HYVILLÄ ONKIPAIKOILLA
— Olisikohan täällä, kysyi kesävieras J.U. Joutilas, olisikohan täällä jotain ukkoa, joka tietäisi hyviä onkipaikkoja ja läksisi minua niille soutamaan?
Paikkakuntalaiset katsahtivat kysyvästi toisiinsa. Paikkakuntalaisilla on sellainen tapa, kun heiltä kysytään paikkakunnan asioita.
Sitten paikkakuntalaiset vastasivat vähän viivytellen:
— Ainahan niitä… onhan niitä… semmoisia ukkoja… tavallisesti… kenties…
— Esimerkiksi? kysyi J.U. Joutilas vilkastuen.
— Esimerkiksi se ukko, joka asuu tuolla niemessä olevassa mökissä, mikä näkyy tuon suuren petäjän takaa, vastasivat paikkakuntalaiset, vilkastuen hekin.
— Minä kiitän! sanoi J.U. Joutilas.
— Ei kestä! vastasivat paikkakuntalaiset vilpittömästi.
J.U. Joutilas ryhtyi valmistaviin toimenpiteisiin. Ensin hankki hän itselleen venheen.
Sitten hankki hän onkimatoja. Onkimatojen saannissa oli enemmän vaivaa kuin venheen saannissa, mutta ahkeruus kovan onnen voittaa, ahkeruus unenkin estää, ja J.U. Joutilaalla oli lopuksi 37 onkimatoa, niistä kaksi oikeata kastematoa, jotka tuntuivat hermostuneilta ja tyytymättömiltä tavallisten proletäärionkimatojen ja J.U. Joutilaan seuraan.
Onkimadot pantiin pieneen läkkipurkkiin, jossa ennen oli säilytetty ties mitä, ja kesävieras J.U. Joutilas oli jo lähtemäisillään kalastuselinkeinoa harjoittamaan, kun hänen mieleensä juolahti, että ongetkin kai olisivat hyvät olemassa, kukali oli aikomus onkimismenetelmää noudattaa.
No, ongetkin saatiin.
J.U. Joutilas souti neuvottuun niemeen ja kävi sisälle mökkiin, jonka pohjoispuolinen seinä oli ulkoapäin tuettu kahdella melkoisella puupöngällä, jotka näyttivät lujasti päättäneen viimeiseen pirstaleeseensa saakka vastustaa mökin ainoata suurta intohimoa ja taipumusta, nurinkaatumista.
Mökissä oli ukko. J.U. Joutilas näki heti, että jos oli kysymys ukosta, jolla on hyvää aikaa, niin tässä oli epäilemättä juuri se ukko.
Kesävieras J.U. Joutilas kertoi, että häntä oli neuvottu ukon luo siinä ja siinä asiassa.
— Joo, sanoi ukko.
J.U. Joutilas kysyi, olisiko ukko halukas lähtemään hänelle soutumieheksi onkipaikoille.
— Joo! vastasi ukko epäröimättä.
Joutilas kysyi, tiesikö ukko hyviä onkipaikkoja?
— Joo, ilmoitti ukko sellaisen miehen äänellä, joka on varma asiastaan.
Ja lisäsi sitten vaatimattomasti:
— Jos en minä niitä tiedä, niin sitten ei niitä tiedä kukaan muukaan tässä maailmassa…
Koska siihen ei ollut sen enempää sanomista, niin syntyi sopimus ilman muuta. Ukko istuutui soutajan paikalle, kesävieras J.U. Joutilaan käydessä herrana perään, ukko sylkäisi kouriinsa työtehon lisäämiseksi ja ilmoitti:
— Jos soudetaan tuohon Lammassaaren nenässä olevaan ruohikkoon. Siitä sitä kalaa lähtee — jos lähteäkseen.
Saavuttiin onkipaikalle.
Viiden minuutin kuluttua sanoi J.U. Joutilas:
— Ei ole vielä nykäissytkään.
Kymmenen minuutin kuluttua kysyi ukko:
— Eikö ole herraltakaan vielä yhtään kertaa tärppinyt?
— Ei, vastasi J.U. Joutilas totuuden mukaisesti.
— Jahah, sanoi ukko. — Kyllä minä sitten tiedän ne eivät ole kotona, ahvenet. Meidän onkin kierrettävä tuonne saaren toiselle puolen. Siellä on se parempi kaislikko.
— Tässä niitä pitäisi olla, ilmoitti ukko, kun oli kierretty saaren ympäri n.s. parempaan kaislikkoon.
Mahdollisesti olisi niiden todellakin pitänyt olla siinä, mutta parinkymmenen minuutin pituisen kärsivällisen odotuksen jälkeen täytyi ukonkin myöntää, etteivät ne kuitenkaan siinä olleet. Eivät ainakaan antaneet mitään elonmerkkiä itsestään.
— Minä luulen, että… aloitti kesävieras J.U. Joutilas.
