VIATON PILA
Huumorin taju on henkevyyden puntari.
Tuttavamme Jeremi Vauhkolan vakavan naaman sisäpuolella asuu melkoinen määrä reipasta huumoria.
Etenkin nauttii hän ihmisten, tuttavien taikka tuntemattomien, sama se, ällistyttämisestä odottamattomilla päähänpistoilla.
Joku aika takaperin nousi Jeremi Vauhkola raitiovaunuun Hakaniementorin kohdalla.
Vaunussa oli ennen häntä kolme muijaa ja yksi vanhahko mies, jotka kaikki istuivat sisällä.
Jeremi Vauhkola jäi seisomaan takasillalle ja ryhtyi muistelemaan anoppimuoriaan, joka on ollut vainajana yksitoista ajastaikaa.
Lyhyenläntä naiskonduktööri nousi varpaisilleen, yltääkseen merkinantonuoraan, nykäisi lähtömerkin ja ojensi kätensä nähdessään, että Vauhkolalla oli piletti kädessään.
— Päivää, mitä kuuluu? sanoi Vauhkola, puristaen lämpimästi naiskonduktöörin kättä.
Naiskonduktööri kuin lamautui hetkiseksi.
Sitten hän tointui, punastui hirveästi ja sanoi tylyllä äänellä:
— Olkaa hyvä ja maksakaa!
Vauhkola ojensi pilettinsä. Konduktööri leimasi sen.
Vauhkola hymyili tyytyväisenä, mutta konduktööri ei kunnioittanut häntä enää yhdelläkään silmäyksellä.
Elannon myymälän luona ja Liisankadun kulmassa tuli runsaasti uutta väkeä vaunuun.
Vauhkola hymyili vielä itsekseen, muistellessaan konduktöörin ällistystä.
Äkkiä meni häneen kunnianhimon paholainen. Hän päätti jatkaa leikinlaskuaan tavalla, jota sopisi ilolla muistella suljetussa toveripiirissä.
Hän kurkisti ovelta vaunuun, joka nyt oli jokseenkin täysi, ja nähtyään, ettei siellä ollut ketään, joka hänet tunsi, astui hän sisään, kohotti hattuaan ja huusi iloisesti:
— Hyvää päivää, hyvää päivää! Tämäpä hauskaa! Pelkkää tuttua väkeä! Niinkuin perheiltamassa! Omituinen sattuma! »Komisch!» sanoo saksalainen…
Ja kääntyen lähinnä oikealla istuvan puoleen ojensi hän kätensä ja sanoi:
— Päivää!
Se lähinnä oikealla istuva henkilö oli vanhahko mies. Vanhahko mies ojensi epäröiden kätensä ja tervehti.
Hänen vieressään istui koulutyttö. Jeremi Vauhkola taputti häntä sedällisesti olkapäälle ja sanoi:
— Oletpa sinä kasvanut!
Tyttö nousi ja niiasi kainosti.
Seuraava oli tumman ja tuikean näköinen herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit.
Kun Jeremi Vauhkoja hänen kohdallaan ojensi kätensä, loi herra häneen vihaisen katseen ja sanoi:
— Kuka te olette?
— Ha ha ha! nauroi Jeremi Vauhkola hyväntuulisesti.
— Sinulla on aina kepposesi!
Välittämättä tumman ja tuikean näköisestä herrasta, joka koetti surmata hänet kultasankaisten silmälasien lävitse leimuavilla murhaavilla katseillaan, sen enempää, jatkoi Jeremi Vauhkola tervehtimistään yleisen hämmästyksen vallitessa. Matkustajat vilkuilivat hämillään toisiinsa, mutta ojensivat kuitenkin tahdottomasti kätensä. Eräs palvelustyttö alkoi tervehtiessään nauraa hihittää, jolloin koko vaunu purskahti suureen, vapauttavaan nauruun. Kaikkein kovimmin nauroi Jeremi Vauhkola, joka sanoi:
— Te olette hauskaa väkeä, ha ha ha!
Ainoastaan se tumman ja tuikean näköinen herra ei nauranut. Hän oli päinvastoin edelleenkin vihaisen näköinen.
Vaaleatukkainen pankkineiti ei ollut huomaavinaan Jeremiä, kun hänen vuoronsa tuli. Mutta Jeremi tarttui hänenkin käteensä, välittämättä siinä olevasta käsilaukusta, puristi kättä ja käsilaukkua ja kysyi, kuinka mamma voi.
Seuraava, viimeinen, oli roteva, peloittavan näköinen rouva. Mutta Jeremi Vauhkola oli kuin huumauksen vallassa. Hän ei pelännyt rouvaakaan.
— Hyvää päivää! huudahti hän iloisesti rouvallepa ojensi sydämellisesti kätensä.
— Minä en tunne teitä! sanoi rouva jylisevällä äänellä.
— Anteeksi! vastasi Vauhkola. — Ehkä olenkin erehtynyt teidän suhteenne. Mutta sehän on helposti korjattu. Saanko esittää itseni? Johansson, Kristian Johansson!
— Uskomatonta! Ennenkuulumatonta! ähkyi rouva raivoissaan.
— Ei suinkaan! vastasi Vauhkola vilkkaasti. — Johansson on hyvin yleinen nimi. Arkkipiispakin on Johans…
Jeremi Vauhkola parka!
Hän ei ollut aavistanut, kuinka lähellä hänen lankeemuksensa hetki oli.
Hän ei ollut aavistanut, että rangaistus vaani hänen kintereillään.
Hän ei nimittäin ollut huomannut, että me olimme ilmestyneet vaunun takasillalle.
Meillä on ollut vähän vanhaa kalavelkaa Jeremi Vauhkolalle. Hän nolasi kerran meidät suurehkossa seurassa.
Pistimme sen hyväntahtoisesti hampaankoloomme ja lupasimme kaivaa sen sieltä esille sopivassa tilaisuudessa. Se oli nyt tullut.
Olimme nähneet hänen metkunsa ja käsittäneet kaiken. Pistimme päämme sisään vaunun ovesta ja huudahdimme niin kovaan, että kaikki sen kuulivat:
— Kas, Jeremi Vauhkola, terve mieheen! Minä kuulin, että sinä jäät edelleenkin vanhaan asuntoosi Tunturilaaksonkatu 37 B, kolmas kerros…?
Jeremi Vauhkola kalpeni kuin olisi nähnyt aaveen. Sitten syöksyi hän ulos ja hyppäsi alas täyttä vauhtia kulkevasta raitiovaunusta ja löi takaraivonsa katukivitykseen. Poliisi vei hänet tajuttomassa tilassa kirurgiseen sairaalaan, mistä hänet päästettiin parin viikon kuluttua.
Jeremi Vauhkola ei enää koskaan aja raitiovaunulla.