JOH. W. OVELAN JOULUKEPPONEN
Joku on sanonut, että liikemiehet ovat pohjaltaan hyvin vakavia ihmisiä.
Kuka on niin sanonut? Missä hän on? Astukoon hän pelkäämättä esiin. Emme tahdo tehdä hänelle mitään pahaa. Haluamme vain esitellä hänelle vanhan tuttavamme, liikemies Joh. W. Ovelan.
Joh. W. Ovela on nimittäin perin hauska ja vitsikäs mies. Hän tekee silloin tällöin tuttavilleen, vieläpä tuntemattomillekin hassunkurisia kepposia, joille sitten kaikki nauravat. Ja jolleivät muut naurakaan, niin nauraa ainakin hra Ovela itse sitä makeammin.
Oli jouluaatto.
Joh. W. Ovela oli aamusta alkaen näyttänyt vähän salaperäiseltä, vieläpä omituiseltakin. Välistä oli hän, ilman mitään näkyvää järjellistä aihetta, purskahtanut kovasti nauramaan.
— Mikä sinua oikein vaivaa? oli rouva Ovela lopuksi tuskastuneena kysynyt. — Niinhän sinä olet kuin päästäsi vialla.
— Älä sinä siitä huoli, oli hra Ovela vastannut. — Minä nauran vain omille asioilleni, ha ha!
Kun joulupuuro ja kinkku ja lipeäkala oli syöty ja lapset telmivät salissa kuusen ympärillä ja rouva Ovela sisarensa neiti Laihelan kanssa oli sulkeutunut keittiöön pukemaan palvelustyttöä pitkäpartaiseksi joulupukiksi, meni Joh. W. Ovela huoneeseensa, väänsi oven lukkoon, ettei kukaan pääsisi häntä häiritsemään, ja istuutui pöytänsä ääreen sekä soitti kauppias Paksupäälle.
Pienen ajan kuluttua kuuli hän, kuinka kauppias Paksupää, jota vaivasi hengenahdistus, tuhisi raskaasti puhelimensa ääressä ja mörähti sitten hermostuneesti:
— Halloo!
— Anteeksi, onko se kauppias Paksupää? kysyi Joh. W. Ovela ääntään muuttaen.
— Kyllä, kuka puhuu?
— Hyvää iltaa, herra Paksupää! sanoi Joh. W. Ovela. — Tämä on kauppaministeri.
— Ah, hyvää iltaa, herra ministeri! huudahti kauppias Paksupää. — Mikä tuo minulle kunnian…?
— Tahdoin vain toivottaa herra Paksupäälle yhtenä huomattavimmista suomalaisista liikemiehistämme hauskaa joulua, sanoi hra Ovela nopeasti.
— Kiitoksia, kiitoksia paljon, herra ministeri… (Joh. W. Ovela näki hengessä, kuinka Paksupää raapi jalallaan ja pokkuroi puhelinkoneensa edessä, ja hänen oli tuiki työlästä olla purskahtamatta nauruun)… saan toivottaa samoin herra ministerille hyvää ja rauhallista joulua…
Suljettuaan puhelimen nauroi Joh. W. Ovela kauan ja kovalla äänellä. Olisi sanomattoman koomillista kuulla Paksupään ensi kerran tavattaessa kerskailevan hienoilla joulutervehdyksillään.
Sitten soitti hän talonomistaja Muuriselle:
— Hyvää iltaa, tämä on pääministeri, anteeksi, että häiritsen näin jouluaattona…
— Voi, ei toki mitään, ei toki mitään, herra pääministeri, eihän se nyt toki mitään, huusi Muurinen.
Joh. W. Ovelan täytyi peittää puhetorvi kämmenellään ja nauraa, ennenkuin hän voi hillitä ääntään, ja naurettuaan kymmenen sekuntia esiintoi hän onnentoivotuksensa omasta ja hallituksen puolesta talonomistaja Muuriselle, joka tuli niin hämilleen ja onnelliseksi tästä odottamattomasta kunniasta, ettei osannut muuta kuin sekavalla äänellä mökeltää joitakin käsittämättömiä sanoja.
Ovela paiskasi puhelimen kiinni ja ratkesi hillittömään nauruun.
Tästäpä tulee lysti juttu! Sitten soitti hän uudelleen kauppias
Paksupäälle:
— Tämä on maaherra! Hallitus on pyytänyt minun kauttani lausua onnentoivotuksensa jouluaaton johdosta herra kauppiaalle. Kauppaministeri tulee sitäpaitsi mieskohtaisesti onnittelemaan teitä.
— Tuhannet kiitokset, herra maaherra, ja nöyrin tervehdykseni hallitukselle (hra Ovela tyrskähteli ja pyrskähteli, vaikka puri huuliaan niin, että veri oli tulla)… herra kauppaministeri onkin jo soittanut minulle… erittäin suuri kunnia…
— Hahaha… hihihi! hirnui Joh. W. Ovela, kävellen edestakaisin huoneessaan. — Juupelin pässinpäät!
Jälleen istahti hän puhelimen ääreen ja soitti toistamiseen talonomistaja Muuriselle.
