HISSISSÄ
Neiti Sanelma oli ollut iltakävelyllä Kaivopuistossa ja haaveillut sen valleilla, ja hra Petteri oli istunut Kappelissa, nauttien musiikista, pihvistä ja riippumattomasta olemassaolostaan, ja molemmat tulivat kotiin samaan aikaan. S.t.s., neiti Sanelma tuli viisi askelta edellä.
Hra Petteri kiirehti omia askeleitaan, ettei neiti Sanelma ennättäisi panna hissiä liikkeelle ennen kuin hänkin oli ehtinyt kyytiin, sillä he asuivat samaan porraskäytävään kuuluvissa huoneistoissa, neiti Sanelma neljännessä ja hra Petteri viidennessä kerroksessa.
Neiti Sanelma oli juuri painamaisillaan nappia n:o 4, kun hra Petteri astui sisään, sanoen:
— Anteeksi…
Sitten sulki hra Petteri hissiaukon oven ja hissin oven, otti hatun päästään ja kysyi kohteliaasti:
— Kuinka mones kerros?
— Kiitos, neljäs, vastasi neiti Sanelma vähän jäykästi. Sillä he olivat molemmat helsinkiläisiä, eivätkä olleet tulleet toisilleen esitetyiksi, vaikka olivat asuneet tässä talossa jo useita vuosia, neiti Sanelma viidettä vuotta ja hra Petteri kuudetta vuotta. Ja hississä olivat he kulkeneet yhdessä noin 300 kertaa. Mutta he eivät tunteneet toisiaan virallisesti. Hra Petteri oli usein ajatellut, että hänen oikeastaan pitäisi tervehtiä neiti Sanelmaa, mutta alkaminen tuntui vaikealta. Miksi tervehtisi hän juuri tänään, kun ei vielä eilen ollut tervehtinyt, eikä koskaan sitä ennenkään?
Antaessamme näitä henkilökohtaisia tietoja oli hra Petteri painanut nappulaa n:o 4, ja hissi oli lähtenyt kohoamaan.
Hra Petteristä tuntui, kuin olisi se tänä iltana kulkenut tavallista hitaammin. Ja sitten kuului siitä omituista salamyhkäistä kurinaa, ikäänkuin olisi sillä ollut vatsakatarri.
Hissi oli sivuuttanut kolmannen kerroksen ja päässyt puoliväliin neljättä ja sanoi »krrapps» ja pysähtyi.
— Taivas! huudahti neiti Sanelma.
— H-tti! murahti hra Petteri aivan yht'aikaa hampaidensa lomasta ja töyttäsi harmistuneena nappulaa n:o 4. Nappula liikahti, mutta hissi ei liikahtanut.
Hra Petteri painoi nappulaa toisen kerran ja kolmannen kerran ja neljännen kerran ja viidennen kerran, ja kuudennella kerralla löi hän sitä nyrkillään.
— Herran tähden, älkää rikkoko nappulaa! huusi neiti Sanelma, mutta se oli myöhäistä. Nappula oli jo rikki.
— Mitä semmoisella nappulalla on virkaa, joka ei toimi? kysyi hra
Petteri, lisäten:
— Neidin täytyy nyt vaivautua viidenteen kerrokseen ja tulla portaita myöten alas.
Hra Petteri painoi nappulaa n:o 5. Hissi ei hievahtanut. Hra Petteri yritti yhdeksän kertaa ja sanoi sitten, jalkaa polkien:
— Prrrr…
— Mutta…! huudahti neiti Sanelma nuhtelevasti.
— En minä teitä tarkoittanut, ilmoitti hra Petteri synkästi.
— Toivottavasti, mutta on epähienoa kiroilla tuntemattoman naisen läsnäollessa, vastasi nti Sanelma hieman terävästi.
— Jos sitten saan esittää itseni… nimeni on herra Petteri, esitteli hra Petteri.
— Neiti Sanelma, vastasi toinen.
Ja hra Petteri painoi nappulaa kymmenennen kerran ja polki jalkaa niin, että hissi tömähti ja neiti Sanelma kirkaisi kauhuissaan:
— Älkää vain rikkoko hissiä!
— Siitä ei olisi suurta vahinkoa, mutisi hra Petteri, ja alkoi painella alempia nappuloita, mutta hissi ei lähtenyt kulkemaan alaskaan päin.
Hra Petteri painoi vuorotellen jokaista nappia, ensin ylhäältä alas ja sitten alhaalta ylös ja sitten taas ylhäältä alas ja sitten kaikkia yht'aikaa, ja potkaisi sitten hissin ristikko-ovea, niin että hissi tärähti ja neiti Sanelma parahti, mutta hissi seisoi äärettömän rauhallisena ja hillittynä ja kylmäverisenä omaksumassaan kohdassa kolmannen ja neljännen kerroksen välillä, ikäänkuin ei hra Petterin maltiton esiintyminen olisi koskenut ollenkaan sitä. Ei mikään ole harmittavampaa kuin purkaa oikeutettua suuttumustaan sellaista olentoa kohtaan, joka ei näytä siitä vähääkään välittävän, ja hra Petteri raivostui lopullisesti ja karjahti kuin äsken vangittu ja uusiin oloihinsa tottumaton jalopeura ja hyppäsi kyynärän korkealle ilmaan, pakottaakseen hissin vaipumaan alas, ja neiti Sanelma kiljaisi kauhusta, huomatessaan hra Petterin epätoivoisen aikomuksen, ja pyörtyi siinä paikassa. Hra Petteri putosi myöskin pyörtyneenä alas, sillä hänen päänsä oli kolahtanut kovasti hissin kattoon, mutta hissi ei pudonnut.
