TIILIKAISEN MATKA-ARKKU
Nythän on kesä tullut Pohjolaan ja viehättävät suvilinnut etelän mailta, ja vanha ystävämme, vieläpä lapsuuden ystävämme ja koulutoverimme Heikki Tiilikainen kohtasi meidät eräällä Kruununhaan kadulla ja oli huolestuneen ja hengästyneen näköinen ja huokasi, että kun hätä on suurin niin on apukin lähinnä myöskin Helsingissä.
Hädässä ystävä tunnetaan, ja me tulimme heti urhoollisen näköiseksi ja julmistimme kulmiamme niinkuin joku Vänrikki Stoolin sotasankareista selkäänsä saatuaan, ja ilmoitimme, että jos tarvitaan kylmää päätä ja lämmintä sydäntä, niin ovat ne käytettävissä vaikka kaikkia itäisen maan legiooneja vastaan… ja… ja…
Ystävämme ja lapsuuden leikkikumppanimme Heikki Tiilikainen kiitti meitä liikutetuin mielin ja sanoi aina vaistomaisesti tajunneensa, että meissä on hänellä tosi ystävä, joka ei jätä auttamatta miestä mäessä, ja viittasi meitä mukaansa.
Hän asuikin siinä aivan äärellä, ja me kuljimme yli helsinkiläisen vuokrakasarmin pihan, jonka likaisuudessa voittivat ainoastaan ne vuokralaisten lapset, joitten Eedeninä tämä kuoppaisella ja murtuneella asfaltilla laskettu erämaa oli, ja astuimme sisään 5-kerroksisen talon alaovesta ja kysyimme, oliko lapsuutemme leikkitoverin aikomuksena johdattaa meidät ryöväreitten luolaan yksityisen etunsa vuoksi?
Heikki Tiilikainen oli vähän loukkautuneen näköinen, kun samalla ilmoitimme, ettei lompakossamme ollut muuta kuin 10 mk rahaa, yksi (maksamaton) kaasulasku ja tukku muita vielä arvottomampia papereita, jollaisia tulee joskus pistäneeksi lompakkoonsa, mutta joita ei tule koskaan sieltä ulos heittäneeksi, koska meiltä sellaiseen suursiivoukseen puuttuu sekä aikaa että ennen kaikkea päättäväisyyttä ja tarmoa. Jota paitsi lompakkomme ei ollut tällä kertaa povitaskussamme, eikä edes missään taskussa, vaan oli jäänyt kotiin pöydällemme. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää edelläviitatuissa olosuhteissa. Metsästäjä, jolla ei ole käytettävänään ruutia eikä kuulia saattaa helposti unohtaa pyssynsäkin tuvan seinälle.
Mutta Heikki Tiilikainen, hyvä ystävä ja kunnon toveri, kulki jotakin mutisten eteenpäin, ja meistä tuntui kuin olisivat portaat tulleet yhä jyrkemmiksi ja korkeammiksi, ja me aloimme jo ihmetellä, mistä moinen Baabelin torni oli kesken kaiken ja ilman kuuluvampaa kieltensekoitusta ilmestynyt keskelle nykyaikaista Helsingin kaupunkia, kun Heikki samassa sanoi:
— Ole hyvä!
Astuimme sisään ja päästimme äänekkään ulvahduksen. Lukijasta, joka on suuri sankari, on moinen älähdys tietysti epämiehekäs, mutta haluaisimme ilolla kuulla, millä tavalla lukija äännähtäisi, iskiessään polvenlumpionsa aavistamatta ja täyttä vauhtia johonkin järkähtämättömän pilvenpiirtäjän nurkkaan.
— Juu, sanoi Heikki. — Kas kun se sattui jäämään juuri tuohon oven eteen… minun nimittäin pitäisi saada tämä kohvertti kiinni, mutta yksin on se minulle mahdotonta, ja sitten täytyy minun saada se Töölön tavara-asemalle…
Kaduimme katkerasti, että olimme antautuneet tähän seikkailuun, mutta
Heikki huudahti lämpimästi:
— Kaipasin juuri sinua… ole hyvä ja nouse tuohon kannen päälle, meidän täytyy saada nämä kaksi lukkovaksia paikoilleen ja sitten lukot kiinni.
Katselimme surumielin tuota laitosta ja kysyimme, paljonko ystävämme
Heikki painaa.
Heikki sanoi painavansa 71 kiloa ja on sen näköinenkin. Synkät aavistukset täyttivät sydämemme.
Kysyimme Heikiltä, mitä hän oikein oli tuohon matka-arkkuun ahtanut, ja vastasi Heikki, joka on käynyt latinakoulua ja saanut klassillisen sivistyksen, rintaansa lyöden:
— Omnia mea mecum porto! Siinä on koko minun omaisuuteni, ja minun täytyy saada kansi kiinni.
