YLLÄTYS
Kesäleski Herman Hynttylä, joka oli vähän myöhästynyt, harppaili konkariaskelin konttoriansa kohti viime lauantaiaamuna.
Aleksanterin- ja Mikonkadun kulmassa tuli häntä vastaan hieman kevytmieliseksi tunnettu ystävänsä Jussilainen, joka huusi:
— Siinähän sinä olet! Miksi et ole aikanasi konttorissa!? Luuletko, ettei minulla ole muuta työtä kuin juosta sinun hännässäsi! Tänä iltana justiinsa klo 6 lähtään pyhäksi minun moottorillani meidän huvilallemme! Krapuja… ynnä muuta! Pira-rimppan-pimppan-piraraa… onko päätetty?
— On! huusi Herman Hynttylä syvällä vakaumuksella.
Hynttylä rakastaa nimittäin krapuja ja varsinkin niihin kuuluvaa ynnä-muuta.
— Siis tasan kello kuus Hietalahden rannassa! huusi Jussilainen, mennen menojaan.
— Pira-rimppan-pimppan piraraa! hyräili Herman Hynttylä, jonka sydämeltä oli vierähtänyt leiviskän painoinen harmaa kivi: kuinka saada pyhänseutu kulumaan?
Konttorissa ei ollut mitään erikoista. Mutta kahden tunnin kuluttua soitti maalaisserkku Tuomainen:
— Terve! Minä olen tullut eukkoni kanssa kaupunkiin, ja aikomukseni oli asettua pariksi päiväksi veli Juljuksen tyhjään lukaaliin, mutta talonmiehellä ei ole avaimia. Ne ovat siivoojaämmällä, ja ämmäpiru on mennyt pyhäksi maille. Ei suinkaan teillä olisi tilaa?
— Juu! huusi Herman Hynttylä. — Minun pitää kiireellisten liikeasioin vuoksi matkustaa tänä iltana kaupungista, niin että te saatte koko huoneiston yksin haltuunne. Siellä on makuuhuoneessa sängyt valmiiksi petattuina, ja puhtaita lakanoita ja tyynynpäällisiä on siinä kaapissa, jossa on peili ovessa. Olkaa pitkin taikka poikin, mutta jos keitätte jotakin, niin muistakaa sulkea keittiössä molemmat kaasuhanat. Minä luulen, että se kumiletku vuotaa vähän. Tule noutamaan avaimet täältä konttorista. Näkemiin! Ei mitään, ei mitään, eihän se nyt yhtään mitään… mitäs se nyt… terve näkemiin!
Rouva Hynttylälle oli tullut ikävä kesäasunnolla, ja hän oli päättänyt valmistaa miehelleen pienen iloisen yllätyksen. Oli tullut pitkänmatkan junalla Keravalle, poikennut Keravalla vanhaa musteriaan tervehtimässä ja lähtenyt viimeisellä paikallisjunalla Helsinkiin. Todennäköisesti ei Hermanni olisi vielä kotona, kun hän saapuu perille, etenkin koska nyt oli lauantai-ilta ja krapuaika — rouva Hynttylä tunsi kyllä Hermanninsa — ja olisi hauskaa nähdä Hermannin naamaa, kun hän tuossa kahden korvissa tulee kotiin ja näkee, että mamma on sängyssä. Rouva Hynttylä olisi nukkuvinaan ja vain hyvin varovaisesti pitäisi toisen silmän raosta silmällä Hermannin esiintymistä, hi hi…
Viimeinen paikallisjuna Keravalta saapuu Helsinkiin klo 11.52 i.p., ja kaksi minuuttia yli 12 yöllä avasi rouva Hilma Hynttylä varovasti eteisen oven.
— Kas, Hermannihan onkin jo kotona! Katsos vain poikaa, kuinka on tullut säännölliseksi. No johan tuo olisi aikakin. Tuossa on olkihattu ja vaalea suvipaltto… mutta mitä…!
Veri tuntui jähmettyvän rouva Hilma Hynttylän suonissa.
Hän oli äkännyt naisen takin naulakossa ja naisen hatun peilin edessä olevalla pyöreällä pöydällä.
Yksi ainoa ajatus alkoi kieppua rouva Hilma Hynttylän kuumenneissa aivoissa. Ensin hitaammin ja sitten nopeammin ja nopeammin ja nopeammin ja vihdoin vimmattua vauhtia: tähänkö siis on tultu… tähänkö siis on tultu… tähänkö… tähänkö… tähänkö… tähänkö tähänkö tähänkö tähänkötähänkötähänkötähänkö…?
Kahden minuutin kuluttua alkoi rouva Hynttylä tointua.
Toiminnan hetki oli lyönyt. Tilinteon päivä — tai oikeastaan yö — oli tullut.
Rouva Hynttylä painoi vasemman kätensä jyskyttävälle sydämelleen ja tempaisi oikealla makuukamarin oven auki.
Jaa, hirmu!
Se oli siis totta!
Tuolla nukkui sängyssä, selin oveen ja peite korvissa, uskoton mies, rauhallisesti kuorsaten, kuorsaten, ilman mitään omantunnon tuskia! Haa, konna!
Ja toisessa sängyssä — hauen omassa sängyssään, rouva Hilma Hynttylän laillisessa aviosängyssä — nukkui rehevä nainen.
Rouva Hynttylän valtasi silmitön raivo. Kostoa! Murhaa! Tulipaloa!
Poliisi! Pyöveli!
Hän syöksyi naisen tukkaan kuin naarastiikeri, veti naisen alas permannolle niin että mätkähti, ja kirkui:
— Pois sängystäni, ulos, putkaan, rietas nainen!
— Apua! Paavo! parkui rouva Tuomainen, jota rouva Hynttylä yhä raastoi tukasta.
Silloin tunsi rouva Hynttylä hyvän ystävänsä rouva Tuomaisen ja kirkaisi:
— Vai sinä se olet… sinä, sinä… kyykäärmeen sikiö!
Vihdoin heräsi hra Tuomainenkin, joka yleensä on hyvin sitkeäuninen.
Hän nousi istualleen Hermanni Hynttylän sängyssä, haukotteli, hieroi silmiään ja mutisi:
— Häh… mikä on? Paljonkohan kello on… nukuttaa…
Sitten sai hän kokonaan silmänsä auki ja sanoi:
— Kah, Hilmahan se on! Terveisiä maalta! Kyllä me muutimme lakanat…
Rouva Hilma Hynttylä oli vaipunut tuolille, jolla olivat rouva
Tuomaisen vaatteet, ja kun hän vihdoin pääsi ääneen, sopersi hän.
— Mi-missä… on… Hermanni?
Rouva Tuomainen istui yhä lattialle, yöpaita halki, tukka raastettuna kuin heinäpieles hirmumyrskyssä, ja tuijotti rouva Hynttylään vauhkoin, miltei mielettömin katsein.