KERTOMUS MIEHESTÄ, JOKA TOI RAHAA HRA I. YKSITYISELLE
Kun konttoristi Immanuel Yksityinen viime torstaina ajoi raitiovaunulla kotiinsa, olisi tarkka ihmistuntija voinut havaita, että hän oli hyvällä ja itseään sekä koko maailmaa kohtaan myötätuntoisella tuulella, ja että hän olisi kernaasti viheltänyt iloista säveltä, ellei olisi istunut ahdinkoon saakka täydessä raitiovaunussa, missä ei saa viheltää eikä muutenkaan esiintyä häiritsevällä eikä huomiotaherättävällä tavalla.
Hra Immanuel Yksityisellä olikin syytä tyytyväisyyteen ensi sijassa itseään ja toisessa sijassa nykyistä yhteiskuntajärjestystä kohtaan, sillä kahta tuntia aikaisemmin oli johtaja kutsuttanut hänet puheilleen ja ilmoittanut, että johtokunta oli, katsoen hra Yksityisen ahkeruuteen ja nuhteettomaan palvelukseen sekä jokakuukautisiin veronmaksuihin myöntänyt hra Yksityiselle 200 mk:n palkankorotuksen kuussa.
Äärimmäisellä säästäväisyydellä oli I. Yksityinen onnistunut tähän saakka pitämään tulonsa ja menonsa tasapainossa. Tosin vaaka muutamina kuukausina pakostakin painui alas menopuolella, mutta kesäkuukausina sai hän jälleen kohotetuksi vaakakupit rinnakkain.
— Nyt tai ei koskaan! ajatteli hra Yksityinen. — Nyt täytyy ruveta säästämään! Tämä palkankoroitus on säästettävä. Olen olevinani, ikäänkuin en olisi mitään palkankoroitusta saanutkaan. Pistän 200 markkaa kotona joka kuukauden ensimmäisenä päivänä »Kotilääkärin» lehtien väliin. Tänään ensi kerran. Maaliskuun 1 pnä vien säästöpankkiin 1,000 mk. Ja niin aina eteenpäin — vuodessa 2,400 mk, kymmenessä vuodessa 24,000 mk, kahdessakymmenessä vuodessa 48,000 mk, kolmessakymmenessä vuodessa 72,000 markkaa. Se kasvaa lakkaamatta korkoa korolle… lumivyöry on lähtenyt liikkeelle. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua on minulla satojen tuhansien omaisuus. Se on tullut melkein huomaamatta, ihan kuin itsestään. Tietysti minä saan vastaisuudessakin palkankoroituksia, mutta niillä minä parannan elämääni. Sen 200 mk vain siirrän aina järkähtämättömästi pankkiin korkoa kasvamaan…
Immanuel Yksityinen kävi maksamassa vuokran, maksoi sitten vanhan, uskotun palvelijattarensa palkan ja antoi loput rahat hänelle talousmenoihin. Mutta 200 mk pisti hän kirjahyllyllä olevan »Kotilääkärin» väliin.
Sitten alkoi ovikello soida, niinkuin se soi kaiket päivät, ja hra
Yksityinen meni avaamaan.
Siellä oli vanhanpuoleinen naisihminen, joka ei myönyt kengännauhoja eikä lattiaharjoja, vaan kysyi, sattuuko tässä asumaan hra Kaalismaa, ja hra Yksityinen ilmoitti, ettei hra Kaalismaa sattunut asumaan tässä huoneistossa eikä hänen tietääkseen koko tässä talossakaan.
Vanhanpuoleisesta naisihmisestä kuulosti se tuntuvan hyvin merkilliseltä, koska hra Kaalismaan hänen tietojensa mukaan piti asua tällä suunnalla kaupunkia.
I. Yksityinen sulki oven ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen etsimään erästä konttorikirjoissaan ilmennyttä 37 pennin suuruista virhettä. Hän oli etsinyt sitä jo toista viikkoa kotitöinään, 4 tuntia illassa, ja oli vannonut löytävänsä sen joulukuun loppuun mennessä.
— Kilikili! sanoi ovikello.
Nyt siellä oli se eukko, joka ei myö kengännauhoja eikä lattiaharjoja, vaan torikasseja ja pukuripustimia. Yksityinen ilmoitti, ettei hän nyt tarvitse torikassia, ja että ripustimia hänellä on enemmän kuin ripustettavia.
Ja hän palasi etsimään niitä seitsemääneljättä penniä.
— Kilikili!
Se oli poika, jolla oli paketti. Paketissa oli Yksityisen aikoinaan tilaaman ja sittemmin unohtaman jatkoteoksen kolmas osa. Se oli tietysti lunastettava.
— Se olis 120 mk, sanoi poika.
