NIMIPÄIVÄKUKKA
Viime tiistaina oli Barbaran päivä.
Barbara on nykyaikoina harvinainen nimi. Ainakin minä luulen sitä harvinaiseksi. Olen siinä käsityksessä, että Barbara on naisen nimenä osapuilleen yhtä yleinen kuin Polykarpus tai Tertullianus tai Ambrosius miehen nimenä. Ja minä en voi sille mitään, että kuvittelen Barbara-nimisen henkilön isoluiseksi, kymmenleiviskäiseksi sulottareksi, jolla on tarmokas leuka ja uhkaava huuliparta, ja ääni kuin kolmikymmenvuotisen sodan aikaisella ratsumestarilla.
Todellisuus ei kuitenkaan aina vastaa kuvittelua, ja niinpä se ainoa Barbara, minkä minä tässä kaupungissa tiedän, on hempeämielinen olento, joka ei ole koskaan heittänyt ketään ulos ikkunasta, ja joka — taivas sen hänelle ja kaikille muillekin niiden lukijoille anteeksi antakoon jos voi — lukee Courths-Mahlerin romaaneja ja on eläinsuojelusyhdistyksen jäsen. Ulkomuodoltaan on hän vielä, ikävuosistaan huolimatta, parahiksi paistuneen vehnäpullan kaltainen, ja jos hän asuisi jossakin pienemmässä kaupungissa kuin Helsingissä, missä kilpailu on kireä, ja miehillä aina kiire, voisi hän milloin tahansa purjehtia avioliiton talvisatamaan liehuvin lipuin ja ilman jäänmurtajan apua. Kerran olisi hänellä ollut siihen täälläkin tilaisuus, mutta hän antoi rukkaset, mikä vastaus kaikkien tuttavien yksimielisen tunnustuksen mukaan todisti, että hänen päänsä oli yhtä hyvä kuin hänen sydämensäkin.
Viime tiistaina olis siis, niinkuin sanottu, täti Barbaran nimipäivä.
Täti Barbara kävi aamulla äänestämässä. Siinä suhteessa niinkuin muissakin on hän tarkka ja täsmällinen ihminen. Hän on aina ensimmäinen äänestyspaikalla, ja kun tällä kertaa hänen saapuessaan paikalle oli oven edessä jo kolme häntäkin virkumpaa odottamassa, punastui täti Barbara pikkuharmista. Tällaista ikävää yllätystä ei hänelle ole kolmeen vuoteen tapahtunut. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja odotti hiljaisuudessa oven avaamista, ja täytettyään kansalaisvelvollisuutensa kiiruhti hän leipurin puotiin ostamaan kahvileipää nimipäivävieraita varten.
Hän oli tuskin ennättänyt takaisin kotiin, kun ovikello soi.
Tulija oli rouva Kanalainen.
Jos tässä maailmassa on ketään ihmistä, jota täti Barbara ei voi sietää, niin on se juuri rouva Kanalainen. Syitä on useampiakin, ja ne ovat kaikki päteviä. Rouva Kanalainen urkkii tietoonsa kaikkien ihmisten asiat, mutta ei pidä niitä koskaan omina tietoinaan. Jos hän vainuaa jossakin jotakin salaisuutta, tulee hän melkein kipeäksi siihen saakka kunnes on saanut sen selville. Jos hän vainuaa jossakin kahvikekkereitä, niin saapuu hän niihin jo varhain aamupäivällä ja istuu sitten iltaan asti, tarjosipa hänelle päivällistä tai oli tarjoamatta. Sitäpaitsi vaikuttaa hänen läsnäolonsa levottomuutta herättävästi muihin vieraisiin. Rouva Kanalainen uumoilee jokaisessa lauseessa, minkä muut lausuvat, jotakin salaisuutta taikka jotakin peitettyä pistosta häntä itseään kohtaan, ja melkein jokaisessa hänen omassa lausunnossaan on enemmän tai vähemmän myrkyllinen neulankärki kätkettynä jotakin läsnäolijaa kohtaan.
Rouva Kanalainen on sanalla sanoen hyvin ikävä ihminen, aivan eri maata kuin esimerkiksi me kaksi, sinä ja minä.
Rouva Kanalaisen ja täti Barbaran välillä oli puolitoista vuotta takaperin suoritettu pieni ajatuksenvaihto, jonka jälkeen rouva Kanalainen ei ollut käynyt täti Barbaran luona. Viimeksimainittu oli toivonut, ettei rouva Kanalainen tulisi enää koskaan. Ja nyt hän seisoi tuossa ovella hymyilevänä ja makeana, tummanvihertävässä kapassaan ja paperitötterö vasemmassa kädessään, ja kun täti Barbara avasi oven, ryöpsähti rouva Kanalainen sisään nopeasti kuin taikuri keskiyöllä kirkon ovesta, ja syleili täti Barbaraa ja toivotti oikein paljon onnea täti Barbaralle ja sanoi ilokseen huomaavansa, että täti Barbara on lihonut — rouva Kanalainen tiesi, ettei täti Barbara mitään niin pelännyt kuin lihomista — ja pyysi saada jättää täti Barbaralle tämän pienen kukkasen.
