KOHTALON ISKU
Oltiin joulun alla.
Maa oli musta, sillä ensi lumet olivat sulaneet jo kahteen taikka kolmeenkin kertaan, taivas oli viikkokausia ollut likaisen harmaa, ja päivää ei ollut ollenkaan. Oli vain kaksi pimeää, ja niiden välillä muutama tunti ikävää hämärää.
Liikemies Taneli Tursas oli matkalla konttoriinsa.
Hän oli syönyt kotonaan tavanmukaisen keveän ensiaamiaisensa: puuroa, käristettyä kinkkua ja munia sekä kahvia voileipien kera, ja seisoi nyt iso sikari hampaissa raitiovaunun takasillalla. Raitiovaunussa ei saa polttaa, mutta takasillalla saa polttaa, ja Taneli Tursas poltti siis, ja suurin osa savusta meni niinkuin tavallisesti vaunuun. Mutta se oli sääntöjen mukaista, niin ettei siihen ollut kenelläkään mitään sanomista.
Taneli Tursas ei kuitenkaan ainoastaan polttanut, hän myöskin ajatteli.
Kumma kyllä ajatteli hän vaimoansa, rouva Juulia Tursasta.
Rouva Tursaassa oli viime päivinä ollut jotakin omituista.
Hän oli ollut tavattomasti itseensä sulkeutunut ja hajamielinen. Hänen puheensa oli enimmäkseen ollut hyvää päivää — kirvesvartta.
Ja kun Taneli Tursas siinä ajatteli, savustaen ympäristöään, niin muisteli hän, että rouva Tursaan silmät, Taneli Tursaan tullessa eilen aivan täsmällisesti päivälliselle, olivat olleet punertavat. Taneli Tursas ei ollut kiinnittänyt siihen silloin erikoisempaa huomiota, sillä hän oli otaksunut, että rouva Tursaalla oli vain ollut tuota nykyaikoina niin tavallista ja yleistä nuhaa.
Mutta nyt juolahti Taneli Tursaan mieleen, että rouva Tursas kukaties oli itkenyt?
Mikähän häntä oikein mahtoi vaivata?
Herra Tursaan ahkera ajatustyö ei johtanut mihinkään ratkaisuun.
Oikeastaan ei Taneli Tursas olisi tullut ajatelleeksi koko asiaa, ellei rouva Tursas tänä aamuna, istuttuaan aamiaispöydässä aivan tuppisuuna — niinhän siinä tosin tavallisesti ainakin istuttiin, Tursaan ahmiessa yht'aikaa aamiaistaan ja sanomalehteään — olisi vihdoin, herra Tursaan kiskoessa eteisessä päällystakkia ylleen, tullut myöskin eteiseen ja tehnyt, omituinen ilme kasvoillaan, pari herra Tursaan mielestä kutakuinkin aiheetonta kysymystä:
— Menetkö sinä nyt suoraan konttoriisi?
— Tietysti! oli herra Tursas vakuuttanut, ja lisännyt, ettei hänen aikomuksensa suinkaan ollut lähteä Brasiliaan, vaan ainoastaan konttoriinsa, joka oli samassa paikassa kuin ennenkin.
— Avaatko sinä siellä ensi työksesi postin? oli rouva Tursas sitten kysynyt.
Herra Tursas oli luonut vaimoonsa ihmettelevän katseen ja kysynyt vuorostaan, luuliko Juulia Tursas, että hän aikoisi tällä kertaa lykätä postin avaamisen ensi vuoteen?
Rouva Tursas ei ollut tehnyt useampia merkillisiä kysymyksiä, ja Taneli Tursas oli kiiruhtanut työhönsä. Vasta raitiovaunussa oli hän alkanut aprikoida vaimonsa omituista käytöstä ja äskeisiä kysymyksiä.
Ja mitähän se siitä postista? Pitäisiköhän siellä olla jotakin erikoista?
Asia alkoi lopuksi jonkinverran vaivata Taneli Tursasta. Varmaankin tässä piili jotakin, jonka selitys ehkä on odottamassa häntä konttorissa.
Miksi kulkivat raitiovaunutkin tänään niin hitaasti? Ja miksi kyhnystelivät ihmiset niin tavattomasti, noustessaan vaunuun ja astuessaan siitä pois? Taneli Tursaan olisi tehnyt mieli tuupata poistujia niskasta kadulle ja temmata tulijoita kauluksesta ylös.
Vihdoin pääsi hän kuitenkin konttoriinsa. Rappukäytävässä meni hissi juuri hänen nenänsä edestä, niinkuin se aina menee, ja Taneli Tursas sanoi silloin voimasanan, niinkuin hän aina sanoo. Tällä kertaa sanoi hän sen vain tavallista voimallisemmin. Hissin teräsköysi kesti kumminkin.
Konttorissa murahti hän hyvän huomenen neideilleen, siivoojamatamille ja juoksupojalle, ja harppaili pitkin askelin omaan huoneeseensa.
Hänellä oli tuskin aikaa riisua päällystakkia yltään, ja kalossit unohtuivat hänen jalkoihinsa, kun hän riensi työpöytänsä ääreen, jolla posti oli tavallisella paikallaan pöydän vasemmalla kulmalla.