Hra Immanuel Yksityinen peräytyi askeleen taaksepäin.
— Mutta edelliset osathan maksoivat vain 75 markkaa
— Tää on paljoa paksumpi, selitti poika. — Ja tässä! on niin paljon kuvia.
I. Yksityinen taisteli lyhyen sisällisen taistelun, jonka lopputulos oli jo edeltäpäin selvä. Hän otti hyllyltä »Kotilääkärin» ja siitä kaksi 100 markan seteliä. Poika antoi takaisin 80 mk ja meni matkaansa.
— Mistäs minä nyt saan sen 200 markkaa täyteen? ajatteli Yksityinen.
— Kilikili!
— »Kilikili!» matki Yksityinen ähkäisten ja aikoi ovea avatessaan sanoa kovat sanat, mutta tulija oli vanha vahtimestari, jonka hän tunsi, ja joka lempeästi hymyillen pyysi anteeksi tekemäänsä häiriötä ja esitti sen seuran jäsenmaksukuitin, johon Yksityinen kuuluu.
— Se olisi se entinen 35 markkaa, lausui vanhus hymähtäen.
I. Yksityinen puri huultaan — alahuultaan — ja harkitsi, eikö tällainen erä olisi oikeastaan menevä talousrahoista, mutta arvattuaan, ettei uskottu palvelija olisi samaa mieltä, kävi hän »Kotilääkärillä», jonne sen jälkeen jäi 45 mk.
— Kiitos! Siellä taas satelee, he he… hyvästi! sanoi vanhus, nyökäyttäen ystävällisesti ja puolittain tuttavallisesti päätään ja poistui.
Seuraavan asiakkaan päätti Yksityinen ajaa armotta tiehensä, mutta seuraava asiakas oli hyvin pikkuinen lapsi — Yksityinen ei ollut oikein selvillä siitä, oliko se poika vai tyttö — joka ojentaen tilauslistan sopersi:
— Tetä kiltti tilaa joululehtiä!
Yksityinen ei ole mikään peto ihmishaamussa, vaikka onkin päättänyt puskea itsensä varakkaaksi mieheksi. Hän tilasi 15 markan joululehdet ja maksoikin ne samalla, etteivät ne lankeaisi maksettavaksi sellaisena aikana, jolloin hänellä ei ole yhtään rahaa.
Kolmekymmentä markkaa oli sittenkin vielä »Kotilääkärin» tallessa.
— Kilikili!
Immanuel Yksityinen ei enää mennyt avaamaan..
— Kikikili Kilikili!
Yksityinen ei sittenkään mennyt avaamaan.
— Kilikilikilikilikili!! Kilikilikilikilikilikilikili!!!
Yksityinen meni avaamaan.
— Arvasinhan minä, että sinä olet kotona! sanoi hänen vanha koulutoverinsa Heikka Kipinä. — Avaa sinä ovi silloin, kun ihmiset tuovat sinulle rahaa!
Tuovat rahaa! Immanuel Yksityinen tunsi jollakin tavoin herpautuvansa, mutta käski kuitenkin vieraan sisälle.
— Kaikki vievät rahaa, mutta ei kukaan tuo! sanoi Yksityinen vähän katkerasti.
— Minäpä tuon! huudahti Heikka Kipinä rohkaisevasti. — Minä muistin, että olen sinulle velkaa 10 mk — vanha vippi… oli jo unohtunut. Tässä on, ole hyvä, ja kiitos lainasta!
— Kiitos itsellesi! vastasi Immanuel Yksityinen vilpittömän lämpimästi, pistäen setelin liivintaskuunsa. — Mitäs muuta kuuluu?
— Mitä sitä… jaa, sinähän ostat ainakin yhden vihkon Tuhjunpohjan sianjalostusyhdistyksen arpajaisten ennakkoarpoja?
— Enkä osta! Mitä tekemistä minulla on Tuhjunpohjan sikojen kanssa?
— Ei minullakaan, mutta kun minä olen sieltä kotoisin, niin lähettivät minulle 10 vihkoa, enkä kehtaa palauttaa niitä. Sitä paitsi olet sinäkin sieltä kotoisin!
— Enpäs ole!
— Mutta enosi asuu siellä, niin että se on melkein sama asia. Osta nyt! Siellä on hyvä lypsylehmä päävoittona. Tässä on vihko. Siinä on 25 arpalippua, eivätkä maksa kuin 2 mk kappale.
Harattuaan vastaan vähän aikaa otti Immanuel Yksityinen »Kotilääkärin» välistä siellä olevat 30 mk ja liivintaskustaan 10 mk.
Puuttuvat 10 mk kävi hän lainaamassa vanhalta palvelijattareltaan, luvaten maksaa takaisin ensi tilassa.