TÄTI DOROTEAN LÄHTÖ
Täti Dorotea tuli herrasväki Heppulan eteiseen kuin taifuuni. (Taifuunin merkitys katso Tietosanakirjasta.) — liiiiiii! huusi rouva Läylikki Heppula. Se on hänen ihastuksensa korkeimman potenssin ilmenemismuoto. Superlativus maximus forte fortissimus. — Minä juuri odotin tätiä! Mistä täti juuri ymmärsi tulla? Minä panin juuri kahvipannun tulelle! Minä tulin kanssa juuri kaupungilta! Minä ajattelin juuri…
— Minulla on niin hirmuinen kiire! huusi täti Dorotea. — Minulla on niin hirmuisen vähän aikaa! Minulla on niin hirmuisen paljon tekemistä! Minun täytyy heti…
Rouva Läylikki Heppula ja täti Dorotea taistelivat hetken aikaa täti Dorotean päällystakista. Täti Dorotea sanoi, ettei hänellä ollut mitenkään aikaa ottaa sitä pois. Se oli aivan mahdotonta. Mutta Läylikki Heppula oli vahvempi. Taikka jos totuus sanotaan, niin kyllähän täti Dorotea tietysti vahvempi on. Täti Dorotea on varmasti vahvempi kuin Läylikki Heppula ja hänen miehensä Toivo Kotivalo Heppula yhteensä. Täti piti päällystakkia kiinni ja huusi. Pelästynyt palvelijatar kurkisti silmänräpäyksen ajan eräältä ovelta, mutta ei huutanut.
Tällä kertaa oli Läylikki vahvempi ja riisui päällystakin. Vahvin kaikista oli päällystakki, sillä se kesti. Mutta sen napit olikin täti Dorotea itse ommellut.
— Mitä kello on? kysyi täti Dorotea astuessaan sisään. — Kauhistus, onko kello jo yksi! Minun piti olla kotona neljännestä vaille yksi. Ompelijatar odottaa! Ja sinä riisuit vielä minun päällystakkini! Mutta minä lähden heti. Joko sinä olet saanut ne frivoliteetin mallit?
Kello löi puoli kaksi. Mutta sitä ei kuulunut. Olisi täytynyt olla huoneessa tornikello tai kirkonkello, ennenkuin se olisi kuulunut. Samasta syystä ei myöskään kuulunut, kun kello löi kaksi ja puoli kolme ja kolme ja puoli neljä ja neljä.
Kello löi puoli viisi.
Se kuului.
Oli omituista, että se kuului, mutta se kuului siitä syystä, ettei siinä silmänräpäyksessä kumpikaan puhunut. Oli omituista, ettei siinä silmänräpäyksessä kumpikaan puhunut, mutta se johtui siitä, että kumpikin ryyppäsi samalla hetkellä pootooraa (ll:s pootoora).
— Siunatkoon! huusi täti Dorotea. — Löikö se onneton jo puoli kaksi?
— Sehän on mahdotonta! huusi Läylikki Heppula. — Minä juoksen katsomaan, mitä kello on.
Kello oli nimittäin viereisessä huoneessa, jonka ovi oli auki.
— Puoli viisi! kirkaisi Läylikki Heppula. — Mahdotonta!
— Mahdotonta! huusi täti Dorotea. — Kello on kuitenkin jo yli yksi.
Minun täytyy lähteä heti. Ompelijattareni odottaa.
— Minä kysyn Maikilta, mitä keittiön kello on, sanoi rouva Läylikki. —
Keittiön kello on sitäpaitsi neljännestunnin edellä.
Rouva Läylikki painoi soittokellon nappia.
— Kello on kymmentä vailla viisi, ilmoitti Maikki.
— Maikki on hullu! huusi täti Dorotea. — Mutta minun täytyy lähteä.
Ompelijatar odottaa. Kuinka teidän kaikki kellonne käyvät niin väärin?
Maikki oli poistunut takaisin omaan valtakuntaansa loukkautuneena, päättäen sanoa itsensä irti ensi kuun 1 p:stä.
— Voi voi jos tädillä olisi ollut aikaa istua vielä kaksi sekuntia… niin, ja silloin oli Hilda sanonut, että naisella, jolla on sellainen maku kuin Lainalla…
Mutta täti meni. Täti Dorotea meni kuin Samum (kts. Tietos.). Ei mikään voinut pidättää täti Doroteaa, sillä hänellä oli kiire.
Mutta rouva Läylikki Heppuli juoksi vielä hänen perässään yhdet raput alaspäin ja kertoi:
— Mutta rouva Nokkanen väitti, että jos ero tulee, niin ei syy ainakaan ole hänen tyttärensä, koska hän on itse imettänyt ja kasvattanut Kirstin ja koska Janne nimenomaan…
Ja kun portaiden alapäässä tuli vastaan työstään konttorista palaava
Toivo Kotivalo Heppula, joka sanoi:
»Nytkö täti jo poislähtee, kun isäntä vasta kotiin tulee?» niin ei täti Dorotea ennättänyt muuta kuin viitata käsilaukullaan jäähyväisiksi ja huutaa:
— Enhän minä, rakas Toivo, ehtinyt kuin ohimennen puikahtamaan! Minulla on niin hirveän kiire, ja ompelijatar odottaa…