MUUTTOPÄIVÄNÄ
»Halituli halituli hattan tattan…»
Aadolfi Iivari Yksityinen muutti eilen. Hän ei muuttanut maalle, eikä muutakaan, kiittää kun saa pysyä kaupungissa, mutta hän muutti länsipuolelta Helsinkiä sille puolelle, missä aurinko ensiksi nousee.
Hän muutti ja hyräili, ilman mitään erikoista nuottia, koska hänen musikaalinen harrastuksensa on suurempi kuin hänen kykynsä:
»Halituli halituli hattan tattan…»
Aadolfi Iivari Yksityinen on aikaisemmin mainitun hra Yksityisen täysiserkku. Tämä vain mainittuna senvuoksi, että ihmiset ovat yleensä huvitettuja kaikenlaatuisten sukulaisuussuhteiden tietämisestä ja tuntemisesta. Itse asiaan ja kertomuksemme kulkuun, missä muuten ei tapahdukaan mitään elokuvamaisia yllätyksiä kiivaine peräkkäin juoksuineen ja nauruhermoja kutkuttaville lankeamisineen, ei se millään tavoin vaikuta.
Herrasväki Yksityinen muutti ulos ja eräs toinen herrasväki muutti sisään — herrasväki Yksityiselle tuiki tuntematon matkue, jonka piano tuli rappusissa ylöspäin, kun Yksityisen leveä vaatekaappi laskeutui rappusia alas. A. I. Yksityinen vain hyräili »halituli halituli hattan tattaansa», sillä asia ei liikuttanut häntä vähääkään — se päinvastoin huvitti häntä — hän kun oli antanut koko muuton urakalla erään muuttotoimiston suoritettavaksi. Mutta kaappia kantavat muuttomiehet eivät ensinkään hyräilleet, mistä päättäen heidän huumorintajunsa ei ollut niin kehittynyt kuin A. I. Yksityisen. Päinvastoin ratkesivat he kiroilemaan pianonkantajia sen johdosta, että nämä alkavat raahata sisään romuaan ennenkuin herrasväki Yksityisen tavarat on saatu alas, ja vaativat jyrkästi, että musiikkimiehet kantavat pianon takaisin pihalle. Tämä keskustelu tapahtui kolmannen ja neljännen kerroksen välillä, ja pianomiehet ilmaisivat intohimoisella kiihkolla ennen kuolevansa kuin ryhtyvänsä kantamaan soittokonetta takaisin. Koska piano oli vanhanaikuinen suuri rumilas, niin täytyy meidän suhtautua ymmärtämyksellä myöskin pianonkantajien tunteisiin. Mutta Yksityisen kaapinkantajat voittivat heidät sittenkin ehdottomasti sanonnan voimakkuudessa ja kansanomaisessa mehukkaisuudessa.
Asia järjestyi kuitenkin siten, että vaatekaappi saatiin jotenkuten nostetuksi pianon yli, mutta minuutin kuluttua ilmoittivat pianomiesten epätoivoiset sadatukset heidän kohdanneen Yksityisen ruokasalin kaapin, joka on kooltaan sellainen, ettei niitä nykyisin näekään muualla kuin vanhoissa kuvakirjoissa ja Kansallismuseossa. Uusien tulokkaiden piano olisi aivan hyvin mahtunut sen sisään, vieläpä soittajakin tuoleineen.
Mutta A.I. Yksityinen hyräili »halituli halituli…» ja kiiruhti kaapinkantajain perässä, ehkäistäkseen heitä mikäli mahdollista rusentamasta kaappia portaiden alapäässä, ja oli yhä enemmän tyytyväinen siihen, että oli antanut urakalle koko muuttohomman. Samalla hän päätti, ettei hän itse ainakaan vähässä hädässä perusta muuttoliikettä.
Kello kolmen aikaan iltapäivällä jätti hra Yksityinen entisen huoneustonsa avaimet isännöitsijälle ilmoittaen, että tämä saa ne puolestaan antaa kenelle haluaa, taikka ripustaa ne vaikka kellonperiinsä, ja läksi vaimoineen ja lapsineen ajamaan kohti uutta kotimaatansa auringon nousun puolella.
— Niillä oli piano, niillä uusilla tulokkailla! huomautti hra
Yksityinen vahingoniloisesti. — Oikea semmoinen vanha rämä!
— Ja ne nostivat sen siihen sinun huoneeseesi, joka on juuri
Karpalaisen herrasväen makuuhuoneen yläpuolella! lisäsi rouva
Yksityinen, silmät säteillen riemullista tyytyväisyyttä. — Kun nyt vain
ymmärtäisivät alkaa soittaa sitä tarpeeksi aikaisin aamulla!
Herra Konst. Karpalainen palvelee nimittäin eräässä laitoksessa, missä hänellä on yövuoro kahdesti viikossa.
— On suloista päästä uuteen kotiin ja uusien, hyvien ihmisten joukkoon, iloitsi hra Yksityinen.
— Hm, vastasi siihen rouva Yksityinen, joka on kotoisin maaseutukaupungista, missä on kaksi teatteria ja neljä sanomalehteä, ja joka ei ole etukäteen ehdottomasti vakuutettu uusien ihmisten hyvyydestä. — Minua muuten alkaa niin peloittaa…
— Mikä? kysyi hra Yksityinen sankarin tavoin, joka on valmis, pitkä ja molemminpuolin teräväksi hiottu sapeli kädessä, puolustamaan lohikäärmeiden, noitien ja peikkojen uhkaamaa kuninkaantytärtä.
— Se että minä olin sairaana, kun se uusi asunto vuokrattiin, enkä päässyt sitä katsomaan.
