II.
KOTOA POIS
Kuinka moni Suomessa tietääkään sadun tytöstä, joka tunsi jumalallisen kutsumuksen povessaan, jätti isänsä ja äitinsä, lähti tuntemattomiin kohtaloihin ja tuli kansansa kaunistukseksi ja hyväntekijäksi!
Ida Aalbergin karkaaminen kotoaan muodostaa romanttisen ja mieltä viehättävän alun satuun, joka päättyy hyvin. Kun loppu on hyvä, on alkukin hyvä, ja lapsi, joka tavallisissa oloissa ansaitsisi moitetta tottelemattomuudesta, ymmärtämättömyydestä tai itsekkäästä kevytmielisyydestä, on kulkenut viisauden tietä ja sopii esikuvaksi toisille.
Ida Aalberg on Suomen nuorison esikuva, niin on kirjoitettu. Hän on se ennen kaikkea osoittamansa tahdon ja tarmon vuoksi. »Mökistä linnaan, Suomesta Eurooppaan» — niillä sanoilla on koetettu lyhyesti merkitä hänen tahtomisensa kahta huippukohtaa: kotoalähtöä ja pyrkimystä tulla eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi.
Kotoa karkaaminen johti maineeseen ja taiteellisiin voittoihin, joista kansallisen kulttuurin harrastajat ovat voineet olla ylpeitä. Muutamia läheisiä omaisia lukuunottamatta häntä tuskin kukaan lienee siitä moittinut. Pyrkimys tulla eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi on ollut Ida Aalbergin taiteilijauran traagillinen puoli, ja tämän pyrkimyksen syistä ja olemuksesta ovat monet lausuneet tuomionsa.
Millainen oli, oikeisiin puitteisiinsa asetettuna, Ida Aalbergin ensimmäinen suuri tahdonilmaus?
* * * * *
Sarah Bernhardt sanoo lapsuutensa ja nuoruutensa vuosista puhuessaan: »Minä ihailen merta ja lakeutta, mutta vuoria ja metsää minä en rakasta.» Ida Aalbergin synnyinseudulla ei ollut merta, jota hänkin myöhemmin ihaili, eikä liioin lakeutta.
Lapsuuden muistot tekevät rakkaaksi senkin, mitä lapsena ei ole rakastanut. Elämänsä viimeisinä vuosina Ida Aalberg kirjoitti erinomaisen kauniin kuvauksen nimeltä »Kotiseudun lumous». Se on ylistys hänen omalle kotiseudulleen ja kodilleen, missä hän kuitenkin, kuten hän itse toisella kertaa on tunnustanut, oli viettänyt »onnettoman, kaipaavan» lapsuuden.
Maantien varrella, aivan lähellä Leppäkosken asemaa ja ratamestarin asuntoa, on vuorenselänne, jonka korkein kohta on peloittavan äkkijyrkkä Haukankallio. Sieltä on laaja näköala eteläisiin ilmansuuntiin. Kesäisenä päivänä saattaa nähdä alla olevan laaksoinaan läpi virtaavan joen, joka hopeisena nauhana kulkee viljelysmaitten halki, lännessä välkkyy kolkka Kernaalan järveä ja etäisellä taivaanrannalla häämöttää siintäviä kukkuloita. Tuolta korkeudesta avautuu silmien eteen suomalainen sisämaanmaisema parhaassa valossaan. Mutta alhaalla laaksossa näkee vain peltojen vähäiset alat, kaltaisen joen, rautatien, rumat tiilitehtaat ja metsän, joka kaikkialla rajoittaa näköpiiriä.
Haukankalliolla, jos missään, tunteellinen mieli voi saada epämääräisen kaipauksen etäisyyteen ja toisiin oloihin. Sen tiedetään olleen nuoren Ida Aalbergin mieluisen olinpaikan. Siellä hän lienee istunut yksinäisinä hetkinä, ja yksinäisyyden henki synnyttää helposti ylpeyttä ja korkeita ajatuksia.
Jos kuusitoistavuotiaan tytön kaipaus ja haaveileminen sinänsä tarvitsevat jotakin selittämistä, tarjoaa Ida Aalbergin kotiseudun luonto jonkinlaisen selityksen. Se on voinut suosia unelmia ja nuoren mielen kaipausta, mutta se ei riitä selittämään, miten epämääräisestä haaveilemisesta kehittyi rohkea päätös ja ratkaiseva teko.
