UUSI SYYSHATTU
Herra Adolf Iivari Vehnänen istui jo aamiaispöydässä, lehteä lukien, kun rouva Saara Vehnänen tuli kaupungilta.
Rouva Saara Vehnänen oli omituisen kiihtyneen näköinen. Hänen poskipäillään oli siitä aiheutuva merkitsevä ruskotus. Herra Vehnänen ei kuitenkaan huomannut sitä. Hän luki juuri semmoisia kiinalaisia uutisia, että Kiangsu-joukot ovat murtaneet Tshekiang-linjan Ihingin lähistöllä ja Hangtshou on tullut evakuoiduksi.
— Jaa, kyllä se on kamalaa! sanoi Saara Vehnänen.
— Hm, murahti hra Vehnänen, ja luki, että Hongtshoussa on Tshekiangin poliisipäällikkö Hsiakao toimeenpannut kaappauksen, minkä johdosta Lujungsiangin on ollut pakko paeta Shanghaihin.
Sitten A. I. Vehnänen vaistomaisesti tajusi, että Saara kukaties oli sanonut jotakin hänelle tarkoitettua, ja kysyi:
— Häh?
— Minähän olen kuin pellonpelätti, väitti rouva Vehnänen. — Sinä et tietysti koskaan huomaa, millä tavalla minä käyn puettuna, sillä miehet katselevat vain toisten rouvia…
Ja niin edespäin. Emme tahdo keinotekoisesti venyttää tätä kertomusta perinpohjaisella yksityiskohtaisuudella. Rouva Vehnäsen yhtä pitkän kuin kaunopuheisen ja vakuuttavan esityksen ponsi oli, että vihdoinkin oli tullut aika ostaa hänelle uusi hattu.
— No, osta, osta! sanoi hra Vehnänen, ja yritti ruveta lukemaan uutista, että Tshangtsholinin lentokone oli viskannut pommin Tshingwangtaossa Tshilin rannikolla. Mutta Saara otti häneltä lehden ja kääri sen kokoon ja istuutui sen päälle ja sanoi, että Adolf Iivarin täytyi puhua siitä hattuasiasta, ja että hänen täytyi tulla mukaan valitsemaan vaimolleen hattua. Aivan liian lieväksi rangaistukseksi siitä, että hän eilen illalla oli istunut skruuvia pelaamassa kello 6:een asti (aamulla nimittäin).
Hra Vehnänen haukotteli ja valehteli sitten, ettei hatun valitsemisen avustaminen hänestä ollut mikään rangaistus, vaan ilo ja nautinto. Rva Vehnänen vain hymähti hieman salaperäisesti.
Ensimmäisessä muotikaupassa oli vähän jäykkäselkäisen näköinen neiti, joka välinpitämättömästi esitteli pari kolme syyshattua. Kun hän sitten vielä, joko tahallaan tai epähuomiossa, vastasi rouva Vehnäselle ruotsiksi, poistui viimemainittu äkkiä, hyvästiä sanomatta, myymälästä pää pystyssä. Hra Vehnänen seurasi häntä pää vähemmän pystyssä ja sanoi hyvästi.
— Kyllä minä opetan sellaiset fröökynät käsittämään, kuinka yleisöä on kohdeltava! sanoi rouva Saara Vehnänen kadulla ja hra Vehnänen käveli hänen perässään seuraavaan muotikauppaan samanlaisin tuntein ja ilmein kuin tavallinen ihminen seuraisi eläintenkesyttäjää häkkiin, minkä nurkissa istuu pari kolme miehuutensa parhaassa kukoistuksessa olevaa intialaista tiikeriä.
Tässä myymälässä ei kuitenkaan ollut uusia syyshattuja. Ne eivät olleet vielä saapuneet, mutta niitä kuului olevan tulossa erittäin suuri ja kaunis valikoima, jossa varmasti olisi sellaisia malleja, jotka sopivat juuri rouvalle.
Hra Vehnänen aukaisi suunsa esittääkseen, että hatun osto lykättäisiin siksi, kunnes uudet hatut ovat saapuneet, mutta Saara-rouva loi häneen sellaisen extra-katseen, että hra Vehnänen mitään sanomatta sulki suunsa, yritettyään haukotella, ikäänkuin olisi juuri sitä varten suunsa avannut. Haukotusyritys oli muutoin jokseenkin epäonnistunut.
Kolmannessa liikkeessä oli kyllä hattuja, juuri uusia syyshattuja nimittäin, mutta 45 minuutin kuluttua, jolla ajalla hra Vehnäseltä oli ennättänyt päästä useampia oikeita ja ehdottomasti luonnollisen vaikutuksen tekeviä haukotuksia — hänhän oli mennyt nukkumaan klo 6.10 ja noussut ylös klo 7.40 samana aamuna — oli rouva Vehnänen tullut vakuutetuksi siitä, että ei yksikään tämän liikkeen hatuista ollut hänelle sopiva.
Sinä iltana ei rouva Vehnänen ollut vielä löytänyt mieleistään syyshattua. Etsimistä jatkettiin klo 9:ltä seuraavana aamuna — hra Vehnänen oli pyytänyt ja saanut 3 päivän loman konttoristaan perheasiain tähden — ja klo 3 i.p. oli rouva Vehnäsellä uusi hattu. Se oli yksi niistä kolmesta, joita hän oli eilisaamuna koetellut siinä liikkeessä, missä neiti oli vastannut ruotsiksi, ja nyt puhui rouva Vehnänen ruotsia ja neiti vastasi pari kertaa erehdyksessä suomeksi, kun siinä oli suomalaisiakin kundeja, joita täytyi samaan aikaan palvella suomeksi.
Klo 4 i.p. oli rouva Vehnäsellä myöskin uudet kengät ja kalossit.
Uuden kapan ostaminen täytyi jättää seuraavaan päivään. Uusi kappa oli välttämätön, sillä vanha ei näyttänyt miltään uuden hatun seurassa.
Kappakauppa päätettiin hra Vehnäsen kolmantena lomapäivänä klo 1 i.p.
Rouva Vehnänen sanoi, että Adolf Iivarin on myöskin ostettava itselleen uusi hattu, kun vanha näytti niin kuluneelta rva Vehnäsen uuden hatun rinnalla.
Silloin hra Vehnäsessä jotakin ikäänkuin ratkesi. Rouva lähti kotiin, mutta hra Vehnänen kävi kolmen tai neljän tuttavansa luona ja viidessä tai kuudessa pankissa ja osti sitten itselleen uuden hatun ja uuden kravatin ja uuden kävelykepin ja uudet hansikkaat ja uudet kengät ja uuden puvun ja uuden päällystakin ja uudet kalossit ja uuden kravattineulan ja uuden savukekotelon ja silkkiset alusvaatteet ja uudet sukat ja uudet housunkannattimet ja uudet kalvosinnapit, ja astui sitten sisään erään asianajotoimiston ovesta Aleksanterinkadun varrella.
— Millä voimme palvella? kysyi keski-ikäinen varatuomari, jolla oli sileiksi ajellut kasvot, pyöreät silmälasit ja kohtelias käytös.
Hra Vehnänen tuijotti ensin vähän aikaa hajamielisenä eteensä. Sitten hän pyyhkäisi otsaansa, istahti nahkaiseen nojatuoliin, kohotti vasemman säärensä oikealle polvelleen, otti taskustaan nenäliinan — se oli vielä vanha — kuivasi hikisiä kämmeniään ja sanoi:
— Konkurssihakemus!