VANGITTU LAIVA
Jo rusko pitkän, piinaisen yön jälkeen putoo veteen, ja rannan luona kumisten käy aalto aallon eteen. Kas, satamaan, mi uneksuu, on laivan tuonut aamu, kuin jättiläinen kuvastuu sen suuri, musta haamu.
On tullut halki ulappain, kun kutsui kuohuhuulet ja tuhtopuuta kolkuttain löi vankoin käsin tuulet. Ah mahtavalla matkallaan, ken uskoa vois, että se lohikäärmekeulallaan joi valtameren vettä!
Niin riemullista, ihanaa — kuin tanssein keulas kärki ui vastaan vaaraa varmimpaa ja esteet kaikki särki. Ah jokaisella hetkellä — vaikk' kulki tiesi minne — ol' oppahana retkellä yötaivaan tähtirinne. — — —
Mut satamaan, mi havahtuu, miks toi sun kylmä aamu? Niin murheellisna kuvastuu tuo paljonnähnyt haamu. Nyt laituriin sun kytkevät. Ah mitkä kärsit kivut, kun rautaranat ryskävät ja vinkuu nostovivut!
Kaikk' kauniit kuvat katosi… Voi haavesydäntäsi — nyt juhlamieli-unesi vie rahvaan raaka käsi. Ne kalleimpasi pirstovat. Ja mustat rantalimat syö laitalautas valkeat veen vapaan kahlehtimat. — — —
Pois, pois — et vanki olla voi, liet, laiva, liian vapaa! Taas kuule, kutsumukses soi, ja lähtöhetkes tapaa! Niin kestä kaikki tuskasi, koht' tunteva oot, että taas lohikäärmekeulasi juo valtameren vettä!