SKANDAALI
Hra Murjotsuo astui sisään ravintolaan.
Tampuurimajuri tervehti häntä hyvin kohteliaasti, ja hra Murjotsuo vastasi hyvin niukalla Hyökkäyksellä.
Sillä hra Murjotsuo oli vihaisella tuulella. Ja syyn siihen saamme tietää, ennenkuin olemme tulleet kymmentä minuuttia vanhemmiksi.
Hra Murjotsuo kohensi peilin edessä kravattiaan, sipaisi kämmenellään päälaelta arveluttavasti harvenneita haiveniaan ja astui ruokasaliin.
Hänen otsallaan asui uhkaava pilvi, ja katseensa oli synkkä kuin Klaus
Kurjen.
Hänen sisääntulonsa herätti jonkinlaista huomiota, sillä useimmissa pöydissä istui väkeä, joka tunsi hra Murjotsuon, toiset paremmin, toiset huonommin.
Hra Murjotsuo ei kuitenkaan halunnut tavata tuttavia. Hän ei ollut näkevinäänkään ketään, vaan käveli selkä suorana ja silmät jäykkinä sivuseinällä olevan pienen pöydän ääreen, joka sattui olemaan vapaana, istahti raskaasti, otti käteensä pöydällä olevan ruokalistan ja alkoi otsa rypyssä tutkia sitä.
Muissa pöydissä syntyi jupinaa ja kuiskuttelua, ja hra Murjotsuon pöytään luotiin salavihkaa monta syrjäsilmäystä, joista toiset olivat vahingoniloisia ja pahansuopia. Koko kaupunki tiesi, ettei hra Murjotsuon kotielämä ollut mikään maallinen paratiisi. Hra Murjotsuo oli vanhemmalla puolen ikäänsä silmittömästi rakastunut nuoreen tytönheilakkaan ja ollut kyllin sokea, tehdäkseen hänelle avioliittotarjouksen. Äitinsä neuvojen ja oman älykkäisyytensä opastamana oli taas tyttö ollut kyllin kaukonäköinen iskeäkseen kiinni hra Murjotsuon ojennettuun käteen ja melkoiseen omaisuuteen kuin hauki virveliuistimeen, käyttääksemme vuodenaikaan sopivaa vertausta, sillä seurauksella, että hra Murjotsuo sekä muitten että omastakin mielestään oli nyttemmin surkuteltavimpia aviomiehiä koko läänissä. Perhe-elämä ei ollut sopusointuinen, ja viime aikoina oli näyttämölle ilmestynyt nuori herra Kukkelin, joka oli alkanut jokseenkin avoimesti hakkailla nuorta rouva Murjotsuota. Toisissa pöydissä kuiskuteltiin tietysti juuri tästä asiasta ja pidettiin yhtä luonnollisena kuin varmanakin, että rouva Murjotsuo oli uskoton miehelleen. Tähän asti oli kaupungilla kuitenkin luultu, ettei hra Murjotsuo itse sitä tietäisi, mutta nyt, hänen saavuttuaan ravintolaan, ymmärsi jokainen, että hänen silmänsä viimeinkin olivat auenneet. Sen näki ilman muuta hänen naamastaan. Mies, joka on sen näköinen kuin Murjotsuo nyt, on epäilemättä saanut lopullisen iskun.
Samassa astui sisään joustavin askelin, kukka napinlävessä, hymyilevänä ja itsetietoisena kuin voittoisa sankari ainakin, juuri nuori herra Kukkelin.
Ruokasalissa kävi hiljainen kohahdus kuin salaperäinen tuulenhumahdus ukonilman edellä.
Silloin huomasi nuori herra Kukkelin hra Murjotsuon, ja hymy katosi hänen kasvoiltaan kuin lika lapsen kasvoilta, kun lapsenpiika pyyhkäisee niitä märällä rätillä. Sillä hänen katseensa oli kohdannut hra Murjotsuon raivoa pursuvan katseen, ja hra Kukkelinin polvia alkoi vapisuttaa voittamaton herpautuminen. Jos hra Kukkelin olisi tällä hetkellä kyennyt jotakin ajattelemaan, olisi hän epäilemättä ensiksi toivonut olevansa juuri nyt jossakin muualla, mieluimmin kokonaan toisessa kaupungissa.
Sekunnin ajan vallitsi ruokasalissa kuolonhiljaisuus.
Sen lopetti kolkko kolahdus. Hra Murjotsuo oli noussut ylös niin kiivaasti, että hänen tuolinsa oli lentänyt selälleen.
Skandaali oli valmis. Katselijoiden henkeä salpasi, mutta enimmän salpasi kuitenkin hra Kukkelinin henkeä.
— Hovimestari! Noutakaa hovimestari! huudahti joku hätäytynyt, joka pelkäsi kaameaa näytelmää.
Mutta se oli jo myöhäistä.
Hra Murjotsuo oli hypännyt kuin tiikeri hra Kukkelinin eteen ja tarttunut hänen kaulukseensa ja kiljaissut.
— Kirottu konna!
— Erottakaa ne! huusivat toiset.
— Älkää erottako! huusivat toiset.
— Oletteko te, senkin roisto, kirjoittanut tämän kirjeen vaimolleni? kiljui hra Murjotsuo, pitäen hra Kukkelinin nenän edessä ruusunpunervalle paperille kirjoitettua kirjettä, josta levisi huomaava parfyymin tuoksu.
Samalla ravisteli hra Murjotsuo kilpailijaansa, niin että viimeksimainitun olisi ollut kerrassaan mahdotonta lukea riviäkään, mutta syyllisyys loisti kuitenkin hänen kalmankalpeilta kasvoiltaan. Varmaankin tunsi hän kirjeen sen hajusta.
— Kurja raukka! ärjyi hra Murjotsuo. — Te olette kirjoittanut tämän kirjeen jo viikko sitten ja lupaatte karata seuraavana päivänä hänen kanssaan, viedä hänet kanssanne kauas etelän maihin, missä taivas on sininen ja viinit punaisia! Miksi ette ole tehnyt sitä?! Mikä viheliäinen, vaivainen, riivattu nulikka te olette, joka syötte naiselle antamanne sanan. Noin minä teidänlaisianne opetan… ja noin… ja noin…!
Läiskis… läiskis… läiskis, paukkuivat korvapuustit hra Kukkelinin poskille, minkä jälkeen hra Murjotsuo paiskasi hänet surkeana rääsynä voileipäpöydän alle ja poistui ravintolasta pää pystyssä, silmät salamoiden.