämölle aamupuvussaan, yllään lyhyt yöröijy ja punaraitainen alushame ja kädessään peltinen, reunoista ruostunut pesuvati, jonka hän asetti oven vieressä pihalla olevalle, vanhuuttaan harmaalle rahille, ja jonka ääreen Sikasen akan lasten nyt oli kirvelevin sydämin käytävä, saadakseen hekin osaltaan tuntea ihossaan, että nyt oli sunnuntaiaamu.
Sillä Sikasen akan lasten oli pestävä silmänsä joka sunnuntaiaamu, ja pantiin tämä suvun ulkonaista puhtautta tarkoittavan järjestyssäännön määräys täytäntöön järkähtämättömällä ankaruudella.
Mutta tänä aamuna ei sitä toimeenpantu ainoastaan yhtä ankarasti kuin ennen, vaan päinvastoin vielä ankarampanakin: tänä aamuna täytyi näiden suurimmaksi osaksi luonnollisessa vapaudessaan kasvaneiden nuorten pestä ei ainoastaan kasvot vaan myöskin kaulansa. Ja kun kaulojen viime pesemisestä oli kulunut epämääräinen, mutta joka tapauksessa melkoisen pitkä aika, ja kun huolekkaan äidin kriitillinen katse piti tarkoin silmällä tämän kiusallisen toimituksen aluksi varsin vaatimattomia tuloksia, niin ei meidän sovi suuresti kummastella sitä, jos Sikasen suvun puhdistushommat aiheuttivatkin äänekkäitä huomautuksia ja vastaväitteitä pestävien taholta ja olivat siten omansa jossain määrin hälventämään tämän kauniin aamun suloista sunnuntaitunnelmaa.
Jopa ilmestyi portailleen jarrumiehen leskikin, kaasi ämpäristä likaveden portaiden viereen, sillä hän oli jo ehtinyt suoriutua pesupuuhistaan, vieläpä pestä osan lapsensa pyykkiäkin, levitti pesemänsä vaatekappaleet portaiden kaidepuulle kuivamaan ja jäi ämpäri kädessä katselemaan Sikas-perheen suurta puhdistusta.
Kauanpa ei hän malttanutkaan pysyä äänettömänä katselijana, vaan laski ämpärin portaille ja lähti hernemaan ympäri puhuttelemaan Sikasen eukkoa.
— Huomenta taas! Kaunis päivä tulee. Onko teidätkin kutsuttu tänä päivänä Saksmanin puolelle kahville?
— Kävihän se neiti kutsumassa meitäkin, halpa-arvoisia…, huokasi
Sikasen akka ja huusi vanhimman jälkeiselle pojalle:
— Ota sukkelaan saippua ja harja ja pese kaulasi, kun korvien alla musta rinki kuin mikäkin halspanta!
— Mikähän heillä oikein lienee? tiedusteli jarrumiehen leski. —
Olisikohan nimipäivät?
— Liekö nuo nimipäivät… eikös nyt ole Magdaleenan päivä? sanoi
Sikasen akka.
— Niin, niin, Magdaleenan päivähän se onkin… vasta muistan! myönsi jarrumiehen leski. — Mutta jos olisi syntymäpäivät?
— Saattaa olla syntymäpäivät, murahti Sikasen akka. — Sittenpähän tuon kuullee…
— Siellä on leivottu ja siellä on paistettu, niin että meille asti on vehnäsen haju tuntunut, kertoi jarrumiehen leski — Ja koko tämän pihan väki on kutsuttu päiväkahville, Nahka-Paapan joukkokin. Lienevätkö kutsuneet vielä muitakin vieraita…
Yhä korkeammalle nousi aurinko. Kaupunkimme oli herännyt. Pyhäpukuisia ihmisiä alkoi näkyä kaduilla jokusia.
Jo kajahtivat vanhan, rakkaan temppelimme kellojen tutut äänet. Kaupunkilaiset täyttivät kirkon ääriään myöten. Sillä olihan nyt ihana suvinen sunnuntai ja kuulutettaisiinhan nyt neiti Fanny Margareta Svebelius ja kauppias Jaakkola ensimmäisen kerran kristilliseen avioliittoon.
Heleänä tulvi kirkon avatuista ikkunoista sinitaivaalle tuo kaunis:
"Jo joutui armas aika…"
Eikö kunnon pastorimme tänään saarnannut paremmin kuin koskaan ennen, sydämellisemmin ja lempeämmin kuin milloinkaan? Vai tuntuiko se vain siltä?
Ja eikö Pastorinniemen neiti näyttänyt nuoremmalta ja kauniimmalta kuin ennen? Varmasti! Näimmehän me sen kaikki. Emmehän me muuta katsoneetkaan kuin häntä, ja tietysti myöskin kauppias Jaakkolaa, joka nuorekkaana ja tanakkana istui hänen rinnallaan etupenkissä. Sillä kauppias Jaakkola tahtoi kunnioittaa synnyinkaupunkinsa vanhaa perinnäistapaa, jota vastaan ei vielä kukaan ollut rikkonut, ja olla kirkossa, etupenkissä, sinä sunnuntaina, jolloin hänen ja hänen morsiamensa nimi ensi kerran saarnatuolista lausuttaisiin.
