MANSIKKA-AIKANA
— Siellä on keittiössä poika, joka kysyy, ostetaanko mansikoita, ilmoitti rouva Pöhkönen herra Pehkoselle.
— Onko sillä niitä paljonkin? tiedusteli hra Pöhkönen, joka lepäsi kahden vanhan haavan väliin sidotussa riippumatossa.
— On sillä suuri tuohisellinen, tule itse katsomaan ja ostamaan, jos haluat.
Herra Pöhkönen edustaa sitä aviomiesluokkaa, jolta vaimon on anottava erikseen jokainen talouskulujen menoerä ja tuotava takaisin viimeistään illalla joka penni, mikä on jäänyt yli.
Pojalla oli kädessään nyytiksi solmittu vanha huivi, ja nyytissä oli iso mansikkatuohinen.
— Kenenkä sinä olet poika? kysyi hra Pöhkönen poliisikomisarjuksen äänellä:
— Suutarin, vastasi poika kaivellen nenäänsä.
— Sitten sinulla on pikiset sormet, sanoi Pöhkönen.
— Ei ne ole piessä, ne ovat vain muuten likaiset, selitti suutarin poika.
— Niillä sormillako sinä olet nuo marjat poiminut?
— Kyllä minä pesin ensin käteni, valehteli poika.
Hra Pöhkönen nyrpisti nenäänsä, sillä hän kannattaa siisteyden aatetta vähävaraisempien kansankerrosten keskuudessa.
— No paljonko sinä niistä tahdot? tiedusteli Pöhkönen.
— Minkä herra antanee, ilmoitti suutarin poika alistuvalla äänellä.
— Voinhan minä antaa kolme markkaa, sanoi Pöhkönen, joka on sitä mieltä, ettei köyhälistöluokkaan kuuluvia maalaislapsia saa totuttaa nylkemään kaupunkilaisia.
Poika alkoi solmia nyyttiä kiinni ja selitti:
— Äiti sanoi, ettei saa myödä alle kahdeksan markan.
Pöhkönen haukkui pojan ja koko hänen sukunsa pahanpäiväiseksi, mutta poika vetosi jurolla itsepäisyydellä äitiinsä, ja Pöhkönen maksoi lopuksi kahdeksan markkaa sekä käski pojan painua hiiteen sekä palata takaisin sitten, kun hänellä on huokeampia marjoja.
— Siellä oli vähän eri suuri käärme, siellä mansikka-aholla, ilmoitti poika mennessään. — Se sitten vasta oli peto…
— Nyt saadaan mansikoita päivälliseksi sokerin ja kerman kera! iloitsi herra Pöhkönen.
— Jestas! huusi rouva Pöhkönen tunnin kuluttua. — Nyt soutavat Kippurat tuolla salmen yli ja jäävät tietysti päivälliselle, eikä meillä ole kuin sitä eilistä vasikanpaistia. Olisi edes jotakin jälkiruokaa…
Herrasväet Pöhkönen ja Kippura ovat naapureita ja ystäviä. Pöhkösen huvila on salmen toisella puolen ja Kippurat asuvat maalaistalossa vastapäisellä puolella salmea.
Herra Pöhkönen olikin juuri puhetoverin puutteessa, jonka kanssa olisi saanut väitellä Ruhrin pulmasta ja Mustafa Kemal-pashasta sekä haukkua hallitusta ja nykyistä verotuspolitiikkaa.
— Onhan ne mansikat, huomautti hän. — Mikäs sen sopivampaa jälkiruokaa näin kesällä!
Päivällisellä syötiin ensin sitä eilistä vasikanpaistia, ja tietysti emäntä valitti ruoan huonoutta, ja tietysti vieraat, niinkuin vieraitten tapa on, koettivat uskotella, etteivät he koskaan ole syöneet niin hyvää paistia.
Sitten sanoi emäntä, että nyt ei valitettavasti ole muuta jälkiruokaa kuin mansikoita.
— Ah, mansikoita! huudahti rva Kippura vähän teatterimaisesti. — Ihanaa!
— Juu, me emme olekaan vielä tänä kesänä saaneet mansikoita, ilmoitti hra Kippura huuliaan nuoleskellen, ja hra Pöhkönen alkoi tuntea epämääräistä sisällistä levottomuutta.
Palvelustyttö toi mansikkatuokkosen pöytään sellaisenaan, lautasliinaan käärittynä.
Hra Pöhkönen synkistyi.
Hän oli unohtanut sanoa, ettei mansikoista saisi tuoda pöytään kuin puolet. Eiväthän ne olleet vieraita varten ostetut. Vieraiden mentyä oli hän aikonut yksinään hotkia toiset puolet. Sillä hän oli suuri mansikoiden ystävä.
Mutta nyt se oli myöhäistä. Täytyi vain yrittää pelastaa, mitä ehkä pelastettavissa oli.
— Vieraat tekevät hyvin! sanoi emäntä. — Lilli, ole niin hyvä!
Rouva Lilli Kippura lapioi lautaselleen neljänneslitran mansikoita, sanoen:
— Äärettömän kauniita mansikoita!
Hra Pöhkönen koetti katsoa toisaalle ja hänen kurkkuaan kuristi. Sitten vilkaisi hän hra Kippuraan ja näki tämän varustautuvan hyökkäykseen mansikkatuohisen kimppuun, silmät kiiluen ahneutta ja intohimoa.
— Olkaa hyvä, herra Kippura! sanoi rva Pöhkönen.
— Niin, ole hyvä ja ota runsaasti! kiiruhti hra Pöhkönen lisäämään. — Minulle ei tarvitse säästää. Minä luulen, etteivät nämä mansikat maistu minulle. Se poika, jolta minä nämä ostin, ilmoitti vasta lähtiessään, että niiden joukossa oli ollut käärme.
— Mutta Petteri…! huudahti rouva Pöhkönen. — Kuinka sinä sellaisia ruokapöydässä!
— Suuri, musta kyykäärme! jatkoi hra Petteri Pöhkönen itsepintaisesti.
— Se ei tee mitään! rauhoitti hra Kippura herra ja rouva Pöhköstä.
— Kyllä ne silti minulle maistuvat. Söihän Eevakin omenan, vaikka puussa oli suuri käärme, hi, hi…
Hra Kippura on jossakin määrin vitsiniekan maineessa lähimmässä ympäristössään.
Ja Jussi Kippura ammensi lautaselleen vähintäänkin puoli litraa mansikoita ja ryhtyi sitten syömään niitä, kehuen ja suutaan maiskutellen.
Petteri Pöhkönen kärsi ja ylitti ruveta jatkamaan puhetta Mustafa Kemal-pashasta, mutta hänen äänensä värähteli omituisesti, ja hän lopetti kesken lauseen, alkaen tuijottaa ulos ikkunasta.
— Eikö saa olla lisää, Lilli kulta? kysyi emäntä.
— Kiitos, riittää jo! vastasi Lilli kulta.
— Mutta herra Kippura ottaa varmaankin lisää! kehoitti rva Pöhkönen.
— Kyllä, kiitos! vastasi Jussi Kippura iloisesti.
Mutta silloin tempaisi hra Pöhkönen raivostuneen näköisenä mansikkatuohisen käteensä, kaatoi koko sen sisällyksen lautaselleen, kaaputtaen viimeisetkin marjat sen pohjasta lusikalla irti, kaatoi kannusta kaiken kerman ja sokeriastiasta kaikki jauhosokerin mansikoitten päälle ja alkoi kiusallisen hiljaisuuden vallitessa vihaisen näköisenä lusikoida mansikkavuorta suuhunsa.