TAIDETTA KOTEIHIN
Sebastian Koikale rikastui siihen aikaan, jolloin muut köyhtyivät.
Ensin ilmestyi hänelle uusi knalli ja sitten uudet kengät ja keppi ja uusi päällystakki, ja rouva Juliaana Koikaleelle ilmestyi uusi hattu, joka herätti koko talon huomiota, mikä ilmeni etupäässä nauruna takaapäin, ja sitten uusi kappa, joka ei ollut ostettu Heikinkadulta, vaan eräästä kaupungin kalleimmista liikkeistä ja herätti myöskin koko talon huomiota, mikä ei kuitenkaan ilmennyt nauruna takaapäin, vaan itkuna ja perhekohtauksena niissä vuokrahuoneistoissa, joiden rouvilla oli kolmivuotiaat tai sitä vanhemmat päällystakit.
Puolen vuoden kuluttua osti Sebastian Koikale sen talon kalleimman ja komeimman huoneiston ja muutti siihen, eikä hän ollut enää joku herra Koikale, vaan johtaja Koikale, ja ovella käyvät listallakerääjät kysyivät, onko herra pääjohtaja kotona. Jotkut erehtyivät sanomaan herra Koikaletta ylitirehtööriksi, ja heidän listalleen merkitsi Sebastian Koikale suuremman summan kuin tavallisesti.
Herrasväki Koikale alkoi uuteen asuntoonsa muutettuaan sisustaa sitä uuden arvonsa ja yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti, ja vanhat huonekalut myötiin useammissa erissä kaikenlaisiin sivukaupungilla oleviin rojuliikkeisiin sekä eräälle paksulle Israelin tyttärelle, joka välitti tämäntapaisia kauppoja ja valitteli joutuvansa mieron tielle hyväsydämisyytensä takia.
Selvää oli, että kaikki huoneet paperoitiin uudestaan, mutta kun vanhat painokuvat ja herra ja rouva Koikaleen sekä heidän vanhempiensa luonnolliseen taikka vähän isompaankin kokoon suurennetut valokuvat ynnä muut sellaiset, jotka olivat erinomaisesti puoltaneet paikkaansa vanhassa kodissa, ripustettiin seinälle, selitti talonmiehen vaimo, joka kävi siivoamassa muiden muassa professorilla ja varatuomarilla, ettei tuollaisia kuvia voida ripustaa näkyville näin hienossa kodissa, vaan että pitää olla oikeita käsinmaalattuja tauluja, sellaisia, joissa on kukkia ja lehmiä ja yksinäisiä petäjiä ja viheriään ruohikkoon asetettu tuohinen täynnä punaisia mansikoita.
Johtaja Sebastian Koikale ja rouva Juliaana Koikale — joka usein ihmetteli miksi ei häntä sanottu johtajattareksi, kun hänen miehensä kerran oli johtaja — punastuivat kilpaa, ja rouva Juliaana Koikaleella pyöri jo terävä vastaus juuri kielen kärjessä, mutta johtaja Koikale oli viisaampi ja ehätti edelle ja selitti, ettei suinkaan ollut aikomus ripustaa tätä vanhaa roskaa seinille muuta kuin väliaikaisesti, etteivät seinät näyttäisi niin alastomilta sillä aikaa, kun heidän suuret käsinmaalatut kuvataulunsa olivat uudestaan kehystettävinä.
— Jaha, jassoo, no sitähän minä ajattelinkin, sanoi talonmiehen rouva.
Illalla sanoi herra Koikale puolisolleen, että onneksi on huomenna huutokauppakamarissa taidehuutokauppa, ja sellaisista kuului usein saavan miltei raamien hinnalla, joskus allekin kehysten hintojen, arvokkaita käsinmaalattuja taideteoksia.
— Jos ne nyt sitten varmasti ovat käsinmaalattuja, arveli rouva Koikale epäluuloisesti. — Nykyjään ne tekevät tehtaissa kaikenlaisia imitatsuuneja, niin ettei niitä osaa erottaa oikeista, niinkuin ne persialaiset matotkin, jotka sinä viime viikolla ostit ehtoina.
— Jaa, mutta käsinmaalatut värikuvat eivät olekaan persialaisia, huomautti hra Koikale siihen sattuvasti. — Mutta voihan sitä kysyä etukäteen huutokaupanpitäjältä, menevätkö he varmasti takuuseen siitä, etteivät ne ole painokuvia. Voisit sinäkin tulla mukaan.
— Sen minä teenkin, sanoi rouva Juliaana Koikale. —
Ja minä otan tapetinmalleja mukaan näistä salin ja herranhuoneen ja maatsaalin ja putuaarin tapeteista, että osataan ostaa semmoisia kuvia, joiden raamit passaavat tapeteihin.