Kysyimme vakavasti Heikiltä, miksi hän oli kutsunut juuri meidät matka-arkkunsa kannen painoksi. Tosin emme mekään tahdo nimenomaan väittää olevamme mikään keijukainen sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta tilanteeseen perehdyttyämme olisi meistä tuntunut luonnollisemmalta ja asianmukaisemmalta, että Tiilikaisen Heikki olisi tilannut Helsingin kaupungilta höyryjyrän, jolla viertoteitä silitetään, ja koettanut sen avulla saada arkkunsa kannen kiinni.
Heikki ei siihen vastannut mitään, vaan käski meidän nousta hänen matka-arkkunsa kannelle, toiseen päähän, samalla kun hän itse meni toiseen päähän. Se pää, jossa me seisoimme, painui kyllä melkein kiinni, mutta toisesta päästä ei ollut puhettakaan.
Kumarruimme työntämään lukkoraksia paikalleen ja onnistuimmekin siinä Ja nousimme pois kannelta, kun rautainen raksi samassa rempsahti jälleen auki hirmuisella pamauksella, ja Heikki Tiilikainen lensi kuin roomalaisesta sotakoneesta. Onneksi otti seinä vastaan, niin niin ettei hän lentänyt Turun ja Porin lääniin.
Heikki Tiilikainen oli jonkin aikaa ikäänkuin toisesta maailmasta tullut tahikka niinkuin ruotsalainen sanoo »bortkommen», mutta me veimme hänet kylpyhuoneeseen ja pidimme hänen päätänsä vesihanan alla, kunnes hänen katseeseensa jälleen tuli eloa ja hän kysyi hiljaisella äänellä, tuliko talolle mitään vaurioita?
Senjälkeen me katselimme hetkisen miettiväisenä Heikki Tiilikaisen matka-arkkua, kunnes Heikki Tiilikainen sanoi: — Tämä on vaarallinen asia, tämä kohvertti, mutta kiinni tämä on saatava vaikka juutas olisi. Mennään molemmat seisomaan keskikannelle, niin ehkä saamme siten molemmat lukot kiinni.
Mutta valettahan se oli. Nyt ei saatu kumpaakaan lukkoa kiinni.
— Tässä ei auta muu kuin täytyy lähteä lainaamaan tuon viereisen talon talonmiehen vaimoa.
Tämä osoittautui noin 120-kiloiseksi massaksi ja nousi ähkyen, meidän ritarien kummaltakin puolen kannatellessa, matka-arkun kannelle toisen lukon kohdalle ja allekirjoittanut asettui toisen lukon kohdalle.
Se oli jo liikaa Heikki Tiilikaisen matka-arkulle. Voi sanoa, että jos se puolestaan harjoitti passiivista vastarintaa, niin harjoitimme me puolestamme musertavaa painostusta. Kerran se vain naukaisi surkeasti, kun kansi painui kiinni, ja ilosta ärjyen hyökkäsi lapsuudenystävämme Heikki Tiilikainen pistämään sen lukkoon.
Naisapulainen sai viitosen, jonka hän hyvin oli ansainnut, ja sitten hän meni ja me lepäsimme vähän aikaa ja lähdimme sitten raahaamaan Heikki Tiilikaisen matka-arkkua alas rappusista. Heikki Tiilikainen nimittäin sanoi, että jos meidän ruumiissamme on hyppysellinenkään tositoveruutta, kuntoa ja isänmaanrakkautta, niin on meidän autettava häntä saamaan hänen matka-arkkunsa ala-ovelle.
Noh.
Ryhdyimme työhön, ja oli se osapuilleen kuin olisi siirtänyt Noakin arkkia kuivalla maalla koko eläinnäyttelyineen. Me roikotimme sitä ylhäältä päin ja Heikki ähki alempana rappusissa.
Silloin me kiinnitimme huomiotamme siihen, että arkun pohjan vahvikkeena oli vankat puulistat, niinkuin jalakset, ja sanoimme Heikille, että senkös täytistä me nyt rupeamme repimään tässä itseämme vaivaisiksi — istu kannelle ja anna huristaa alas rappuja!
— Jaa, sanoi Heikki Tiilikainen, joka on aina valmis mihin tahansa, se taisikin olla hyvä ajatus.
Ja samassa hyppäsi hän arkkunsa kannelle ja huusi meille:
— Hei, päästä irti!
Päästimme silmänräpäyksessä irti, ja Heikki Tiilikainen katosi alas huimaavalla nopeudella niin että hippulat vinkuivat, ja portaista kuului outoa ryminää ja hätäytyneitä sadatuksia ja voivotuksia ja lopuksi yksi iso rysähdys, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa.
Kun pääsimme alapäähän, näimme, etteivät lukot olleet pitäneet kutiaan ja että kansi oli rempsahtanut auki. Eräästä nurkasta löysimme lapsuudenystävämme Heikki Tiilikaisen. Hän piteli päätään ja itki.
Ja me kävelimme hänen ohitsensa pimeästä porraskäytävästä ulos kirkkaaseen luomakuntaan, ja kasvoillamme oli hillitty, vakava ilme.
Elämä ei ole unelma.