ONNISTUNUT KEPPONEN
Joskus me kirjoitamme myöskin opettavaisia kertomuksia.
Emme tiedä, ottaako ja missä määrin lukuhaluinen kansa näitä opetuksia onkeensa, mutta se on lukijain oma asia. Me tunnemme tehneemme velvollisuutemme ja pesemme kätemme harjalla ja tervasaippualla.
Tämä on sellainen opettavainen kertomus.
Tämän kertomuksen päähenkilö on kauppamatkustaja Juuso Tuiteri.
Tunnetteko Juuso Tuiterin? Ettekö? No, vahinko ei ole suuri. Juuso Tuiteri on hyvin jokapäiväinen henkilö. Te ikävystyisitte viidessä minuutissa hänen seurassansa ja toivoisitte, että paholainen veisi Juuso Tuiterin jonnekin hyvin kauas eikä toisi häntä milloinkaan takaisin. Ei ainakaan teidän näkyviinne.
Sanalla sanoen: Lindströmin pihvi tai parsamunakas on paljoa hauskempi tuttavuus kuin Juuso Tuiteri. On hauskoja, sukkelia, vieläpä henkeviäkin kauppamatkustajia, on sellaisia, jotka käyttävät useita tuhansia markkoja vuodessa arvokkaan kirjallisuuden ostoon, tunnemmepa sellaisenkin, joka voisi keskustella, vieläpä asiantuntemuksella väitelläkin minkä taiteentuntijan tai esteetikon kanssa tahansa nykyaikaisesta maalauksesta ja Sallisen Hihhuleista, mutta Juuso Tuiteri ei kuulu niihin. Juuso Tuiteri ei lue muuta kuin joskus pörssiuutisia — harvoin niitäkään — eikä harrasta muuta kuin kortinpeluuta. Ei käy edes jalkapallokilpailuissa, ollen siis ihmisen henkisen turtumuksen viimeisellä ja alimmalla asteella.
Kuitenkaan ei Juuso Tuiteri oikeastaan ole mikään tyhmä mies. Kaupassa mujauttaa hän sinut, ennenkuin ennätät ähkäistäkään, ja korttipelissä nyppii hän sinut yhdessä yössä niin puhtaaksi, ettet aamulla tiedä, mistä ottaisit rahat lankeavaan vekseliisi.
Ja välistä voi hän tehdä aika kepposet suuremmallekin joukolle.
Niinkuin näkyy seuraavasta:
Eräänä iltana kolmatta viikkoa takaperin saapui hra Tuiteri kyytihevosella ajaen ————:n asemalle, jolla juna seisoo 16 minuuttia.
Tuiteri kulki sitten kapsäkkeineen pitkin junan viertä vaunulta vaunulle ja totesi harmistuneena, että kaikki vaunut olivat jokseenkin täynnä.
Ja Juuso Tuiteri, joka oli koko viime yön valvonut korttipöydässä, oli väsynyt ja olisi kernaasti halunnut päästä sellaiseen vaunuun, missä hän olisi voinut oikaista itsensä pitkin pituuttaan sohvalle ja nukkua syvään ja virkistävään uneen.
Mutta sellaista vaunua ei ollut.
Silloin sai Juuso Tuiteri aatteen, joka ei lähde mistä taulapäästä tahansa.
Hän asettui viimeisen vaunun kohdalle ja huusi kovalla äänellä:
— Tämä vaunu jää tälle asemalle.
Vaunun ikkunat olivat auki, niinkuin kesällä ainakin. Juuso Tuiterin ei tarvinnut huutaa kahta kertaa.
Junan lähtöön oli vain muutamia minuutteja.
Kaikki matkustajat kiiruhtivat matkatavaroineen ulos etsimään itselleen paikkaa muista vaunuista.
Sitten astui Juuso Tuiteri tyytyväisesti hymyillen vaunuun, ja nyt oli hänellä tilaa kylläksi. Hän oli yksin koko vaunussa.
Hän ojentautui pitkälleen sohvalle, nostettuaan kapsäkkinsä hyllylle, naurahti vielä kerran ja vaipui unenhorroksiin.
Juuso Tuiterilla ei ollut oikein selvää käsitystä siitä, kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen, että joku astui sisään.
Tulija oli rautatievirkamies, asemapäällikön vormussa. Asemapäällikön kasvoilla oli ystävällinen hymy, kun hän kysyi:
— Tekös se älysitte huutaa, että tämä vaunu irroitetaan junasta?
Juuso Tuiteri naurahti ja sanoi:
— Niinpä kyllä.
Ja asemapäällikkö naurahti hänkin ja ilmoitti:
— Hyvin se teidän kepposenne onnistuikin. Junamiehet luulivat, että vaunu todellakin oli jätettävä tälle asemalle, ja irroittivat sen junasta!
Juuso Tuiteri hyppäsi pelästyneenä, tukka pörrössä, ikkunaan, pisti päänsä ulos ja näki, että vaunu seisoi yksin raiteilla, ja juna oli mennyt menojaan.