Herrasväki Koikale istui aivan oikein seuraavana päivänä huutokauppakamarissa, jonka seinät olivat myytävien taideteosten peitossa, ja huusivat jokaista taulua, jonka kehykset tai pinta tuntuivat sointuvan rouva Koikaleella oleviin tapetinmalleihin. He olivat saaneet varmuuden siitä, että kaikki taulut olivat käsinmaalattuja ja tunnettujen taiteilijoiden tekemiä ja he huusivat tavallisesti sataan markkaan asti, joskus siitä ylikin. Täten joutui heidän haltuunsa puoli tusinaa käsinmaalattuja tauluja, joita he katselivat uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, päästäkseen selville käsinmaalatun kuvan ja painokuvan välisestä erosta.
— Seuraa sitten tunnetun taiteilijan Iki-Sutin etevä maalaus »Poutapilviä». Niinkuin näkyy, on se suuri ja komea taulu, joka soveltuu varsinkin hyvinkalustetun salin seinälle, huomautti vasaramies. — Paljonko tarjotaan?
Herra ja rouva Koikale eivät aarteitaan tarkastellessaan tulleet kuulleeksi taulun nimeä, mutta sen he kuulivat, että se soveltuisi hyvinkalustetun salin seinälle, ja innostuivat heti asiaan ja päättivät huutaa taulun itselleen, maksoi mitä maksoi.
Se nousi nousemistaan hinnassa, herra Koikaleen koroittaessa tarjouksiaan markalla kerralla, mutta kun se oli noussut 637 markkaan, jäi taulu herrasväki Koikaleelle.
Sinä iltana oli johtaja Koikaleen asunnossa sellainen häärinä kuin taidesalongissa näyttelyn avaamisen aattona, ja talonmiehen vaimo, joka oli selvillä siitä, miten taulut olivat professorin ja varatuomarin huoneistoissa järjestetyt, oli saapuvilla asiantuntijana sekä pitelemässä tikapuita, kun johtaja Koikale iski ripustinnauloja seiniin.
Ja suuri taulu ripustettiin tietysti salin seinälle.
— Mikäs tämä taulu on? kysyi talonmiehen rouva.
— Jaa, sanoi johtaja Koikale. — Minä en kuullut sen nimeä, mutta joku merimaisema se näkyy olevan. Tuolla takana väreilee vihertävä meri, ja etualalla vyöryvät mahtavat mainingit kohisten ja kuohuen rantakiviä vastaan.
— Niin, nyt minäkin sen äkkään! huudahti talonmiehen vaimo. — Kyllä se on merikuva.
Jouluna pidettiin Koikaleella suuret kutsut, jotka olivat samalla uuden huoneiston vihkiäiset ja tupaantuliaiset. Niihin olivat kutsutut varakkaimmat sukulaiset ja tuttavat, sekä sitäpaitsi nuori mies, joka oli erään hra Koikaleen tuttavan tuttava ja joka oli kirjoittanut taidearvosteluja johonkin aikakauslehteen. Kun päivälliset olivat päättyneet, ohjaili johtaja Koikale arvostelijaa huoneesta huoneeseen, kysellen häneltä, miten taideteokset ja niiden kehykset sointuivat seinäpapereihin, ja nuori mies oli vähän hämillään ja mutisi, että sointuvathan ne.
Vihdoin pysähtyi johtaja Koikale salissa sen suuren taulun eteen ja sanoi:
— Mitäs herra sitten tästä meinaa?!
— Jaa, sanoi arvostelija. — Onhan se… Kenenkäs se on maalaama.
— Tämä on sen suuren taiteilijan Iki-Sutin merimaisema! ilmoitti hra
Koikale. — Totta kai olette nimen kuullut?
— Kyllä, minä tunnen Iki-Sutin varsin hyvin. Mutta en minä ole ennen tiennyt hänen merimaisemia maalanneen, kuitenkin on. Jotakin omituisen tuttua tässä kuitenkin on.
Nuori mies kiipesi äkkiä taulun alla olevalle tuolille ja pyöräytti taulun ylösalaisin.
— Jaa, sanoi hän. — Sitähän minäkin. Tämä on sen Iki-Sutin maalaus
»Poutapilviä heinäkuussa». Nyt se on oikein päin.
Siitä lähtien on johtaja Koikaleen salissa Iki-Sutin taulu aina oikein päin. Rouva Koikale selittää vieraille, kuinka kallis se on ja kuinka hyvät arvostelut se on saanut.
Ja hra Koikale sanoo:
— Tämä on suurta taidetta. Tässä alhaalla on niitty, joka aaltoilee suvituulessa, ja ylhäällä taivaalla vyöryvät mahtavat poutapilvet. Sen nimi onkin »Poutapilviä heinäkuussa». Nää ovat vallan toista nämä käsinmaalatut kuvat kuin painokuvat, joita sivistymättömät ripustavat seinilleen.