KUN KORVAT HUMISEVAT
Istutaan kurkku-, nenä- ja korvalääkärin odotushuoneessa.
Saapuvilla kymmenkunta kurkku-, nenä- tai korvapotilasta.
Toisella puolen huonetta istuu vakavan näköinen keski-ikäinen naishenkilö.
Toisella puolen huonetta istuu tuikean ja huonokuuloisen näköinen ikäherra, vähän etukumarassa, nojautuen kädessään olevaan hopeakoukkuiseen keppiin.
Muut istuvat mikä missäkin, tuoleilla ja sohvilla, toiset kuvalehtiä ja aikakauskirjoja selaillen, toiset kiinnittäen katseensa seinillä oleviin tauluihin tai tähystellen ulos ikkunoista.
Ikäherra ei katsele tauluja eikä aikakauslehtiä eikä tähystele ulos ikkunasta.
Hän silmäilee toisia odottajia, vuoroon kutakin, tiukasti ja järkähtämättömästä.
Hän on ilmeisesti valitsemassa itselleen puhetoveriuhria.
Vihdoin pysähtyy hänen katseensa toisella puolen huonetta istuvaan naishenkilöön, joka silloin tällöin kuin tottumuksesta koettelee korviaan.
Äkkiä kysyy ikäherra naishenkilöltä kovalla äänellä, niin että kaikki säpsähtävät:
— Humisevatko teidän korvanne?
— Jaa, kuin?
— Humisevatko teidän korvanne? huutaa ikäherra.
— Humisevat.
Äänettömyys.
Aletaan taas katsella kuvalehtiä, tauluja ja ulos kadulle.
Sitten kysyy naishenkilö huoneen toiselta puolen:
— Humisevatkos teidänkin korvanne?
— Kuinka?
— Humisevatkos teidänkin korvanne? huutaa nainen.
— Humisevat! vastaa ikäherra pontevasti.
Äänettömyys.
Sitten ikäherra:
— Ovatko ne jo kauankin humisseet?
— Jaa, kuin?
— Ovatko ne jo kauankin humisseet?! huutaa herra.
— Jaa, kauanko… noin parikymmentä vuotta.
— Kuinka?
— Parikymmentä vuotta! huutaa naisihminen.
— Jassoo, pari kolme vuotta.
Äänettömyys.
Naisihminen:
— Ovatkos herran korvat kauan humisseet?
— Kuinka?
— Ovatkos herran korvat kauan humisseet?!
— Ovathan ne humisseet jo kauankin, hiisi vie!
— Vai jo viisi vuotta…
Äänettömyys.
Ikäherra:
— Ovatko teidän korvanne humisseet koko ajan?
— Jaa, kuin?
— Ovatko teidän korvanne koko ajan humisseet?
— Eivät sentään aina.
Äänettömyys.
Naishenkilö:
— Ovatkos herran korvat yhtämittaa humisseet?
— Häh?
— Humisevatkos herran korvat ihan alituiseen?
— Eivät ne aina humise.
Naishenkilö:
— Onkos se humina aina pahentunut?
— Kuinka?
— Onkos se humina ollut pahentumaan vai paranemaan päin?
— Huminako… on! Kuinkas se teidän huminanne?
— Jaa, kuin?
— Entäs teidän huminanne?
— Kyllä se humina on tahtonut aina vain pahentua…
— Jassoo.
Pitempi äänettömyys.
Sitten naishenkilö:
— Mitäs herran korville on tehty?
— Kuinka?
— Mitäs se lääkäri on herran korville tehnyt?
Ikäherra, katkerasti:
— P—u hänet tiesi!
Naishenkilö vaikenee loukkautuneena. Muut potilaat katsahtavat herraan hieman hämmästyneinä. Ikäherra tulee vähän noloksi ja punastuu lievästi.
Alkaa sitten kuin anteeksipyydellen selittää:
— No, jos minä toden sanon, niin niitä on leikattu ja kaiveltu ja niistä on otettu jos vaikka mitä.
Naishenkilö näyttää leppyvän:
— Ja yhä vain humisevat?
— Kuinka?
— Ja sittenkin vain humisevat?
— Tietysti.
— Mitäs siellä sitten on, kun niissä on niin paljon tekemistä?
— Missä?
— Herran korvissa.
— Pi… kuka hänet tiesi! Aina ne vain humisevat. Eikö liene taas koko pää mätää täynnä.
— Se on hyvin ikävää!
— Kuinka?
— Se on hyvin ikävää!
— Jassoo… vai niin.
Äänettömyys.
Ikäherra:
— Mitäs sille teidän huminallenne on tehty?
— Jaa, kuin?
— Mitäs…
Lääkäri (katsoo ovelta):
— Numero neljä!
Vakavan näköinen naishenkilö nousee ja lähtee vastaanottohuoneeseen, joten keskustelu keskeytyy.
Vanha herra alkaa tähystellä toista puhetoveria.