YSTÄVÄMME SIGISMUND
vaati frakkipaitaansa ja etsi niinsanottuja briljanttinappejaan. (Sigismund itse sanoo niitä briljanttinapeiksi.)
— Mihin sinä taas menet? kysyi Sigismundin rouva.
— Juhlaillallisille, vastasi Sigismund. — En mitenkään voi jäädä pois niiltä. Siitä tulisi skandaali.
— Sinä olet joka ilta poissa kotoa, valitti Sigismundin rouva. — Minä saan olla aina yksin kotona.
— Se on nyt kumma, etten minä koskaan löydä briljanttinappejani sieltä, mihin olen ne pannut! ärisi Sigismund.
— Minä tiedän, ettet sinä rakasta enää minua, nyyhkytti Sigismundin rouva. — Jos sinä rakastaisit minua, niin olisit sinä joskus kotonakin.
— Olenko minä sitten muka aina poissa, sanoi Sigismund loukkaantuneena. — Etkö muista, että olin silloin maanantaina viime kuun lopulla koko illan kotona?!
— Niin, kun luulit saaneesi umpisuolen tulehduksen. Mutta silloinkin olit juuri käskenyt tuoda smokkipukusi, kun vatsaasi rupesi näpistelemään ja sinä rupesit parkumaan, huomautti Sigismundin rouva olkapäitään kohauttaen.
— Minä en parkunut! huudahti Sigismund punastuen.
— Sinä olet kuullut väärin!
Sigismund lähti.
— Hyvästi! sanoi hän, sipaisten vasemmalla viiksentyngällään rouvansa vasenta korvanlehteä. — Tulen heti kun pääsen.
— Pidä hauskaa! sanoi Sigismundin rouva vähän katkerasti.
— Niin pidänkin, mutisi ystävämme Sigismund kiiruhtaessaan alas portaita.
Sigismund lähti illalliselle Seurahuoneelle.
Mutta hän istui pöydässä levottomana kuin kissa pistoksissa, ja kun jälkiruokaan oli päästy, katosi Sigismund salaperäisellä tavalla.
Kun hänen vierustoverinsa kääntyi ilmoittamaan, että elämä joskus tuntui niin kauhean tyhjältä, niin ei Sigismundia enää näkynyt. Hänen paikkansa oli todellakin kauhean tyhjä.
Sigismundilla oli nimittäin taskussaan silkkinaamio, ja hän lähti pitämään hauskaa.
Naamiaiset olivat oikein onnistuneet. Niissä oli paljon iloisia ja hauskoja ihmisiä, ja iloisin ja hauskin oli epäilemättä ystävämme Sigismund.
Sigismund oli aina siellä, missä riemun remakan aallot löivät korkeimmalle. Hän tunsi olevansa kuin perhonen, joka kesän kauneimpana päivänä lentelee kukasta kukkaan. Taikka niinkuin mehiläinen, joka ymmärtää lentää semmoisiin kukkiin, joista saa parhaiten mettä.
Lopuksi takertui Sigismund erääseen pulskaan naamiottareen. Sigismund on aina pitänyt enimmän sellaisista naisista, joiden paino on yli 75 kiloa netto. Mahdollisesti on se perinnöllistä. Sigismundin isä oli nimittäin teurastaja. Sigismund itse sanoo, että teurastaja oli hänen setänsä. No niin, setä oli kyllä myöskin teurastaja.
Pulska naamiotar oli hyvin viehättävä, ja Sigismund hakkaili häntä kovasti. Sigismund tanssi lopuksi vain hänen kanssaan. Sigismund kuiskasi hänen korvaansa, että näin tahtoisi hän tanssia koko elämänsä. Hän tahtoisi tanssia hurmaavan naamiottaren kanssa auringon valossa palmujen alla Tahitissa, satakielien laulaessa ja kolibrien lennellessä pensaasta pensaaseen, ja kun aurinko alenisi ja illan viileys laskeutuisi tahitilaisten luonnollisille kiiltäville muodoille, tahtoisi hän, ystävämme Sigismund, istua viehkeän toverinsa majan ovella ja näppäillä tamburiininsa kieliä…
— Ha ha! nauroi viehkeä naamiotar. — Vai tamburiinin kieliä! Tiedättekö edes, mikä tamburiini on?