* * * * *
Charlotta Ahlberg ihmetteli vanhoilla päivillään, että taipumukset ja luonnonlaatu jo varhain ihmislapsessa näyttäytyvät. Näin puhuessaan hän tarkoitti tytärtään Idaa.
Ida Aalbergin lapsuudesta on olemassa useita kirjallisia kuvauksia. Pääasiallisesti ne on tehty taiteilijan itsensä kertomien muistojen pohjalla.
Ida Aalbergia on huvittanut kertoa, että hän lapsena oli erikoisen paha ja itsepintainen, villi ja omavaltainen: vitsaa annettiin ja vitsaa tarvittiin. Hän ei ollut välittänyt talousaskareista, joihin äiti oli koettanut häntä pakottaa, vaan oli livahtanut ulos ja ottanut osaa poikien rajuihin leikkeihin, niin heikkorakenteinen ja hento kuin oli ollutkin. Pahuudesta johtui sekin, että hän oli ollut kovin kärkäs komentelemaan toisia lapsia.
Että taiteilijan kuvaus, niin leikillisesti kuin hän toisinaan lienee sen antanutkin, ei ole vailla todellisuuspohjaa, todistavat ne muistelmat, joita muilla henkilöillä on ollut Ida Aalbergin varhaisimmasta lapsuudesta. »Korkeahenkinen ja oman arvonsa tunteva se oli jo pienenä», on paikkakunnalla kerrottu. Äidilleen, joka huokasi: »Sinä olet kuin lintu lennossaan, mikähän sinustakin tulee?» tytär vastasi: »Minusta tulee friherrinna.» On muistettu hänen keppi kädessä ajaneen pakoon kokonaisen lapsilauman, ja vanhin veli, Oskar, on kertonut, että Ida pienenä kapuillessaan Leppäkosken korkeassa rautatiesillassa oli pudonnut ja taittanut kätensä.
Pienenä kuolleen Alman sanotaan olleen Charlotta Ahlbergin lemmikin. Sitä tytärtään hän ei lakannut muistelemasta, mutta Idaa hän ei ymmärtänyt ja saattoi toisinaan käyttää hänestä rumia nimityksiä ja pahoja sanoja. Nuorempien sisarusten vaaliminen lienee ollut ensimmäinen niistä velvoituksista, joita äiti asetti tyttärelleen. Suurissa perheissä se on yleisenä tapana, ja Charlotta Ahlberg on kertonut eräälle tuttavalleen, että Ida oli pikku tyttönä usein itkien sanonut, ettei hän »koskaan, koskaan tahdo lapsia».
Kateus ja oman puolensa pitäminen ovat ominaisuuksia, joiden sanotaan näyttäytyneen Idassa usein tällä varhaisella iällä. On kuitenkin vaikeata mennä sanomaan, olisiko hän siinä kohden ollut kovinkaan erikoinen lapsi.
Pääasiassa lienee katsottava onnelliseksi sattumaksi, että ratamestari Ahlbergin tytär pääsi kouluun aikana, jolloin naisten opiskeleminen oli harvinaista. Onnellinen sattuma aiheutui kenraali Julius Mickwitzin tuttavuudesta ja liikekumppanuudesta Antti Ahlbergin kanssa.