— Mutta näytinhän minä sinulle pohjapiirustukset ja kaikki… kolme huonetta, keittiö, palvelijan huone, eteinen, kylpyhuone ja nykyajan mukavuus, yksi alkoovi puoli tusinaa seinäkomeroita, osuus ullakkoon ja kellariin ja kaikki…
— Niin, mutta…
Mutta samassa oltiin jo perillä.
Sattuikin olemaan talon isäntä portilla, riippuvaposkinen, mustapartainen mies — hän olikin aikaisemmassa elämässään ollut hotellissa kengänharjaajana.
— Tervetuloa! sanoi isäntä vähän kankeasti, mutta ei epäystävällisesti.
— Jos minä tulen saattamaan herrasväkeä — nimittäin uuteen asuntoonsa…
Astuttuaan sisään eteisen ovesta luuli rouva Yksityinen, että muuttomiehet olivat jättäneet vaatekaapin seisomaan ovi auki eteisen ovelle ja että hän oli joutunut omaan kaappiinsa.
Isäntä ja hra Yksityinen vakuuttivat kuitenkin yksimielisesti, että hän oli erehdyksessä, ja ettei nyt oltu vaatekaapissa, vaan eteisessä.
— Tää on nimittäin vähän hämärä, kun taivaskin nimittäin on pilvessä, mutta kun vääntää sähkön palamaan, niin kyllä tässä näkee, rauhoitti isäntä.
Todistaakseen väitteensä hän väänsi sähkönappulaa, jonka hän joko tavattomalla näkövoimallaan, taikka, mikä on luultavampaa, suuren paikallistuntemuksensa avulla oli löytänyt.
— Naps! sanoi nappula, mutta valoa ei tullutkaan.
— Niin, kun ei ole lamppua vielä… edelliset vuokralaiset ovat nimittäin vieneet lamppunsa mennessään, selitti isäntä.
Valoa saatiin kuitenkin, kun avattiin muihin huoneisiin vieviä ovia.
— Hyvä isä! huokasi rouva Yksityinen. — Minkälaiset seinäpaperit!
— Jaa, ei nyt kannata kustantaa kaikkein parhaita laatuja… nimittäin tämmöisiin pienempiin lukaaleihin, sanoi isäntä.
— Jos sinä olisit sanonut… huudahti rouva Yksityinen, kääntyen Aadolfi Iivari Yksityiseen päin, mutta Aadolfi Iivari oli jo keskustelussa palvelijattaren kanssa, joka oli tullut edellä, ja joka nyt pyysi uhkaavalla kohteliaisuudella kysyä, missä se hänelle luvattu huone on.
— Kyllä minä tulen näyttämään, huudahti hra Yksityinen kerkeästi. — Se on täällä!
— Tämäkö? Tämähän on joku ruokakomero, tai vaatesäiliö, eikä mikään huone! huusi palvelustyttö.
— Jaa, kyllä se on huone… nimittäin palvelijan huone, vakuutti isäntä, joka oli tullut heidän perässään.
— Minä olen heti vapaa palveluksesta! ilmoitti tyttö, poskipäillään kuumeinen punerrus.
Hra A. I. Yksityinen pyörähti ympäri kuin tavoittaakseen kiinni jostakin, mutta kun hän ei saanut mistään kiinni, niin ähkäisi hän:
— Ei sitä niin mennä, teillä on neljäntoista päivän irtisanomisaika!
— Nimittäin tätä päivää lukuunottamatta, lisäsi isäntä puolueettomalla asiallisuudella.
— Missäs se meidän kellarimme on? kysyi rouva Yksityinen, joka samassa tuli keittiöön, itku kurkussa, vaikka ei vielä tietänytkään, mitä siellä juuri oli tapahtunut.
— Kyllä sekin on… nimittäin kellari, vakuutti isäntä.
— Mutta sinne ei taida vielä päästä.
— Miksi? kysyi rva Yksityinen sellaisella äänellä, jota murhenäytelmän viimeisessä näytöksessä käytetään.
— Entiset vuokralaiset eivät nimittäin vielä ole korjanneet tavaroitaan sieltä, selitti isäntä.
Rva Yksityinen vaipui istumaan keittiölaatikon kannelle, mutta ei kuollut. Hän on sitkeää sukua, ja hänen isovanhempansa elivät kaikki yli 80:nnen syntymäpäivänsä.
— Minä olisin tarvinnut kellarin aivan heti! parahti rva Yksityinen.
— Kyllä se tulee aivan heti vapaaksi… nimittäin sitten kun entiset asukkaat ovat saaneet uuden säilytyspaikan, lohdutti isäntä — toistaiseksi ei niillä vielä taida olla uutta asuntoa…
Mutta silloin sai rouva Yksityinen kohtauksen ja hra Yksityinen ja talon isäntä vetäytyivät hienotunteisesti eteiseen, jättäen rouvan palvelustytön hoitoon, joka viimeksimainittu ei ollut tullut saaneeksi mitään kohtausta.
— Mikäs se tämä ovi olikaan… jassoo! sanoi hra Yksityinen, avattuaan vähän hämillään erään pienen oven, jonka takana nykyajan mukavuus oli. — Mutta eihän täällä voi kääntyäkään!
— Mitäs sitä tarvitsee kääntyäkään — nimittäin siellä, sanoi isäntä. —
Voihan sitä nimittäin kääntyä ennen sinne menoaan… he he…
Isäntä läksi.
»Halituli halituli…», aloitti Aadolfi Iivari Yksityinen, mutta vaikeni samassa.
Hänestä tuntui jotenkuten, ettei hyräileminen ollut tällä haavaa oikein luonnollista.