HERRA KANNUSEN JUUSTO
— Kylläpäs täällä tuntuu ummehtuneelta! mutisi hra Kannunen, asuva
Helsingissä, eräänä päivänä.
Hra Kannunen avasi ikkunat tuulettamisen tarkoituksessa ja lähti konttoriinsa.
Kun hän palasi kotiin päivällisen jälkeen, oli ilma huoneissa puhdasta — ikkunat olivatkin olleet auki kokopäivän — mutta jonkinlainen epämääräisen lemun aavistus tuntui siinä kuitenkin.
— Ehkä se tuleekin ulkoa, ajatteli hra Kannunen ja sulki ikkunat ja sytytti ison sikarin.
Seuraavana päivänä, hänen tullessaan kotiinsa, löi joku näkymätön olento häntä kuin rukkasella vasten naamaa.
— Hyi, myrkky! huudahti hra Kannunen ja peräytyi askeleen, tarttuen nenäänsä.
Se näkymätön olento oli Haju. Se eilispäiväinen haju ei ollut mitään tämän nykyisen rinnalla. Se oli ollut korkeintaan pojanpoika, mutta tämä oli isopappa itse.
Syy ei ainakaan tällä kertaa ollut ulkoilmassa. Ulkona oli ihana, keväinen ja raikas ilma. Hra Kannunen oli juuri vetänyt sitä mielihyvällä keuhkoihinsa. Sitäpaitsi olivat ikkunat kiinni.
— Mikähän koira tänne on haudattu? ajatteli hra Kannunen, tempaisi ikkunan auki, pisti päänsä siitä ulos ja veti puolitusinaa kertaa syvään henkeään. — Tässä piilee jotain kamalaa!
Hra Kannunen päätti toimeenpanna perusteellisen etsinnän.
Mitään poliisikoiran vainua ei tarvittu, ei ensinkään. Kun hra Kannunen lähestyi erästä konttorikomeroa, niin iski häntä vastaan ilkeä, pistävä löyhkä.
Hra Kannunen kävi kostuttamassa nenäliinansa hajuveteen, piti vasemmalla kädellään nenäliinaa suunsa ja nenänsä edessä ja avasi oikealla kädellä komeron oven.
Sieltä se löytyi.
Se oli juustopala, joka ties miten ja milloin oli unohtunut komeroon. Sille oli tullut siellä ikävä, ja ikävissään ja lämpimissään oli se päättänyt ruveta haisemaan, niinkuin vain vanha, pahentunut juusto osaa, huomauttaakseen hra Kannuselle olemassaolostaan.
Hra Kannunen sadatteli juustoa, mikä mielipiteen ilmaus ei kuitenkaan tehnyt mitään vaikutusta juuston parempiin tunteisiin. Päinvastoin tuntui se vaikuttavan kiihoittavasti sen luonteen huonompiin puoliin, sillä se lemusi entistä pontevammin. Se haisi kuin uhalla.
— Hyi olkoon! sanoi hra Kannunen ja kääri tämän epämiellyttävän kaverin kiiruusti sanomalehden puolikkaaseen.
— Tämä roisto täytyy heittää jonnekin! päätti hra Kannunen.
Hän ei tahtonut mennä viemään sitä rakennuksen pihassa olevaan roskalaatikkoon. Se voitaisiin nähdä sadoista pihalle päin olevista ikkunoista, ja ihmiset ajattelisivat, että mitä se tuo herra sieltä penkoo? Sitä paitsi roskalaatikon kannen nostamisen ajatuskin puistatti häntä.
— Pistän sen palttooni taskuun ja nakkaan jonnekin, ajatteli hra Kannunen. — Onnellisen löytäjän ei tarvitse vaivautua viemään sitä löytötavaratoimistoon…
Hra Kannunen läksi iltakävelylle Hesperian puistoon. Ja se ilta oli kaunis ja ihana ja linnut ne lauloivat. Hra Kannunen vilkaisi ympärilleen, ja kun ei yhtään ihmistä sattunut näköpiiriin, niin heitti hän juustopaketin nopeasti muutaman pensaan juurelle ja jatkoi matkaansa viattoman ja välinpitämättömän näköisenä.
Mutta hra Kannunen ei ollut ottanut huomioonsa, että hänellä nyt, niinkuin ainakin iltapäiväkävelyllä, oli mukanaan kelpo koiransa Prinssi.
Äkkiä hyppi ja tanssi Prinssi häntäänsä heilutellen hänen edessään ja tarjosi hänelle poisheitettyä juustopakettia.
— Huuti, Prinssi! ärjäisi hra Kannunen. — Vie se heti takaisin!
Mutta tuo uskollinen ja tarkka luontokappale, joka ei voinut ymmärtää sellaista voiteen — vieläpä hyvin väkevän voiteen — haaskausta, hyppi vain ja tanssi ja huiskutti peräsintään ja oli riemuissaan ja tarjosi pakettia isännälleen.