Täti Barbara ajatteli haikeudella, kuinka ikävä päivä tästä hänen nimipäivästään nyt tulisi, ja kuinka rouva Kanalainen varmasti purkaisi pienissä, mutta tehokkaissa annoksissa ympäristöönsä kaiken sen myrkyn, mitä hän puolentoista ajastajan kuluessa oli kerännyt varastoon, ja veri nousi täti Barbaran päähän ja hän tunsi olevansa epätoivon partaalle ahdistettu ihminen, valmis mihin tahansa, mutta hänen ei auttanut muu kuin vastata makeuteen makeudella — eihän ihminen silti ole mikään barbaari, vaikka hänen nimensä onkin Barbara — ja kiittää rakasta rouva Kanalaista niin äärettömästi tuosta hänen tuomastaan niin hirveän kauniista kukkasesta ja taputella rouva Kanalaista hartioihin ja auttaa päällysvaatteet hänen yltään ja saattaa hänet vierashuoneen sohvaan ja alkaa kääriä nimipäiväkukkaa paperista ja huudahdella ihastuneena »ah!» ja »voi!» ja panna sitten kukka sohvapöydälle rouva Kanalaisen terävän nenän eteen.
Ja täti Barbara istahti plyyshituolille pöydän toiselle puolen ja aloitti keskustelun kertomalla, että hän oli juuri käynyt äänestämässä.
— Niin, Barbara-kulta jaksaa vielä seurata yleisiäkin asioita… se on niin hauskaa, kun ihminen pysyy henkisesti virkeänä viimeiseen saakka! naukui rouva Kanalainen, ja se oli julman väärin ja kohtuuttomasti sanottu, sillä ensiksikään ei Barbara-täti suinkaan ole vielä mikään ikäloppu, tuskin sellaiseksi koskaan tuleekaan, ja toiseksi on hän ruumiilliseltakin voinniltaan juuri yhtä terve ja reipas kuin mikä 30-40-vuotias tahansa.
Barbara-täti punastui, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, jatkoi rouva Kanalainen:
— Niin, ja taas tuli suojailma, ja kadut ovat märkinä, ja kun sitten tulee pakkanen niin on tässä taas hengenvaarassa, sillä ne hiekoittavat niin hirveän huolimattomasti, se on oikein skandaali… tietääkö Barbara, että kun viimeksi oli liukasta, niin tuotiin kirurgiin yksitoista naista, jotka olivat liukastuneet kadulla ja taittaneet kätensä ja jalkansa, ja eräs oli pudonnut istualleen Erottajalla ja lääkäri oli sanonut, että hän oli katkaissut häntäluunsa… voiko Barbara käsittää, kuinka hävyttömiä jotkut lääkärit voivat olla… sehän on ihan säädytöntä, ja sitten levitetään sellaisia oppeja, että ihmiset polveutuvat apinoista ja sitten…
Rouva Kanalainen pysähtyi vetämään henkeä, levitti sieraimensa ja nuuhki, mutta ei tuntenut mitään kahvinhajua.
Ja silloin meni täti Barbaraan pieni riivaaja, ja hän sanoi epätoivon rohkeudella:
— Voi kuinka se oli herttaista, että Sylvia tuli minua katsomaan, ja se on niin hirveän ikävää, kun en voi edes kahvia tarjota… ku… ku…
Täti Barbara oli niin peloissaan, että alkoi änkyttää. Rouva Kanalainen jäykistyi ja hänen katseeseensa tuli jotakin — — — niin, emme me pysty sitä kuvailemaan.
Se oli jotakin sellaista.
— Lää… lääkäri on kehoittanut mi… minua luopumaan kahvista… enkä minä uskalla… ke-keittää… kun en voisi vastustaa kiusausta.
Se oli sanottu. Täti Barbara oli ihan hikinen. Rouva Kanalaisen katse oli sellainen, ja täti Barbara ajatteli sisällisellä vavistuksella sitä tilintekoa, joka hänelle kerran tästä hätävalheestaan tulisi. Sillä tietysti pääsisi rouva Kanalainen ennemmin tai myöhemmin totuuden perille. Mutta kuinka tahansa, kunhan vain selviäisi tänään rouva Kanalaisesta eroon.
Rouva Kanalaiselle ei ollut tällaista koskaan ennen tapahtunut, joten ei ollut ihme, että hän tarvitsi hieman aikaa järjestääkseen ajatuksiaan.
— Vai niin, vai niin, sanoi hän vihdoin erittäin merkillisellä äänellä. — Tietysti täytyy Barbaran hoitaa vatsaansa… kun on tullut Barbaran ikään, niin on jokainen päivä kallis. Minä, jumalankiitos, voin vielä levollisesti nauttia kupposeni, missä sellainen tarjotaan, mutta talossa talon tavalla, hä hä… luulenpa, että täytyy lähteä. Hyvästi nyt, Barbara-kiltti, ja paljon kiitoksia! Mihinkähän se käärepaperi tulikaan, joka oli tämän kukan ympärillä?
Barbara-täti kiiruhti ojentamaan käärepaperin.
Ja rouva Kanalainen kääri tuomansa kukan jälleen paperiin ja vei kukan mennessään, selittäen:
— Pelkään, että tuoreet kukat voivat aiheuttaa Barbaralle päänsärkyä… Barbara alkaa muutenkin olla niin kuihtuneen näköinen, hyvästi nyt, ja kiitos nyt, Barbara kiltti! Oli niin ikävää, kun ei Barbara voinut ottaa vastaan minun pikku kukkaani!