Vuonna 1867 Ahlbergin perheen molemmat vanhimmat lapset lähetettiin kouluun, poika, Oskar, ruotsalaiseen alkeiskouluun Hämeenlinnaan ja Ida pikkulasten kouluun Helsinkiin. Kenraali Mickwitzin luona asuen tyttö kävi kahden vuoden ajan Bulevardin kadun varrella olevaa Kjöllerfeldtin koulua, jossa Helsingin hienosto yleensä käytti lapsiaan. 1869 Ida sai vapaaoppilaspaikan — kerrotaan sen tapahtuneen kenraalin suosituksesta — vasta perustettuun Suomalaiseen tyttökouluun. Tämä oppilaitos työskenteli hyvin vaikeissa taloudellisissa oloissa, ja kun Janakkalasta saatiin kuulla, että Idan isä muka oli varakas mies, menetti tyttö jo vuoden kuluttua vapaapaikkansa, jolloin vanhemmat ottivat hänet pois koulusta. Aivan osattomaksi opinnoista ei ratamestarin tytär vielä sittenkään jäänyt. Hän ei päässyt Helsinkiin, mutta sai käydä lukemassa Leppäkosken aseman lähellä, Sipilän talossa, asuvan neiti Tavaststjernan luona. Neiti Tavaststjerna, sivistynyt, ulkomailla matkustellut nainen, piti lapsista ja kaipasi toimintaa. Talvella 1870—1871 Ida säännöllisesti kävi hänen luonaan lukemassa. Neiti Tavaststjernan sanotaan luetuttaneen Topeliuksen »Maamme kirjaa» ja »Luonnon kirjaa» sekä sanelleen oppilaansa kirjoitettavaksi paljon runoja. Syksyllä 1871 tyttö vielä kerran pääsi kouluun. Turengin asemalle, joka on vain muutaman kilometrin päässä Leppäkoskelta, oli Viipurista muuttanut teknikko Qvist, perustettuaan sinne jonkinlaisen »pikipruukin». Hänen vaimonsa, Selma Qvist, oli käynyt saksalaisen koulun ja ryhtyi Turengissa antamaan opetusta paitsi omille lapsilleen myöskin ympäristön säätyhenkilöiden lapsille. Janakkalan nimismiehen kehoituksesta ratamestarin tytär lähetettiin tuohon kouluun. Opetus oli ruotsinkielistä, mutta Qvistin perheessä oli kotikielenä saksa, ja rouva Qvist tahtoi, että hänen koulussaan opittaisiin saksaa mahdollisimman paljon. Muussa opetuksessa noudatettiin, Ida Aalbergin tätä koulua käydessä, Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun toisen luokan kurssia, mutta saksaa luettiin enemmän. Käydessään Qvistin koulua Ida asui Juttilan talossa, jonka omistajat olivat Antti Ahlbergin läheisiä tuttuja.
Vuoden 1872 jälkeen ei ratamestari Ahlbergin tytär enää päässyt kouluun. Sillä, että varsinainen opintie loppui niin lyhyeen, tuli olemaan suuri merkitys hänen vastaisessa elämässään.
* * * * *
Millainen oli Ida Aalberg koulunkäynnin päättyessä?
Aikaisin jäljellä oleva näyte hänen käsialastaan lienee samaan aikaan Qvistin koulua käyneen Julia Blåfieldin muistokirjaan kirjoitettu säkeistö. Rivit eivät kirjoittajastaan sano mitään erikoista, säkeistö on mitä tyypillisiltä muistokirjarunoutta:
»Många har du till att minnas
Många också minnas dig
Låt ett litet rum dock finnas
I ditt minne ock för mig
Din förra skolkamrat
Ida
Taapola den 13/9 1872.»[2]
Paljon puhuvampi kuin tämä sovinnainen säkeistö on ensimmäinen valokuva Ida Aalbergista paria vuotta aikaisemmin suomalaisen tyttökoulun oppilaista otetussa ryhmäkuvassa. Maila Talvio on sen johdosta kirjoittanut:
»Jo tässä ensimmäisessä lapsuuden kuvassa eroaa hän kaikista tovereistaan. Hän seisoo pää pystyssä omalla tavallaan, hänen koruttomalla puvullaan on oma erikoinen tyylikkyytensä, keskellä uinuvia tyttöjä seisoo hän havahtuva katse suunnattuna maailmaan. Hän on tässä ensimmäisessä kuvassaan prinsessa tuhkimon puvussa, hän on oma itsensä, ylpeä ja yksinäinen ihmislapsi.»
Koulunkäyntinsä päätettyään Ida Aalberg tuskin enää oli se poikamaisen raju ja vallaton tyttö, joka hän oli ollut varhaisemmassa lapsuudessaan. Tosin hän saattoi vieläkin hämmästyttää tuttaviaan esimerkiksi istumalla ajelulla ollessaan takaperin kuskipukilla, mutta koulu lienee sentään hiukan tasoittanut entistä villeyttä. Kerrotaan, että Mickwitzeillä ei ollut vähintäkään valittamista hänen käytöksensä johdosta ja että Ida kouluaikanaan oli ollut hyvin kiltti. Mutta juuri tähän aikaan lienee hänessä näyttäytynyt se ominaisuus, josta hän lapsuutensa muistoja kuvaillessaan on laajasti puhunut: haaveilu ja kaipaaminen.