Ja kun se hetki tuli, niin huomasitteko, panitteko merkille sen omituisen kohauksen, joka juuri silmänräpäystä ennen ikäänkuin kulki yli kirkon, ja sitä seuranneen tavattoman hiljaisuuden, jossa ei hengähdystäkään kuulunut, ennenkuin pappi oli lukenut kuulutuksen sanat loppuun asti!
* * * * *
Jumalanpalvelus oli päättynyt. Alkoi sunnuntai-iltapäivä.
Rehtori Peranderilla oli pieni juhlallisuus, jossa olivat saapuvilla kauppias Jaakkola morsiaminensa, ukko Saksman, Lauri Saksman, varatuomari Sakkamaa ja neiti Martta Saksman, kauppias Kuronen rouvineen ja heidän tyttärensä Anni, ja jossa tilaisuudessa rehtori Perander, istuttuaan hetken aikaa miettiväisenä, koputti äkkiä lasin reunaan, nousi hiljaisuuden vallitessa seisomaan ja piti niin kauniin puheen neiti Kurosen ja varatuomari Sakkamaan kihlauksen johdosta, että ukko Saksmanillakin, Laurin ilmoituksen mukaan, oli vedet silmissä, mitä sitten muilla! Ukko Saksman oli kyllä myöhemmin koettanut väittää tämän tiedon, mikäli se hänen silmiään koskee, jyrkästi perättömäksi, mutta hänen suureksi mielipahakseen ei kukaan ole välittänyt hänen vastaväitteistään.
Tähänpä voisikin kertomuksemme sopivasti, säädyllisesti ja kauniisti loppua, ellei meidän velvollisuutemme olisi kertoa, mitä tiedämme kirjailija Kauno Tuulosesta ja kiertue Cangastus & Muttosen toimeenpanemasta suuresta näytelmällisestä iltamasta seurahuoneellamme. Sääliväisyydestä lukijaamme kohtaan — jonka kauniin tunteen huomaamme häpeäksemme heräävän meissä vasta kertomuksemme lopussa — emme tahdo millään tavoin kuvata hra Tuulosen mielialaa niiden kahden päivän aikana, jotka neiti Kuronen oli tuominnut hänet odottamaan vastausta kosintaansa.
Mainitsemme vain, että hra Tuulonen kahden unettoman yön jälkeen tuli siihen lohdulliseen vakaumukseen, että neiti Kurosen aikomus on kaikesta päättäen antaa hänelle myöntävä vastaus niiden kaupunkimme seuraelämässä kauan loistavina muistossa pysyvien tanssiaisten aikana, joilla kiertue Cangastus & Muttosen suuri näytelmäilta tultaisiin lopettamaan.
Hänen tultuaan tähän vakaumukseen, heräsi hra Tuulosen mielessä syvä harrastus iltamavalmistuksia kohtaan, ja hän lähti seurahuoneelle katselemaan niitä. Rakennusmestarikunnan ydinjoukko oli jo kokoontunut sinne heti kirkkoajan jälkeen valmistelemaan itseään oluenjuonnilla illan suurenmoista voimainkoetusta varten. Se pysyi kuitenkin eräässä syrjähuoneessa, hyräillen vain hiljakseen, mutta mikä melu ja pauhu juhlasalissa, jossa laitettiin suurella kiireellä kuntoon kraatari Aapelin tupaa! Mikä huuto ja hälinä, mikä juokseminen ja töytäileminen, mikä naputus, kolkutus ja koputus!
Ja kaiken kaaoksen keskellä seisoi teatterinjohtaja Cangastus tyynenä, ylevänä, varmana ja rauhallisena kuin kuningas, antaen lyhyet, täsmälliset määräyksensä leuka vasten kaulaliinaa painettuna ja syvällä, vaikuttavalla rintaäänellään, jota ei kenkään voinut vastustaa, kaikkein vähimmän neiti Leijanen, joka tuon tuostakin vaipui haaveillen katselemaan tuota miehekästä ilmestystä.
Hra Tuulonen huomasi tämän kaiken, ja vaikka hän ei ollutkaan mitään niin hartaasti toivonut kuin sellaista onnenpotkausta, joka erottaisi hänet neiti Leijasesta ilman mitään raatelevaa ja järisyttävää kohtausta, niin tunsi hän kuitenkin tällä hetkellä jonkinlaista vastenmielisyyttä näyttelijä Cangastusta kohtaan.
Sellaisia olemme me miehet… ikävä kyllä. Kuka etsii maasta ensimmäisen kiven, heittääkseen sillä kirjailija Kauno Tuulosta tässä suhteessa? Meillä ei ainakaan ole siihen halua — eikä oikein rohkeuttakaan. Herra Tuulonen hylkäsi todellisella sankaruudella rakennusmestarien hartaat ja vilpittömät esitykset ja lähti takaisin asuntoonsa.