ANJOVISPURKKI
Vekaraiset ja Kyyhkyset asuvat kesällä maalla.
He asuvat aivan lähekkäin ja ovat mitä parhaita ystäviä. Herra Vekarainen kynii herra Kyyhkystä korttipelissä kolmesti viikossa, ja rouva Kyyhkynen huomauttaa miehelleen neljästi viikossa, ettei rouva Vekaraisella ole mitään omintakeista pukeutumisaistia, vaan matkii tämä aina häntä, rouva Kyyhkystä.
Sitäpaitsi ovat perheet eri puoluetta ja vaihtavat aina lehdet keskenään.
Eräänä lauantaina, kun Kyyhkyset olivat kahvilla Vekaraisten verannalla, sanoi hra Kyyhkynen:
— Meidän olisi ruvettava retkeilemään tässä kauniissa ympäristössä. Meidän olisi kalastettava, ja sitten syötävä rantakalaa Kaikusaaren rannassa. Ei mikään ole niin hyvää kuin kalakeitto, joka on keitetty juuri järvestä nostetuista kaloista.
— Juu, sanoi hra Vekarainen. — Jos siihen mättää runsaasti voita.
— Niin, sanoi rouva Vekarainen. — Se on onnellinen ajatus.
Ja rouva Kyyhkynen kierautti kauniita pumpulasilmiään ja huokasi:
— Se olisi iiiiiiihanaa…!
Sunnuntaina aamupäivällä tuli retkestä tosi. Rouva Vekarainen hommasi padan ja ruokatarpeita, rouva Kyyhkynen toi kahvipannun ja mitä siihen kuuluu. Herrat pitivät huolta kalastustarpeista.
Vekaraisilla on moottorivene. Perämoottori. Se kulkee enimmäkseen vain takaperin — uuden kuun aikana kulkee se kyllä joskus etuperinkin — mutta se ei haittaa, kun ei ole näkijöitä.
Sitten astuttiin Vekaraisen haahteen ja ajettiin perä edellä
Kaikusaareen.
Rouvat rupesivat laittamaan leiriä kuntoon, sittenkun herrat olivat koonneet metsästä risuja ja tehneet kahvitulen, jota he nimittivät nuotioksi.
Vekarainen ja Kyyhkynen lähtivät onkimaan ja uistinta vetämään.
He palasivat kahden tunnin kuluttua takaisin ilman kaloja ja ilman uistinta. Se oli jäänyt järven pohjaan.
— Kala ei syönyt, ilmoitti Vekarainen.
— Emmekä me syö kalaa, lisäsi Kyyhkynen, jolla on taipumusta sanansutkauksiin myöskin vastoinkäymisten aikana.
— Mutta minä tahdon ruokaa! sanoi Vekarainen. — Minun on nälkä.
— Ruokaa kyllä on, huomautti rouva Vekarainen, joka oli kattanut päivällisen kalliolle levitetylle valkoiselle liinalle. — Mutta liemiruokana on nyt vain kahvi.
Ja ojentaen miehelleen anjovispurkin sanoi hän:
— Oletko kiltti ja aukaiset tämän.
— Missä on anjovispurkkiveitsi? kysyi hra Vekarainen.
— Ikävä kyllä unohtui se kotiin.
— Tietenkin! huomautti Vekarainen. — Minä en olisi koskaan unohtanut sitä.
— Sinähän et unohdakaan mitään — paitsi joskus itsesi yöksi kaupunkiin, niinkuin viime viikolla, myönsi rouva Vekarainen.
Herra Vekarainen ei katsonut arvonsa mukaiseksi vastata. Hän otti puukon tupostaan ja alkoi sen kärjellä sorkkia anjovispurkkia.
— Siirry kauemmaksi, ettet roiskauta meidän päällemme suolavettä, neuvoi rouva Vekarainen. — Ja varo pukuasi!
Vekarainen siirtyi lähellä olevan pensaan taakse, mistä rupesi kuulumaan ähkimistä ja epäselvää mutinaa.
— Etkö ala jo joutua? kysyi rouva Vekarainen parin minuutin kuluttua.
— Alkakaa te vain syödä, minä tulen sitten kun olen saanut tämän auki, kuului hra Vekaraisen hieman hermostunut ääni pensaan takaa.
Toiset ryhtyivät aterioimaan.
Hetken kuluttua kuului pensaan takaa rapsahdus ja sitä seuraava kirous.
— Nyt se katkaisi puukkonsa! ilmoitti Kyyhkynen.
— Anna olla, jollet saa auki, ja tule syömään! huusi rouva Vekarainen.
— Sen pitää tulla auki! vastasi vihainen ääni pensaan takaa.
— Olkoon sitten syömättä! julisti rouva Vekarainen.
— Aina se on niin itsepäinen!
— Huono mies, kun ei saa yhtä anjovispurkkia auki! pisteli hra
Kyyhkynen. — Meidän palvelijamme avaa sen parissakymmenessä sekunnissa.
Silloin suuttui hra Vekarainen, paiskasi katkenneen puukkonsa metsään, heitti tupen menemään samaa tietä, nakkasipa vielä hattunsakin, käyden kuitenkin heti noutamassa sen takaisin päähänsä. Sitten siirtyi hän ylemmäksi rantakalliolle, pani anjovispurkin tasaiselle paikalle, otti niin ison kiven kuin jaksoi nostaa ja pudotti sen, ähkyen, puhkuen ja sadatellen, kerta toisensa jälkeen anjovispurkin päälle, joka lopulta muuttui omituisen, miltei kauhean näköiseksi esineeksi.
Rouva Vekarainen ja aviopari Kyyhkynen vain nauroivat tätä möykkäämistä.
Vihdoin tuli Vekarainen väsyneenä ja vihaisena takaisin, paiskasi muodottomaksi ruhjotun anjovispurkin hra Kyyhkysen jalkain juureen ja äyhkäisi:
— Koeta nyt sinäkin vuorostasi!
Sitten alkoi hän syödä.
Kyyhkynen nauroi, alkoi leikkiä anjovispurkilla ja takoi sitä eri puolilta nyrkinkokoisella kivellä.
Äkkiä karjaisi hra Kyyhkynen, hyppäsi pystyyn, pyyhki kasvojaan, hoiperteli ulvoen ja sokean tavoin eteensä hapuillen rantaan, lysähti polvilleen ja alkoi huuhdella vedellä silmiään.
— Hahaha! nauroi hra Vekarainen riemuissaan.
Anjovispurkkiin oli tullut pieni reikä, ja Kyyhkynen oli saanut suolavesisuihkun suoraan molempiin silmiinsä.
Hetkistä myöhemmin tarttui hra Kyyhkynen jälleen anjovispurkkiin ja nakkasi sen sadatellen kauas järveen.