AVUTONNA
Mainiota! sanoi johtaja Efraim Kölliskö. — Herttaista! Mainion herttaista!
Hra Kölliskö sanoi sen vain itselleen ja korkeintaan joillekin mahdollisesti läheisyydessä oleville ahvenille ja salakoille. Efraim Kölliskö oli nimittäin yksin.
Ja sitäpaitsi niin yksin kuin ihminen voi olla. Alastikin vielä.
Tällä hetkellä ei Efraim Kölliskö, toiminimi Kölliskö, Kuikula & Kumpp:in toimitusjohtaja ja pääosakas, kuitenkaan aavistanutkaan, kuinka yksin hän itse asiassa oli.
Hän oli ollut onkimassa pienen luodon reunassa keskellä järven selkää.
Sen luodon vedenpäälle ulottuva osa oli vain parin neliömetrin laajuinen, sileäpintainen kivi, ja sekin niin matala, että joka kolmas tai seitsemäs tai yhdeksäs aalto huuhteli sen ylt'yleensä.
Sitten oli Kölliskön tehnyt mieli virkistää itseänsä uinnilla.
Hän oli soutanut veneensä tuon piskuisen luodon ääreen, kunnes keula nousi kivelle, riisunut kaikki verhonsa venheeseen, koska ne olisivat kastuneet luodolla, ja heittäytynyt sitten luodolta veteen. Pieneltäkin kiveltä pääsee sentään paljoa mukavammin takaisin veneeseen kuin suoraan vedestä.
— Mainiota! sanoi siis johtaja Kölliskö.
Hän sukelsi ja uiskenteli ja kellui keveästi laineilla, sillä hän on aika pullea. Leikki vuoroin hyljettä, vuoroin valaskalaa. Sillä välin tuuditteli tuuli hänen venettään, jonka laineet olivat irroittaneet laakealta kiveltä, yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Se oli edennyt jo enemmän kuin sadan metrin päähän ja eteni yhä samalla tasaisella nopeudella, keinuen ja kiikkuen sirosti pienillä, auringon halossa kimmeltävillä laineilla.
— Taivas! huusi Kölliskö, noustuaan kivelle ja nähtyään, mitä oli tapahtunut.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli heittäytyä takaisin järveen ja lähteä uimaan veneen perässä, ottaakseen karkurin kiinni. Mutta onneksi oli hänellä riittävästi tervettä järkeä ymmärtääkseen seuraavassa silmänräpäyksessä tällaisen yrityksen hyödyttömyyden. Matka oli jo liian pitkä, ja sitäpaitsi oli hän väsynyt. Hän oli kavunnut kivelle juuri lepäämään.
— Mitä minä nyt teen?! kysyi Kölliskö kauhulla. Mutta mitäpäs siinä oli tekemistä. Tekemistä ei ollut niin minkäännäköistä. Täytyi vain istua parin neliömetrin laajuisella, pehmeän ja lämpöisen järviveden huuhtelemalla kivellä ja ottaa auringonkylpyä ja odottaa, että joku ohisoutaja pelastaisi hänet.
Yhtään ihmisasuntoa ei ollut näkö- eikä kuulomatkan päässä. Johtaja Efraim Kölliskö oli todellakin yksin. Kauhean ja ihmeteltävän yksin. Ei edes onkea ollut hänelle jäänyt, että olisi onkimalla voinut kuluttaa aikaansa. Hra Kölliskö koetti kuitenkin säilyttää mielenmalttinsa. Hän istahti kivelle ja alkoi tarkastella varpaitaan ja liikavarpaitaan. Sitten kumartui hän veden kalvon yli ja vuoroin hymyili, vuoroin irvisteli omalle kuvalleen.
Mutta aika kului hirveän hitaasti.
Äkkiä löi eräs kamala ajatus johtaja Kölliskön pinnanvuoroin kylmäksi, vuoroin kuumaksi.
— Jospa ei kukaan soutaisikaan tästä ohi tänään… ja minun pitäisi jäädä tähän koko yöksi…
Kölliskö karkasi ylös ja mölähti täyttä kurkkua:
— Apua!
Sitten vaipui hän jälleen istumaan!
— Apua! vastasi kaiku järven rannoilta.
Mutta jopa läheni pelastus. Lännen puolella olevan niemen takaa pistäytyi näkyviin vene.
Hra Kölliskö tähysteli sitä hetkisen ja päätteli sitten:
— Sehän on pappilan vene.
Vähän ajan perästä totesi hän sekavin tuntein:
— Siellä on vain naisväkeä, pappilan neidit ja se niiden kesävieras…
Ja kuin salama jysähti hänen mieleensä peloittava ajatus:
— Jos ne huomaavat alastoman miehen kellottavan tässä luodolla, niin ne tietysti soutavat heti karkuun!
Silloin pujahti hra Kölliskö leukaansa myöten veteen kallion toiselle puolen.
Pappilan vene läheni. Se kulki suoraan kohti luotoa. Johtaja Kölliskö piileskeli kiven takana, uskaltamatta nostaa päätään.