Ida Aalberg on kertonut, kuinka hän lapsuutensa päivinä oli yksinään kuljeskellut metsiä ja maita, koristellut itseään ruohoilla ja kukkasilla ja puhellut ääneen itsekseen.
Tiedot siitä, milloin tuleva suuri näyttelijätär oli ensi kerran nähnyt teatterin, ovat jonkin verran ristiriitaisia. Nähtävästi hänen omien puheittensa perusteella on kirjoitettu, ettei hän ole nähnyt näyteltävän ainakaan ennen vuotta 1874, jolloin hän itse sai näytellä ja pääsi myöskin katsomaan jotakin Suomalaisen teatterin esitystä Hämeenlinnaan. Suomalaisen teatterin historiassa on sentään poikkeava tiedonanto: siinä sanotaan, että Ida oli taivuttanut äitinsä lähtemään kanssaan Hämeenlinnaan toukokuussa 1873 katsomaan »Viuluniekkaa», joka oli teatterin avajaisnäytäntönä 4/V ja josta paikallinen sanomalehti kirjoittaa m.m.:
»Teatteri oli täpötäynnään väkeä, joka ihastuksella katseli 'Viuluniekkaa' ja kättentaputuksilla ja näyttelijöitä esiinpyytämällä osoitti mieltymystään. Katsojat kuuluivat suurimmaksi osaksi porvari- ja työkansan luokkaan, myös oli lähipitäjistä tullut sekä herras- että talonpoikaiskansaa, mutta vain harvoja kaupunkimme 'noblessista'.»
Ei ole mikään ihme, että Ida Aalberg elämänsä lopulla muisti lapsuutensa tapauksia sekä epätarkasti että väärin. Hän oli nähnyt teatterin Helsingissä jo Kjöllerfeldtin pikkulastenkoulua käydessään. Tiedetään, että hän eräänä iltana, kun kenraali Mickwitzin tyttäret olivat aikoneet mennä katsomaan jotakin näytelmää ruotsalaiseen teatteriin, oli itkenyt katkerasti, koska häntä ei oltu aiottu ottaa mukaan. Itku oli saanut toiset heltymään, Idalle oli ostettu 50 pennin lippu, ja lapsi oli ollut näkemästään »hirmuisen innostunut». Qvistin koulua käydessään hän oli toverilleen Julia Blåfieldille kertonut, että oli kerran nähnyt teatterin Helsingissä ja että muisto siitä askarrutti lakkaamatta hänen mieltään.
Todennäköisesti tuo varhaisessa lapsuudessa nähty teatteriesitys on antanut enemmän ravintoa hänen mielikuvitukselleen kuin ne seinään liisteröidyt sanomalehdet, joista hän itse on kertonut saaneensa ensimmäiset vaikutelmansa teatterista. Siitä on voinut johtua, että nuori tyttö käyttäytyi yksinäisillä vaelluksillaan kuin Ofelia, koristeli itseään kukilla ja puheli ääneen.
Sekä opiskellessaan neiti Tavaststjernan luona että myöhemmin Qvistin koulua käydessään Ida Aalberg on kertoman mukaan esiintynyt runonlausujana. Neiti Tavaststjerna on muistellut oppilaansa kerran »Maamme»-laulua lausuessaan tehneen käsillään niin vilkkaita liikkeitä, että opettaja oli johtunut ajatukseen, joka niin monen monesta lapsesta on suotta ja joskus turmioksikin sekä ajateltu että lausuttu: »Tuosta varmaan tulee näyttelijätär.» Rouva Qvist, niin on Ida Aalberg kertonut, oli koulun tutkintotilaisuudessa pannut hänet lausumaan »Adlercreutzia», ja oli suoritus saanut osakseen hienon rouva v. Kothenin tunnustuksen. Lausumisesta ei ole pitkä matka näyttelemiseen, ja on mahdollista, että Ida Aalberg oli jo kouluaikanaan saanut sitäkin koettaa: kerrotaan ainakin, että neiti Tavaststjernan äiti oli lapsia varten kirjoitellut pieniä näytelmäkappaleita, joita näiden tuli esittää nimi- ja syntymäpäivillä.