Johtaja Tursas alkoi kiireesti selailla kirjepinkkaa. Siinä oli ensin eräitä päältäkin nähden tavallisia afäärikirjeitä, mutta sitten tuli markan postimerkillä varustettu ja johtaja Taneli Tursaalle yksityisesti osoitettu kirje, jonka kuoressa sana »yksityisesti» oli alleviivattu kahdella paksulla, mustalla viivalla.
Herra Tursaan korvat sävähtivät ensin tavallista punaisemmiksi ja vaalenivat sitten seuraavassa sekunnissa tavallista vaaleammiksi.
Näitä ilmeisiä voimakkaan mielenliikutuksen merkkejä eivät aiheuttaneet mainitut paksut mustat viivat, ei myöskään sana »yksityisesti» enempää kuin markan postimerkkikään.
Mutta osoite oli kirjoitettu rouva Juulia Tursaan tutulla, naisellisella käsialalla. Taneli Tursaan ei olisi tarvinnut nähdä muuta kuin isojen T-kirjainten koukerot ollakseen heti selvillä siitä, kenen kädestä kirje oli lähtöisin.
Mitä oli Juulialla kirjoittamista hänelle? Miksi ei hän ollut suullisesti puhunut asiaansa? Olihan vasta parikymmentä minuuttia kulunut siitä, kun oli erottu.
Ja tämä kirje oli kirjoitettu eilen.
Eilen, jolloin Juulian silmät olivat olleet punaiset….
Äkillinen vapistus kulki edestakaisin pitkin johtaja Taneli Tursaan selkäpuolta, ensin alhaalta ylös ja sitten ylhäältä alas. Tai mahdollisesti päinvastoin. Sillä hetkellä ei herra Tursas olisi voinut sitä niin varmaan sanoa, eikä myöhemminkään. Ja ne mustat viivat niin synkän ja onnettomuutta ennustavan näköiset.
Taneli Tursas vaipui istumaan pyörivään konttorituoliinsa ja asetti vaimonsa kirjeen avaamatta eteensä pöydälle.
Samassa soi puhelin. Siellä oli joku asiakas, joka tahtoi selkoa jostakin asiasta. Paljon selkoa ei hän siitä saanut, sillä hra Tursas, joka kuin hypnotisoituna tuijotti edessään olevaan kirjeeseen markan postimerkkeineen ja alleviivattuine »yksityisineen», antoi niin epäselviä ja suorastaan sekavia vastauksia, että asiakas lopuksi sulki hyvästiä sanomatta puhelimen, luullen johtaja Tursaan olevan pahanlaisesti päissään jo tänä varhaisena aamupäivän hetkenä.
Vihdoin kokosi Taneli Tursas mielenmalttinsa, tarttui vasemmalla, vähän vavahtelevalla kädellään rouva Juulian kirjeeseen ja oikealla, vähän enemmän vavahtelevalla kädellään paperiveitseen sekä sai kirjeen jotenkuten auki.
Keskikokoiset, kylmät hikikarpalot alkoivat kihota hänen otsalleen kun hän luki:
»Rakas Taneli parkani!
Ihmettelet kai, kun kirjoitan Sinulle, mutta tämän luettuasi ymmärrät itsekin, miksi en voinut sanoa tätä suullisesti Sinulle. Ja nyt ensiksi: ole mies! Kestä tämä kohtalon isku miehuullisesti! Kun asiaa tarkemmin ajattelet täytyy Sinun itsesikin myöntää, että sen täytyi tulla ennemmin tai myöhemmin. »Kenen syy?» kysyy Eino keino. »Sinun syy, minun syy», vastaa hän. Olisin tahtonut säästää Sinut tältä koettelemukselta, joka — kenties — on liian raskas Sinulle, mutta en voi tehdä sitä. Minä en voi!
Olenhan jo monta…»
Siinä oli käännettävä lehteä. Kylmät hikipisarat tipahtelivat Taneli Tursaan liiveille, ja hänen sydämensä jyskytti ja hänen silmissään näytti kuin olisi ilmassa leijaillut pieniä nokihiutaleita.
Juuri samassa koputettiin ovelle ja eräs konttorineideistä astui sisään.
— Ei… ei nyt! huusi johtaja Tursas käheällä äänellä.
— Myöhemmin…
Neiti peräytyi pelästyneenä, sillä johtajan tuhkanharmaat kasvot olivat kamalat katsella.
Kirje tärisi kuin myrskyssä Taneli Tursaan hyppysissä, kun hän sai käännetyksi lehden ja jatkoi lukemistaan:
»… kertaa muistuttanut Sinulle siitä, mutta se ei ole auttanut. Vastaa siis seurauksista ja kestä kuin mies se uutinen, jonka nyt kuulet: jollet vihdoinkin, ja aivan heti, toimita miehiä korjaamaan keittiön hellaa, niin saat päivällisellä tyytyä kylmään ruokaan!
Juulia».
Taneli Tursaan huulilta kuului jonkinlainen tylsämielinen höhötys. Se pääsi häneltä ihan itsestään.
Mutta ennenkuin tunti oli kulunut, hääräsi Tursaan keittiössä kaksi ammatti miestä tulisella kiireellä hellan kimpussa.