Neidit olivat onkimatkalla. He pysähtyivät luodon läheisyyteen, aivan samalle paikalle, jossa Kölliskökinoli onkinut.
Kun he olivat laskeneet kiviriipan pohjaan ja olivat siten ankkurissa, uskalsi Kölliskö ruveta toimimaan.
Hän kohotti päätään kuin Vetehinen ja yskähti varovaisesti:
— Khöm…
Neliääninen kiljahdus kohosi veneestä:
— Uh! Hiih!
Ja sitten kauhun huuto:
— Mies!
Johtaja Kölliskö ymmärsi, että ripeä toiminta oli tarpeen.
— En minä ole mies, inisi hän äänellä, jonka hän koetti saada niin naismaiseksi kuin mahdollista, ja painoi samalla leukansa veteen, ettei siinä törröttävä puolen viikon vanha parransänki paljastaisi hänen petostaan. — Minä olen nainen, uikutti hän lampaan mäkättämistä muistuttavalla äänellä. — Minä olen rouva… rouva Kölliskö. Veneeni karkasi kun olin uimassa. Pelastakaa minut, minä olen turvaton nainen ja kuuden lapsen isä…
— Tarkoitatte kai äiti? kysyi vanhin pappilan neiti vähän kummastuneena.
— Niin, äiti, äiti, äiti minä olen! inisi pelästynyt Kölliskö. —
Sallikaa minun uida sinne ja tarttua veneeseenne…
— Voi teitä raukkaa, hyvä rouva Kölliskö! säälittelivät pappilan neidit. — Tulkaa heti veneeseemme.
Muutamalla vetäisyllä oli Kölliskö veneen ääressä ja tarttui molemmin käsin peräkeulan laitaan. Kun hänen parroittunut leukansa kohosi vedestä kuului veneestä jälleen kauhun kiljahdus:
— Hih! Hiih! Mies! Sittenkin!
— Katkaiskaa köysi! huusi keskimmäinen pappilan neideistä.
— Lyökää häntä airoilla kynsille! huusi vanhin neiti.
— Kyllä hän silloin hellittää!
— Rakkaat neidit, älkää hukuttako minua, rukoili johtaja Kölliskö epätoivoisena. — Minä olen johtaja Kölliskö — toiminimi Kölliskö, Kuikula & Kumpp:in toimitusjohtaja, kunniallinen mies ja nainut, kuuden lapsen äiti…
Hän sanoi sen nyt vahingossa. Hän tarkoitti tietysti sanoa isä.
Neidit alkoivat rauhoittua ja neuvotella.
— Soutakaa minut vain kunnankirjurin rantaan, aneli Kölliskö. — Minä asun perheineni kunnankirjurin luona. Mutta jos te jätätte minut tänne kuolemaan, niin minä kummittelen teille… joka yö!
— Kuinkas me voimme soutaa teidät rantaan? kysyi kesävierasneiti.
— Veneeseen ette missään tapauksessa saa nousta! ilmoitti pappilan nuorin neiti.
— Kyllä minä laahaan täällä vedessä, veneen perässä — oo, niin mielelläni! — vakuutti hra Kölliskö. — Teidän tarvitsee vain hinata minua…
Neidit nostivat riipan järvestä ja lähtivät soutamaan. Hra Kölliskö laahasi veneen perässä niin että vesi mulisi. Sitäpaitsi potki hän jaloillaan vettä, lisätäkseen vauhtia ja keventääkseen soutajien kuormaa.
Neidit eivät puhuneet mitään, eivätkä kunnioittaneet Köllisköä yhdelläkään silmäyksellä.
Johtaja Kölliskö yritti kyllä kerran, vaikkakin verraten heikosti, laskea leikkiä hinaajahöyrystä ja proomusta, mutta kun ei kukaan siihenkään sanonut mitään, niin vaikeni hän vähän nolona ja huokasi, saaden silloin kuitenkin suunsa vettä täyteen, niin että oli läkähtyä.
Äkkiä huusi hän:
— En jaksa enää… käteni uupuvat. Minä uppoan…
Soutajat pysähtyivät neuvottomina.
— Pujottakaa se riippaköysi kainaloitteni alitse ja sitokaa minut perälautaan, rukoili Kölliskö.
Niin myöskin tapahtui. Ja sitten hinattiin hänet perille hervottomana kuin jauhosäkki.
Kun Kölliskön jalat yltivät pohjaan, päästi vanhin neideistä köyden äkkiä irti, minkä jälkeen vene kiireesti souti tiehensä.
Kölliskö kompastui ja meni aluksi umpisukkulaan. Kun hän vihdoin sai päänsä jälleen pinnalle, olivat hänen korvansa, silmänsä, sieraimensa ja suunsa niin täynnä vettä, ettei hän saanut edes kiitetyksi kyydistä, ja syvään huokaisten alkoi hän kömpiä kunnankirjurin rannalle, pappilan neitien soutaessa tiehensä niin että vesi keulassa kohisi, ja soutajien ummistaessa silmänsä, kun hra Kölliskö kokonaisuudessaan nousi vedestä.
Ei se kyllä mikään hurmaava näky ollutkaan.