Ida Aalberg oli juuri ennättänyt saada ensimmäisen pitkän hameensa, kun hän tammikuussa 1874 joutui esiintymään näyttelijänä iltahuveissa. Janakkala oli näihin aikoihin suosittu ylioppilaiden lomanviettopaikka; varsinkin nähtiin siellä runsaasti savokarjalaisia ja pohjalaisia ylioppilaita, joiden koti oli kaukana Helsingistä. Näiden aloitteesta pidettiin nuokin iltahuvit, joissa nuori teatterientusiasti ensi kerran sai tyydyttää kaipaustaan näyttämölle. Tammik. 11 p:nä 1874 pidettiin Sipilän talossa iltahuvit, joissa 16-vuotias Ida Aalberg näytteli Katrin osaa »Kassan avaimessa» ja Mariaa »Silmänkääntäjässä». Eräässä »Morgonbladetin» maaseutukirjeessä on tilaisuudesta kerrottu:
»Huvi alkoi teatterinäytännöllä, jossa kolme kappaletta esitettiin, nim. 'Yökausi Lahdella', 'Kassan avain' ja 'Silmänkääntäjä'. Taiteenharrastajat olivat ylioppilaita ja muutamia teatteria harrastavia nuoria miehiä paikkakunnalta. Muutamat heistä esittivät naisroolejakin. Pari rahvaantyttöä astui myös ensi kerran näyttämölle. Yksi saleista oli sisustettu teatteriksi, joka osoitti asianmukaista ja hauskaa kuntoa, mutta johon myös oli vaadittu paljon työtä. Tästä tulee suurin kiitos Kerkkosen ja Ahlbergin perheille, jotka olivat olleet huvitilaisuuden etunenässä — — —»
Ida Aalberg on myöhemmin kertonut viettäneensä unettoman yön saatuaan tarjouksen tulla avustamaan näytäntöä. Eräät tilaisuudessa läsnäolleista muistelevat hänen onnistuneen hyvin ja liikkuneen näyttämöllä niin liukkaasti, että saattoi toiset esiintyjät varjoon. Pohjalaisten ylioppilaiden Kivekkään ja Päivärinnan sanotaan tämän ensiesiintymisen johdosta kehoittaneen häntä liittymään Suomalaiseen teatteriin.
Pääsiäisen aikana samana vuonna Ida Aalberg esiintyi kirkonkylässä vietetyissä arpajaisissa Leonorana Holbergin »Eiole aikaa» komediassa. »Morgonbladetissa» kerrotaan:
»Näyttelijät, joista monet kuuluivat rahvaanluokkaan ja luultavasti ensi kertaa esiintyivät näyttämöllä, suorittivat asiansa ihmeteltävän hyvin. Kaikki olivat hyvin oppineet osansa ja yhteisnäytäntö oli yleensä jotenkin hyvä. — Useiden pyynnöstä päätettiin kappale esittää toisen kerran ensi sunnuntaina »
Ida Aalbergin vastanäyttelijänä, Leanderina, esiintyi pitäjän kirkkoherran poika, myöhemmin tunnettu tiedemies Axel O. Heikel. Hän on muistellut Leonoran olleen viehättävän.
Samana vuonna Ida Aalbergin tiedetään vielä Brusilan talossa pidetyissä iltahuveissa esiintyneen Liisana Kiven »Yö ja päivä» kappaleessa.
Näistä amatöörinäytännöistä, niin perin vaatimattomia kuin ne lienevät olleetkin, Ida Aalberg sai osakseen kiitosta ja ymmärtämystä, parahiksi niin paljon, että se riitti kiihoittamaan nuorta, kunnianhimoista mieltä. Hän oli lapsena saanut asua kenraalin perheessä, ja Leppäkosken ratamestarin asunto saattoi senvuoksi tuntua liian vaatimattomalta. Perheen käytettävänä oli vain keittiö ja kaksi kamaria, kaikki niin matalia, että täysikasvuinen henkilö hyvin yletti kädellään kattoon. Hän oli myöskin käynyt koulua sen verran, ettei enää kuulunut aivan talonpoikaisiin, ja oli ennättänyt saada opinnoistaan tuon seurauksen, jota tervevaistoiset maalaiset usein syystä kyllä pelkäävät: suuren haluttomuuden taloudellisiin askarteluihin. Ratamestarin asunto ei ollut sopiva paikka joutilaalle herrastytölle, joka kuluttaa aikaansa ikkunan ääressä istumalla. Kamarien ikkunoista ei näe paljon muuta kuin korkean ratapenkeren, joka on varsin lähellä.