Kävelyllä olevia ihmisiä, nuoria pareja ja vanhempiakin, lähestyi samassa, eikä hra Kannusen auttanut muu kuin ottaa juustopaketti Prinssiltä ja pistää se takaisin päällystakinsa taskuun. Vieläpä täytyi hänen, vaikkakin hieman vastahakoisesti, silittää Prinssin päätä ja sanoa:
— Kiitos, Prinssi!
Sillä Prinssi olisi muuten pahastunut. Ja hra Kannunen oli oikeudentuntoinen mies, eikä Prinssi ollut tehnyt muuta kuin velvollisuutensa. Taikka oikeastaan mitä se luuli velvollisuudekseen.
Hra Kannunen unohti juustopalan useiksi päiviksi päällystakkinsa taskuun.
Mutta konttorineidit alkoivat puhella keskenään:
— Mikähän täällä konttorissa on ruvennut haisemaan niin pahalta?
Täällähän tulee pää kipeäksi!
Kunnes asiatyttö kerran ilmoitti oudon uutisen:
— Se on johtajan paltto, joka haisee tuolla eteisessä!
Johtaja Kannunen kuuli sen sattumalta omaan huoneeseensa, vaikkei se ollutkaan hänen kuultavakseen tarkoitettu, ja muisti äkkiä juuston ja punastui ja vannoi mielessään kalliin valan, että hän tuhoaa sen kirotun juuston vielä tänä päivänä.
Konttorista päästyään nousi hra Kannunen raitiovaunun takasillalle. Takasilta oli melkein täynnä väkeä, ja kun hra Kannunen oli vähän aikaa seissyt takasillalla, alkoivat ihmiset nyrpistellä nenäänsä ja katsella epäilevästi ja paheksivasti toisiinsa.
Sillä välin oli hra Kannunen varovasti hävittänyt paketin taskustaan, ummisti silmänsä ja pudotti juuston salaa takasillan perältä kadulle. Sitten päästi hän helpotuksen huokauksen ja avasi silmänsä.
— Ai, herralta putosi paketti! kirkaisi eräs rouva.
Samalla pysähtyi vaunu pysäkille. Eräs vanhanpuolinen herrasmies juoksi juustopaketti kädessä vaunun perässä, ja naiskonduktööri odotti, käsi merkkikellon nauhassa, paketin saapumista.
— Keneltä tä-hämä pu-hutosi? kysyi vanhanpuolinen herrasmies hikisenä ja hengästyneenä.
— Tältä herralta! neuvoi se hyväntahtoinen rouva, joka oli ilmiantanut hra Kannusen.
Hra Kannusen huulet vapisivat vähän, kun hän otti paketin sen tuojalta ja hattuaan kohottaen kiitti vanhanpuolista herraa ja ystävällistä rouvaa.
— Tuntuu olevan juustoa… hyvin kehittynyttä juustoa! mainitsi se vanhanpuolinen herra, antaessaan paketin hra Kannuselle, josta päättäen hän oli vanhan juuston ystävä. Niitäkin on.
Hra Kannunen olisi kernaasti lahjoittanut juuston sen löytäjälle, mutta vaunu oli jo lähtenyt liikkeelle. Eikähän se olisi muutenkaan sopinut.
Vanhanpuoleinen herra oli paljastanut hra Kannusen lemuavan salaisuuden. Toiset takasillalla seisojat alkoivat vetäytyä hänestä kauemmaksi ja luoda häneen syrjäsilmäyksiä. Hänen ympärilleen muodostui aukea paikka, joka tuntui hänestä laajalta kuin Sahara. Hän hyppäsi, niskansa taittamisen uhalla, pois vaunusta jo ennenkuin se seisahtui seuraavalle pysäkille.
Hra Kannusen maailmankatsomus oli synkistynyt.
Hän ohjasi kulkunsa lähimpään rautakauppaan.
— Lyijyä! sanoi hän ankarasti.
— Kuinka paljon? kysyi myyjä kohteliaasti.
— Kilo! vastasi hra Kannunen ankarasti.
Hän sai kilon lyijyä ja sitoi lyijypaketin juustopakettiin ja meni satamaan ja paiskasi hammasta purren nämä siamilaiset kaksoset meren syvyyteen.
— Mitä se oli? kysyi poliisi epäluuloisen näköisenä.
— Juustoa! vastasi hra Kannunen uhmailevasti. — Ja lyijyä! lisäsi hän totuuden nimessä.
Kun ei hra Kannunen näyttänyt rikoksentekijältä, niin antoi poliisi hänen mennä.
Mutta mennessäänkin tunsi hra Kannunen, että konstaapelin epäileväinen katse seurasi häntä kadunkulmaan saakka.