— Kyllä minä nyt tiedän, missä ne ovat! sanoi ukko. Ne ovat tuolla luodolla, joka näkyy tuosta ihan suoraan… tuosta minun sormeani pitkin!
J.U. Joutilas katsoi ja näki ensiksi, että ukon sormi oli aivan käsittämättömän likainen, sekä toiseksi, että luoto todella oli ukon osoittamalla suunnalla.
— Vai sinne ne juuttaat nyt arvasivat lähteä! purpatti ukko, ollen vähän vihainen ahvenille. — Mutta kyllä minä teidät löydän…!
Ja lisäsi, kavalasti ja käärmeellisesti nauraa kähittäen:
— Ei ne mua petä, hä hä…!
Luodolle oli pitkänlainen matka. Kului melkein puoli tuntia, ennenkuin sinne päästiin. Matkalla sanoi ukko:
— Olisi nyt ollut uistin, niin varmasti olisi kaloja lähtenyt!
Mutta kunpa ei ollut uistia.
Ukko ankkuroi venheen tottuneesti ja tanakasti luodon kupeelle ja sanoi sitten voitonvarmasti:
— Herra heittää nyt vain onget ja alkaa vetää ahvenia!
J.U. Joutilas olisi hyvin kernaasti vetänyt ahvenia venheeseen. Mitään muuta ei hän sillä haavaa halunnutkaan. Mutta ahvenet eivät puolestaan halunneet hänen vedettävikseen. Neljännestunnin jännittävän odotuksen jälkeen sanoi ukko salaperäisesti, ääntään alentaen, vaikka ei muita kuulijoita ollutkaan ainakaan puolta peninkulmaa lähempänä:
— Tietäisinhän minä kyllä sen varsinaisen ja oikean onkipaikankin…
— Missä se on? kysyi J.U. Joutilas, jossa virisi uusi toivo.
— Se on Pötkänsaaren kupeella… mutta herra ei sitten saa kenellekään sanoa, että me olemme ne kalat sieltä saaneet! vannotti ukko vilkaisten vaistomaisesti taakseen.
— En minä sano! vakuutti J.U. Joutilas juhlallisesti, ja vilkaisi hänkin vaistomaisesti taakseen.
— Se on semmoinen asia, etteivät muut tiedäkään, minkälainen kalapaikka se on, selitti ukko kiihkeästi. — Jos ne saisivat sen tietoonsa, niin silloin ne kaikki kiirehtisivät sinne ja lappaisivat sen tyhjäksi.
— En minä sano kenellekään! lupasi Joutilas.
— Eihän se näet hyväkään onkipaikka koko kylälle riitä, lisäsi ukko.
— Ymmärrettävästi! myönsi J.U. Joutilas ja sanoi:
— No minä soudan nyt sitten sinne vuorostani.
— Olisinhan tässä minäkin soutanut… oli ukko vastustelevinaan, mutta luovutti kuitenkin kerkeästi työntekijän paikan työnantajalleen, ja perusteli sitä m.m. sillä, että:
— Se kyllä löytyykin paremmin, jos minä olen perää pitämässä.
Kiskottuaan neljännestunnin venhettä, joka tuntui raskaalta soutaa, ja kun Joutilaan polvet aina tuntuivat olevan airojen tiellä, toivoi J.U. Joutilas, että olisi antanut ukon soutaa edelleenkin, ja pyyhkien hikeä paidanhihallaan kysyi:
— Onkohan sinne vielä pitkä matka, sinne… sinne…?
— Jaa, Pötkänsaareen? hoksasi ukko. — Ei sinne ole enää pitkältä…
Eikä sinne ollutkaan paljon enempää kuin toisen neljännestunnin matka, jonka jälkipuoliskolla J.U. Joutilas sai vasempaan kämmeneensä kaksi rakkulaa, mutta oikeaan ainoastaan yhden.
— Tässä se on! sanoi ukko vihdoin juhlallisesti, juuri kun J.U. Joutilas oli alkanut toivoa, että olisi kuollut nuorena, mieluummin keväällä. — Nyt on parasta, että herra muuttaa uuden madon, että asia alkaa laillisesti ja komeasti, he he…
Kesävieras J.U. Joutilas muutti kaikkiin onkiin uudet madot, katkaisten kappaleiksi itse kastemadot, viimeksimainittujen yhtä hurjasta kuin luonnollisestakin vastarinnasta huolimatta.
Sitten ruvettiin odottamaan ensimmäistä kyrmyniskaa ahventa… minuutti…. ja kaksi… ja viisi minuuttia… ja viisitoista minuuttia… ja viisikolmatta minuuttia…
— Noh, tiedän minä ainakin vielä yhden paikan… aloitti ukko.
Mutta J.U. Joutilas nosti onget vedestä ja sanoi, luovuttaen soutajan paikan säälimättä ukolle, synkkä pilvi otsallaan:
— Nyt lähdetään kotiin!
Ja sanoi sen niin kolealla äänellä, ettei ukko uskaltanut ryhtyä esittelemään uusia, entistä parempia onkipaikkoja.