Heinäkuussa 1874 Ida Aalberg pääsi ripille ja tuli siis tavallaan aikaihmiseksi. Kysymys hänen tulevaisuudestaan tuli päiväjärjestykseen. Tytär tahtoi teatteriin, mutta siitä elämänurasta Charlotta Ahlbergilla oli ylen huono käsitys. »Ihmisen tulee tehdä työtä eikä näyttää itseään rahan edestä», hän sanoi. Äiti oli ainakin sen verran uskonnollinen, että tiesi teatterin turmeluksen ja siveettömyyden tyyssijaksi, ja tällä jyrkästi kielteisellä kannalla hän teatteriin nähden pysyi elämänsä loppuun asti. »Teatteri on synti. Joka sinne menee, lankeaa. Vain huonot ihmiset voivat olla teatterissa. Joka sinne menee, on kadotettu ja tuomittu.»
Äidin ja tyttären erimielisyys oli suuri. Senvuoksi nähtävästi keksittiin välitysehdotus: Idan tuli lähteä Jyväskylän seminaariin valmistuakseen kansakoulunopettajaksi. Tytär ei kuitenkaan ottanut lainkaan kuullakseen tällaista puhetta. Hänen ajatuksensa kulkivat liiaksi yläilmoissa, jotta äidin taloudellinen järki olisi voinut niitä käsittää. Isän äly oli monipuolisempi, ja hänen, Dickensin lukijan, tuskin on tarvinnut ottaa vallan pahakseen, että tytär teki kuin pieni David Copperfield: karkasi.[3] Joku on ollut tietävinään, että Antti Ahlberg olisi etukäteen ollut tietoinen tyttärensä lähdöstä.
Charlotta Ahlbergin sanotaan olleen ompeluseuran perustavassa kokouksessa Janakkalan pappilassa, kun tytär toteutti päätöksensä ja pakeni kotoaan Suomalaiseen teatteriin pyrkiäkseen. Jos niin on, olisi karkaaminen tapahtunut 6 p:nä marraskuuta 1874. Ida Aalberg matkusti Hämeenlinnaan, missä Suomalainen teatteri parhaillaan vieraili ja missä hänen vanhempi veljensä, Oskar, oli ruotsalaisen lyseon seitsemännellä luokalla ja seurusteli teatterin näyttelijäin kanssa.
Juhlapuheissa saatetaan Ida Aalbergin kotoa karkaamista selittää heräävän suomalaisen kansallishengen ilmaukseksi, ja Joogillinen puhuja voi silloin käsittää heräävän kansallishengen vain sokeaksi ja vaistomaiseksi. Tällä 16-vuotiaalla tytöllä, joka oli korkeintaan pari kertaa nähnyt teatterin, oli liian epämääräinen päämaali, jotta voisi täydellä todella uskotella hänen kansallista asiaa palvellakseen tehneen muka epäitsekkään uhrauksen jättämällä kotinsa ja vanhempansa. Vain karkurin myöhempi suuruus voi johtaa katsomaan tekoa juhlalliselta ja isänmaalliselta kannalta. Todellisuudessa Ida Aalbergilla tuskin oli voinut olla mitään korkeampia motiiveja tekonsa puolustukseksi. Se oli villin vaistoihmisen, Antti Ahlbergin, tyttären tahdonilmaus. Vain nuoruus ja kokemattomuus ja raisun temperamentin rohkeus ovat psykologialtaan oikeita puolustusmotiiveja ja »lieventäviä asianhaaroja», jos teko käsitetään semmoisenaan, ilman myöhempää historiaa.
