EREHDYS JA SELITYS
Ystävämme Jussilainen on joutunut huonoon huutoon ja epäilyttävään maineeseen Taivalsalon neitosten keskuudessa.
Siitä nyt tosin ei olisi vielä paljon väliä. Mutta kun hän on siinä yhteydessä saattanut meidätkin epäilyttävään valoon samalla taholla, niin muuttuu asia heti vakavammaksi ja ansaitsee selityksen.
Syy ei suinkaan ole meidän, vaan Jussilaisen.
Eikä niinpaljon Jussilaisenkaan kuin hänen likinäköisyytensä.
Jussilainen turhamaisuudessaan tavallisesti kyllä kieltää likinäköisyytensä, mutta tosiasia pysyy joka tapauksessa tosiasiana.
Parasta olisi, jos hän menisi kaupunkiin ja hankkisi itselleen silmälasit.
Jussilainen on ostanut itselleen moottorivenheen.
Hän on nyt siis suuri moottorimies ja on hommautunut erään pursiseuran jäseneksi, saadakseen itselleen asianmukaisen lakin.
Ja hän häärää vain moottorinsa kimpussa ja välittää vain moottoristaan ja puhuu vain moottoristaan ja kehuu vain moottoriaan, milloin ei kehu itseään, ja elää kokonaan moottorilleen päivät pitkät ja näkee unta moottoristaan koko yön.
Eräänä lämpimänä kesäpäivänä tapahtui sitten se, minkä täytyi tapahtua:
Jussilainen tuli vaatimaan meitä mukaansa moottorimatkalle.
Lyhyen sisällisen taistelun jälkeen suostuimme. Onhan Jussilainen
ystävämme, vaikka hän valitettavasti onkin tullut moottorihulluksi.
Onneksi on tämä mielisairauden laji tavallisesti ohimenevää laatua.
Vieläpä usein verraten pian ohimenevää laatua.
Totta puhuen ei Jussilaisen moottorissa tuntunut mitään vikaa olevankaan. Se läksi nöyrästi liikkeelle, heti ensi nykäisyllä, ja kävi sitten keskeytymättä ja reistailematta, melkein yhtä kovasti, kuin Jussilaisen suu hänen ylistäessään moottorinsa miltei yliluonnollisia avuja.
Jussilaisen käytettävänä on 3—4 peninkulman pituinen järvi. Sen toisella rannalla on edellämainittu Taivalsalon kylä. Kylän muodostaa kolme varakasta taloa. Niissä on joukko pulskia tyttöjä, joista osa on koulujakin käyneitä tai käyviä.
Päästyämme järven yli sanoi Jussilainen:
— Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin menemme Taivalsalon Mattilaan päivälliselle. Minä tunnen sen talon hyvästi, ja siellä on komeita tyttöjäkin.
Huom.: Jussilainen on poikamies.
Mitäs meillä olisi sitä vastaan ollut? Nälkäkin kun jo alkoi tulla.
Jussilainen istui tietysti perää pitämässä, koska moottori oli hänen ja koska hän tunsi tai ainakin väitti tuntevansa järven.
Lähestyessämme sitä lahtea, jonka perukassa Taivalsalon kylä on, paistoi aurinko päin silmiä niin että sen kilo häikäisi. Siitä huolimatta olimme kuitenkin huomaavinamme ikäänkuin valkoisia täpliä liikkuvan vedessä rannalla suoraan venheen keulan edessä.
— Mitäs tuolla on? kysyimme me.
Jussilainen tirkisteli sinnepäin ja sanoi sitten:
— Ei siellä mitään ole.
Moottori puski täyttä vauhtia eteenpäin.
— Onpas! huudahdimme me.
— Jaa, sanoi Jussilainen. — Siellä näkyy olevan lehmiä. Saa nähdä, tokko ne kirotut elukat väistävät moottorivenhettä. Minä lasken suoraan karjan halki.
Äkkiä valtasi meidät hämmästys. Eräs lehmistä näytti nousseen takajaloilleen ja heiluttavan meille torjuvasti eturaajoillaan. Toiset näkyivät juoksevan vedestä ja pakenevan rannalla kasvavaan koivikkoon.
Nyt huomasimme, miten asianlaita oli. Ne eivät olleet lehmiä, vaan naisia, ja ne pakenivat kaikki metsään. Jussilainen laski vain kohti ja kerskasi:
— Saivatpas, hyväkkäät, jalat alleen, vaikka ne eivät maantiellä tahdo millään ilveellä autoa väistää!
Koska plaski joka tapauksessa jo oli tapahtunut eikä tehtyä enää voinut saada tekemättömäksi, niin emme maininneet vielä mitään huomioistamme Jussilaiselle. Ajattelimme sisällisesti iloiten, että antaapa Jussilaisen ruveta talossa neideille kehumaan, miten hän säikäytti lehmät pois vedestä.
Jos Jussilaisella olisi ollut tavallisen ristityn silmät päässä, niin olisi hän huomannut rannalla erinäisiä sanoisimmeko hienotunteisia vaatekappaleita, joiden olisi pitänyt voida antaa hänelle hieman ajattelemisen aihetta. Mutta eihän hän nähnyt muuta kuin moottorinsa. Tietysti.
Talossa otti isäntäväki meidät ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan, mutta talon tyttäriä ja heidän kesävierasneitejään ei pitkään aikaan näkynyt.
Ja kun he vihdoin tulivat — vasta päivällispöytään — olivat he kummallisen jäykän tapaisia. Ikäänkuin jonkinlaisia puisia pyhimyskuvia vanhan kirkon saarnatuolin laidoissa.
Valitettavasti ei Jussilainen tullut ottaneeksi sitä puheeksi. Se oli meille pettymys.
Olisimme antaneet koko tapahtuman, josta ei sen kummempaa seurannut, olla sinänsä, ellemme olisi jälkeenpäin sattumalta kuulleet Taivalsalon pulskien neitosten vierailleen kuvailevan Jussilaista hävyttömäksi ja riettaaksi mieheksi sekä lisäävän, ettemme muka mekään näytä olevan sen parempi.
Näin ollen täytyi meidän kertoa, miten asianlaita oli.
Jussilainen ei tehnyt sitä hävyttömyydestä. Ja me olemme tietysti ihan viaton. Niinkuin aina.
Jussilaisen silmissä te, hyvät neidit, näytitte vain lehmiltä.
Pulskilta suomalaisilta nupokyytöiltä.
Mikäli sitten se seikka voi paljonkaan Jussilaisen asiaa parantaa?