Mutta ystävämme Sigismund sanoi, ettei sillä ole väliä, mitä hän näppäilee, ja sitten he istuivat kaikkein syrjäisimmässä pöydässä virvokkeita nauttien, sillä Sigismund tahtoi lymytä kateellista maailmaa ja kätkeä aarteensa sen palavilta silmiltä ja leikkiä Tahitia kylmässä Pohjolassa, ja sitten rukoili hän hurmaavaa tuntematonta kohottamaan hiukan naamiotaan.
Hurmaava tuntematon sanoi, että puolen tunnin kuluttua poistetaan kaikkikin naamiot ja salat tulevat julki, mutta Sigismund oli kärsimätön ja yritti lempeällä, vaikka hehkuvalla väkivallalla kurkistaa naamion alle, onnistumatta siinä kuitenkaan.
Ja tuli puoliyön hetki, ja naamiot riisuttiin, ja Sigismundin ihana tuntematon poisti teatraalisella eleellä naamionsa ja katsahti sitten säteilevin silmin Sigismundiin.
Mutta Sigismundin paikka oli jälleen tyhjä, niinkuin kaksi tuntia aikaisemmin illallisillakin. Sigismund oli pudonnut pöydän alle, mutta hän ei ollut kuollut. Hän oli tosin puolikuollut, mutta hän pääsi kuitenkin vielä liikkumaan.
Tuskan hiki otsallaan ja naamio edelleen silmillään pujahti hän oman pöytänsä alta viereisen pöydän alle.
Ja sieltä seuraavan pöydän alle. Hameet kahisivat hänen korvissaan ja pöydistä kuuluvat kiljahdukset osoittivat, minne asti hän oli edennyt.
— Siellä on taskuvaras, joka yrittää pujahtaa pakoon! huusi joku.
— Poliisi tänne! huudettiin eri tahoilta.
Poliisi tuli eteisestä. Ystävämme Sigismund vedettiin potkimisestaan huolimatta esille kuudennen pöydän alta. Jos hän olisi ennättänyt päästä seitsemännen pöydän alle, olisi hän sieltä päässyt ovelle.
— Herra on hyvä ja riisuu naamionsa! sanoi poliisi.
— Ei, ei naamiota! huusi Sigismund sydäntäsärkevällä äänellä.
Sitten lankesi hän poliisin kaulaan ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
— Jassoo…! sanoi poliisi. — Herra on hyvä ja seuraa minua eteiseen.
— Kuinka se oli? kysyi poliisi eteisessä.
Sigismund kuiskutteli jälleen hänen korvaansa.
— No, sanoi poliisi. — Paetkaa sitten. Mutta ottakaa naamio pois kadulle tullessanne!
— Te olette enkeli! huudahti Sigismund.
— En minä enkeli ole, vastasi poliisi vaatimattomasti. Mutta minä olen myöskin naimisissa.
Sigismund syöksyi ulos.
Mutta Sigismundin anoppi, joka ei voi luonnollisella tavalla selittää, mihin hänen iloinen seuralaisensa naamiaisissa katosi, on tullut spiritistiseksi ja toimeenpanee joka ilta spiritistisiä istuntoja.
Sigismundin täytyy myöskin ottaa niihin osaa, koska hän on innokkaasti tukenut anoppiaan hänen käsityksessään, että se naamiaisvieras — jonka anoppi kertoo muutamissa suhteissa muistuttaneen Sigismundia, mutta olleen paljoa hauskemman ja älykkäämmän oli astraali-ilmiö.
Sigismund on ehdottanut, että ostettaisiin radiokone, mutta anoppi pitää henkiä hauskempina.
Hän kehittää nyt Sigismundista meediumia.
Synti saa aina rangaistuksensa.