— Iltaa, herra Muurinen. Tämä on kaupungin puhtaanapitolaitoksesta! huusi Ovela rämeällä äänellä. — Mitä epäjärjestystä se on, että te suvaitsette sellaista siivottomuutta pihassanne ja katuosallanne, vieläpä juuri jouluaattona?!
— Se on juupelin vale! huusi talonomistaja Muurinen. — Minä olin äsken itse ulkona juuri vähää ennen kuin pääministeri soitti minulle ja toivotti hyvää joulua (Joh. W. Ovela hirnui sisällisesti niin että hänen sieraimensa laajenivat)… ja voin vakuuttaa herroille, ettei kaupungin puhtaanapitolaitoksen kansliassa ole niin puhdasta ja siistiä kuin minun pihassani ja katuosallani. Se on väärä ja sikamainen ilmianto, tulkaa itse katsomaan, jollette usko.
— Olkaa hyvä ja puhukaa ihmisiksi, kun olette tekemisissä kaupungin viranomaisten kanssa! karjaisi Joh. W. Ovela. — Mahdollisesti on tapahtunut jokin erehdys. Me lähetämme heti miehen tarkastamaan.
— Lähettäkää vaikka kaksi! hönkäisi Muurinen, paiskaten puhelimensa kiinni niin että rysähdys kuului.
— Hahaha… hohoho… hihihi! nauroi Ovela, pyyhkien kyyneleitä poskiltaan.
Soitettuaan vielä viidelle eri tuttavalleen ja esiinnyttyään oikeusministerinä, eduskunnan puhemiehenä, armeijan päällikkönä ja tullihallituksen ylitirehtöörinä oli Joh. W. Ovela nauttinut ja nauranut tarpeekseen. Hän lopetti pilantekonsa ja siirtyi perheen piiriin.
Joulupukki oli juuri tullut sisään, ennenkuin hra Ovela ennätti ruveta kertomaan puolisolleen, kuinka hän oli huvitellut tuttaviensa kustannuksella, kun puhelin kilisi, ja vanhin tytär, joka oli juossut vastaamassa, huusi salin ovelta:
— Eräs herra pyytää isää puhelimeen! Joh. W. Ovela meni puhelimen ääreen.
— Onko herra Ovela? kuului täsmällinen ja karski ääni puhelimessa.
— Kyllä! Kenen kanssa…?
— Tämä on poliisimestari! ilmoitti täsmällinen ja karski ääni. — Korkeimpien viranomaisten taholta on minulle ilmoitettu, että joku henkilö, joka esiintyy milloin minäkin ministerinä, on tuntikauden soitellut eri tahoille ja laskenut sopimatonta leikkiä siivojen ihmisten kanssa.
— Herra poliisimestari, en minä vain tiedä… sanoi kalvennut Joh. W.
Ovela.
— Älkää keskeyttäkö! Olen ottanut selkoa keskusasemalta, ja minulle on ilmoitettu, että ne puhelut, joista on nyt kysymys, ovat pyydetyt kaikki teidän numerostanne.
— Herra poliisimestari, änkytti Joh. W. Ovela, jos minä saisin selittää…
— En minä ota puhelimessa vastaan mitään selityksiä! sanoi täsmällinen ja karski ääni pontevasti. — Tulkaa huomenaamuna kello 10 virkahuoneeseeni. Hyvästi!
— Mikä sinulla on? kysyi rouva Ovela säikähtäen, kun hänen miehensä horjuen palasi saliin. — Sinähän olet hikinen ja kalman kalpea! Voitko pahoin?
— Oh… oh… paha on merrassa! ähkyi hra Ovela, vaipuen sohvalle istumaan. — Leikkiähän se vain oli…
Hra Ovela teki täydellisen tunnustuksen.
— Sitähän minä olen aina sanonut, ettet sinä lakkaa niistä koirankujeistasi, ennenkuin keität itsellesi kauniin sopan! Ettet jo häpeä, vanha mies!
Unettoman yön jälkeen seisoi hra Ovela klo 10 poliisimestarin odotushuoneessa. — Mitä asiaa? kysyi päivystävä konstaapeli.
— Poliisimestari on käskenyt minua puheilleen, mutisi hra Ovela. — Minä olen liikemies Ovela, tässä on korttini…
Päivystyskonstaapeli tuli takaisin ja ilmoitti, ettei poliisimestari ole kutsunut.
— Sen täytyy sitten olla jokin väärinkäsitys… jupisi Ovela ja painui ulos poliisikamarista. Hän sadatteli:
— Kukahan roisto se tämän keksi?
Mutta huomatessaan samassa talonomistaja Muurisen pilkkahymy huulilla tulevan torin poikki häntä kohti hyppäsi Joh. W. Ovela ajurin rattaille ja käski suuttumuksesta paksulla äänellä ajaa kotiinsa. Hän ei ollut näkevinäänkään Muurista.
Ja kotona täytyi pitää puhelin suljettuna sivu uudenvuoden, kun utelias tuttavapiiri tahtoi välttämättömästi tietää, mitä asiaa hänellä oli ollut poliisikamarilla jouluaamuna, käytetäänkö siellä nykyisin puhtaita olkia j.n.e.