Kotoa karkaaminen oli rohkea ja häikäilemätön teko. Itkien, kuten hän myöhemmin on kertonut, hän sanoi hyvästi hämmästyneille pikkuveljilleen ja lähti vanhempien poissa ollessa omin luvin Hämeenlinnaan. Myöskin hän on muistellut, että kotona häntä pidettiin iäksi menneenä ja että hän vasta vuosien kuluttua uskalsi sinne palata.[4] Seuraava lyhennetty ote kirjeestä, jonka vanhempi veli, Oskar Ahlberg, on kirjoittanut sisarelleen muutamia viikkoja karkaamisen jälkeen, antaa kuvan Ahlbergin perheen oloista ja tyttären teon vaikutuksesta kotona:
»Leppäkoskelta Jouluk. 29 päiv. (1874)
Rakas siskoseni!
Armas siskoseni! Onpa jo päiviä siitä, jopa viikkojakin kulunut ja vaipunut ijankaikkisuuten helmaan, kun viimeksi tavattiin Hämeenlinnassa jolloin jätimme hyvästit toinen toiseltamme. Tällä eron ajalla en ole lähettänyt sinullen ainoatakaan riviä täältä, ja tunnen itseni väärin tehneen siinä ja kuinka ikävältä tämä äänettömyys on mahtanut tuntua sinullen. Syy mitä varten en ole kirjoittanut mitään on se, että ajattelin, kun tuo juhlallinen ja iloinen joulujuhla on mennyt ohitse, olis minulle enemmin aihetta mistä sinullen kertoisin. Sitä varten käännyn aiheeseeni, nimittäin kertomaan sinullen joulustamme. Niinkuin luultavasti tiedät, niin oli Strömberg’in ja Mosteri täällä.[5] He tulivat aattoiltana, jolloin heitä vastaan otti terve tulleeks joulukuusi monineen kynttylöineen, jotka olivat sytytetyt vähää ennen. Sen jälkeen seuras joululahjat vaikka vähäpätöiset, mutta sentään tervetulleet. Lähden nyt kertomaan sinullen joululahjani. Net olivat: Strömbergiltä 20 mk, Tädiltä kirjoituskoneet, Mammalta saappaan harjat ja muilta henkilöiltä perheessä kaikenlaista pientä. Sitten seurais illallinen, jolloin muun muassa tulit sinä puheeksi, ja josta Strömberg puhui muutamia sanoja. Tämä puhe vaikutti pitkän äänettömyyden, jotten edes uskaltanut henkeäni vetää sillä häiritäkseni toisten ajatukset, jotka katsoa tuijottelivat alas lattiaan. Kun vihdoin katsahdin ylös, niin näin Papan silmissä kirkkaat vesi-karpaleet, jotka vähitellen vieruivat alas pitkin poskia. Vastalauseeksi lausui hän muutaman sanan, jonka pääsisältö oli hänen toivonsa, »että sinä niinkuin naispuoli säilyttäisit lapsellisen viattomuutesi ja etkä antais houkutella itseäs tämän viekkaan maailman kamalilta houkutuksilta, jotka vielä niin nuorelta tytöltä kuin sinä näyttävät viehättävältä ja hupaiselta. Sen saman sanon minä myös sinullen, ja jos sitä ett itse huomaa, joka on luultava, niin mieti tarkoin asiaa. Sillä jos naiskunniasi menetät, niin mikä etuisuus ja eteenpäin meno sinulla silloin on? — Ei mikään, sillä jokainen joka senlaista naista kohtaa, on se missä hyvänänsä, nykäisee kumppaliaan, jos hänellä kumppali on, kylkeen ja sanoo »Katso mokomaa, tuos on hän!» Älä myös unohda, sisareni, ettei mikään ilo, mikään nautinto, näyttäkööt he sinulta kuinka vietteleväiseltä ja loistavalta hyvänsä, ole korkeimmat, kuin puhtaan sydämesi; ja tämä ilo ja nautinto on puhdas omantuntosi rauha; säilytä tämä niinkuin omaisuutesi, niinkuin elämäs korkein kalleus. Muista sentähden, että vältät kaikkea senlaista, joka voisi nais-arvoasi alentaa. Tätä kaikkea en suinkaan sanonut sitä varten, että olisin nurjamielinen sinullen — en suinkain — vaan päin vastoin, armas siskoseni, omaksi hyväkses sanon sen, mutta ei ainoastaan sinun hyväkses vaan meidän kaikkein yhteisesti.