Siinä he sitten lepäsivät molemmat istuallaan hissin lattialla, ja molemmilla lepäsi kasvoillaan suuri rauha, ja olisi se ollut kaunis vaikkakin vähän harvinainen näky, jos olisi näkijöitä ollut.
Neiti Sanelma tointui ensimmäisenä, sillä hänen pyörtymisensä oli ollut lievempää laatua, ja nähdessään hra Petterin lepäävän vieressään kalpeana ja rauhallisena ja onnellisena, pää retkahtaneena neiti Sanelman olkapäätä vasten, huusi neiti Sanelma:
— Hän on kuollut! Hän on kuollut!
Hra Petteri avasi hitaasti silmänsä ja mutisi:
— Kepeät mullat…
Sitten tointui hän täydellisesti, muisti tilanteen ja sanoi:
— Tässä me nyt sitten istumme… emmekä muuta voi…
— Minä olen niin onneton… nyyhkytti neiti Sanelma. — Kunpa joku tulisi!
— Meidän täytyy huutaa apua! sanoi hra Petteri, tunnustellen varovaisesti päälakeaan, jolle oli kohonnut Outokumpua muistuttava kuhmu, sillä erotuksella vain, ettei sen alla tulisi koskaan olemaan kuparia, korkeintaan vain kupariseppiä joskus.
Ja hra Petteri veti keuhkoihinsa ilmaa niin, että kylkiluut rutisivat, ja huusi:
— Halloo!
— Alloo! vastasi kaiku, ikäänkuin olisi se ollut ranskalainen.
— Hei, hei, huusi hra Petteri.
Ja kaiku rappukäytävässä vastasi nopeasti:
— Ei, ei!
— Se on turhaa, vaikeroi neiti Sanelma. — Kaikki muut ovat maalla ja talonmies on mennyt nukkumaan. — Kotona ei ole muita kuin me.
— Kotona ei ole meitäkään, vastasi ärtyisästi hra Petteri, joka on turhantarkka muotoseikoissa, niinkuin vanhatpojat usein ovat.
Ja hän muisti katkeruudella kiirehtineensä askeleitaan ennättääkseen kaikin mokomin samalla kertaa hissiin kuin neiti Sanelmakin. »Ikäänkuin en minä, vanha kahmu, olisi ennättänyt odottaa yhtä minuuttia!» haukkui hra Petteri ajatuksissaan itseään, josta hänellä tähän saakka oli ollut melkoisen korkeat käsitykset.
— Meidän täytyy alistua kohtaloomme ja odottaa, kunnes talonmies aamulla vapauttaa meidät, totesi hra Petteri.
— Mikä häpeä… mikä skandaali! parahti neiti Sanelma äkkiä. — Mitä ajattelevat ihmiset, kun minä olen ollut samassa huoneessa — näin pienessä huoneessa vielä! — koko yön miehen kanssa… teidän seurassanne… mikä häpeä…!
— Mikä minun seurallani sitten on vikana? ärjäisi hra Petteri, jonka hermot, niinkuin ymmärrettävää on, olivat jonkin verran ärtyneet. — Huonompaankin seuraan olisitte voinut joutua!
— Minä olen onneton… ja te olette raakalainen… itki neiti Sanelma.
Hra Petteri ei kuitenkaan ole mikään raakalainen, vaikka hänen pintansa, varsinkin ennen parturissa käyntiä, onkin vähän karkea. Hän ei voi nähdä naisen itkevän. Ja neiti Sanelma itki usein sinä yönä, ja hra Petterin hyvä sydän pakotti hänet lohduttamaan onnettomuustoveriaan. Alussa se kävi kömpelösti, mutta ihminen harjautuu kaikkeen, ja kun talonmies seuraavana aamuna klo 8 tienoissa, tunnin kestäneen puuhan jälkeen, vihdoinkin sai taas hissilaitteet kuntoon ja hissin liikkeelle, ja hra Petteri astui ulos, riippui hänellä käsipuolessaan neiti Sanelma.
— Onnitelkaa meitä, sanoi neiti Sanelma. — Me olemme nyt kihloissa.
— Onneksi olkoon, sanoi talonmies. — Tämä hissi ei ole koskaan reistaillut. Mutta vahinko ei tule koskaan kello kaulassa.
— Eikä yksinään, mutisi hra Petteri vähän oraakkelimaisesti.