Koska nyt varoitus sisältöni on päättynyt, niin kyhäilen sinullen muutamia uutisia täältä — Janakkalasta. Josta nyt ensin aion puhua on: »Ompelu seuran» neljännestä kokouksesta. Sinä tiedät, että senlainen kokous on olemassa, mutta en epäile, että se nais-puolten tavallinen perisynti — uteliaisuus — varmaankin sinuakin vaivaa. Maanantaina Joulukuun 28 päivänä oli seuran neljäs kokous Brusilassa. Minä myös menin sinne. Päästyäni Ylöstaloon menin sitten – – – kokoukseen, mutta arvaappas mikä kummallinen näky? — Jokainen istui niin äänetönnä ja ahkerasti työssään, että tuskin nostivat silmiään jollekulle sisääntulialle. Mikä neuloi täkkiä eli peittoo, mikä taasen esiliinaa eli jos jotakin. Heidän noin tunninaikaa niin istuttuaan kuului äkisti ääni, mistä kaikkein työnsä päälle kiinitetyt silmänsä äkkiä nousivat ylös, hymyyvin huulin. Tämä ääni tuli siitä, että Axel Heikel luki Mielikkiä. Tämä nimi jonka kirjeessäni kohtaat, ehkä kummastuttaa sinua. Mutta tiedätpäs! Tämä nimi on nimenä yhdelle pienelle sanomalehdelle, jonka kaksiarkkisen sanomalehden, seura itse toimittaa; johon kukin tyttö saa ajatuksensa jostakin aineesta kyhäillä paperillen. Viime kokouksen »Mielikissä» oli luettavana: »Ison vihan ajoista, tapaus Janakkalassa», »Miinan ja Mantan mietteitä», jossa muitten henkilöitten joukossa sinä myös olit ja tämän kappaleen oli sinun suuri ihailias (nim: Janne Kerkkonen) kirjoitanut. Seuraava kappale oli »Kirje Alma orpanallen Hämeenlinnassa». Lukemisen jälkeen alkoi taasen työ, mutta ei enää siinä syvässä äänettömyytessä kuin taanoin, vaan päin vastoin puheltiin vilkaasti vieläpä naurettiinkin ja leikkiä lyötiin. Tätä sitten jatkettiin aina 11 illalla. Tällä tavoin olen nyt kirjeessäni sinullen lyhyesti haastellut seuran neljännen kokouksen. — Me täällä saamme myös Tammikuun 8 päivänä 1875 arpajaiset ja iltahuvit ompeluseuran toimesta, jossa toivon tulevan hyvin hupaista. Tämän vuoden viimeiset päivät ovat nyt käsillä ja uuden vuoden ensimmäinen päivä koittaa idän taivaalla. Tämä, tällä tavoin ilmaantunut kiitollisuuden ja onnen toivotusten juhlapäivä, tarjoo sydämelleni sen tervetulleen tilaisuuden, taitaakseni ilmoittaa sydämeni puhtaammat ja pyhimmät tunteet rakkaudestani sinuun. Ensinnä lähetämme sydämelliset terveekset sinullen, sitten sen toiveen että niin pikaa kuin mahdollista saamme vastauksen kirjeestämme. Sitten! kun minulla eikä muilla sinun omaisillas ole tilaisuutta, toivottaaksemme onnea sinullen omassa asunnossasi, niin kuitenkin rakkautemme ja toivomme täyttää meidät kaikki tuhansilla onnen toivotuksilla. Se »Kaikkein korkeimpi» valvokoon ylitses, niinkuin tähänkin asti, ja antakoon sinullen terveyttä ja onnea aikeesasi. Levittäköön hän varjelevan kätensä ylitses; ja hän on myös antava minullen terveyttä vieläkin kirjoittamaan sinullen ja koitan en ainoastaan sanoilla, vaan myöskin teossa totuuttamaan kuinka onnelliseksi olen tuntevaitseni, että ainiaan olet kutsuva minua rakkaaksi, kiitolliseksi
veljekses Oskar.
P.S. Älä unohda velvollisuuksias rouva Aspegrenia kohden. Tervehdi myös kaikkia minun tuttaviani.»