Ida Aalberg

by Ilmari Räsänen

III

SUOMALAISEN TEATTERIN VAELLUSVUOSILTA.

Suuressa taiteilijajuhlassaan tammikuussa 1914 Ida Aalberg piti puheen, jossa hän lyhyesti kuvasi kulkemaansa taivalta. Hän lausui kiitollisen tunnustuksensa taiteilijauransa kahdelle johtotähdelle: suomalaisuuden hengelle ja Kaarlo Bergbomille.

Vastatessaan juhlapuheisiin hän silloin ihanan liikutuksen vallassa ja äänen nyyhkytyksistä katkeillessa kertoi:

»Täällä on mainittu, että se oli suomalaisen kansan tyttö, joka 40 vuotta sitten astui sille yksinkertaiselle näyttämölle siellä Hämeen sydämessä. Kyllähän se on totta. Mutta minä uskon, että kyllä kai se oli suomalaisuuden henki, joka silloin oli herännyt ja joka, vaikka minä en sitä myöskään tiennyt, oli ottanut minut, vienyt minut, herättänyt minut ja pannut minun sisääni sen innon, että minä ikäänkuin näin sen päämaalin edessäni, vaikka minä en ollenkaan tiennyt, mitä näytelmätaide on. Ja sillä sisäisellä innostuksella, jonka suomalaisen kansallisuuden henki luultavasti oli minuun pannut, se minut saattoi kaiken lävitse, antoi minulle sen voiman, että jaksoin tehdä, vaikka olin lapsi, kaiken sen, minkä vanhempani pitivät pahana, mutta joka minusta oli kaikkein korkeinta. Se tosikansallisuuden henki, se minut saattoi tohtori Bergbomin luokse, ja silloin hän tietysti heti sen huomasi, sen Hän otti minut Kyllä hän on ollut se, joka minut on kehittänyt. Siitä syystä, kun tätä päivää näin suurenmoisesti juhlitaan ja minä olen aivan sanaton, minulla on tarve mainita hänen nimensä, sisällinen kiitollisuus sitä vaatii, ja siksi pyytäisin, että me ajattelisimme tohtoria, että me kaikki — en tiedä mitä me teemme — ajattelisimme häntä. —»

Vaikkakin tämä puhe pidettiin juhlahumussa ja vaikkakin sen suurimpana tehona lienee ollut tapa, jolla se tulkittiin, tahtoisi sille kernaasti antaa suuren ja rehellisen tunnustuksen arvon. 1914 Ida Aalbergilta vaadittiin rohkeutta tunnustaa taiteensa suurimmaksi opettajaksi Kaarlo Bergbom, ja siihen aikaan hänellä ei liioin pitänyt olla läheistä kiitollisuusvelkaa suomalaiselle kansallishengelle. Hänellä oli siihen aikaan toinen opettaja, joka oli tilaisuudessa läsnä ja joka ei käsittänyt Bergbomin arvoa Ida Aalbergin kehitykselle läheskään niin suureksi. Suomalainen kansallisuus taas oli vähäistä aikaisemmin, parin yksinäisyydessä ja suuressa alakuloisuudessa vietetyn vuoden kuluessa, näyttänyt hänestä hengeltään raa'alta ja käsittämättömältä.

Sekä suomalainen kansallinen herätys että Kaarlo Bergbom ovat tärkeitä tekijöitä Ida Aalbergin elämässä ja kehityksessä, vaikka Ida Aalberg ei milloinkaan perusolemukseltaan ollut varsinainen aatteen ihminen ja vaikka Kaarlo Bergbom ei mitenkään riitä ainoaksi avaimeksi hänen taiteilijamenestyksensä selvittämisessä.

Käytettävinä olevista tiedoista päättäen Ida Aalbergin taiteilijataipaleen alkupuolella on näillä kummallakin tekijällä ollut verraten vähän sanomista.

* * * * *

Kun ratamestari Ahlbergin tytär karkasi kotoaan, vietti Suomalainen teatteri vaellusvuosiaan. Varsinkin teatterin puheosaston kohtaloksi oli tullut kiertäminen paikasta paikkaan, kaupungista kaupunkiin, sillä Helsinki oli liian pieni ja liiaksi ruotsinkielinen kyetäkseen kannattamaan nuorta yritystä.

Suomalainen teatteri oli syntynyt kotoisen kielitaistelun merkeissä. Kaarlo Bergbom oli tosin nuoruudestaan asti elänyt näyttämötaiteen lumoissa, mutta hänen omaksumansa poliittinen kanta oli sangen määräävänä tekijänä suomalaisen teatterin syntysanoja lausuttaessa ja Suomalaisen teatterin alkutaipaleella yleensä. Taide ja politiikka kulkivat käsikädessä.

Kaarlo Bergbomin olemuksessa mainitaan olleen jotakin melkeinpä naisellisen pehmeätä. Kuitenkin hän oli intohimoinen ja kiihkeä luonne, jolla oli suuri vaikutusvoima ihmisiin. Hän sai ruotsinmaalaisen naisen, Hedvig Charlotta Raan, luopumaan ruotsalaisesta teatterista ja yhtymään suomalaisen teatterin perustamispuuhiin, mutta sensijaan hänen omat ruotsinkieliset oopperatähtensä kieltäytyivät jyrkästi edes yhtä kertaa esiintymästä ruotsalaisella näyttämöllä. On suurisuuntaista, että hän perusti suomalaisen teatterin tyhjästä, mutta vaikuttaa varsin vähän korkealta taidepyrkimykseltä, että hän perusti samaan aikaan kaksi teatteria: Suomalaisen oopperan ja puheosaston. Suomalaisen teatterin historiasta, niin Kaarlo Bergbomia ihannoiva kuin se onkin, näkee jo siitä selvästi, että ooppera oli lähempänä hänen sydäntään kuin puheosasto, jolle hän alkuaikoina, vaellusvuosina, tuskin oli voinut olla enempää kuin kaukainen komentaja, jonka päätehtävä oli toisaalla.

Kun Kaarlo Bergbom ohjasi Suomalaista oopperaa, sai Suomalaisen teatterin puheosastoa maaseudulla ohjailla Oskari Vilho. Se oli vaivalloinen, raskas ja murheellinen tehtävä. Vilho oli työteliäs ja kansallisen aatteen elähyttämä, mutta kovin usein hän puhkesi valituksiin, kun köyhyys, sairaus, juonittelut ja kansallisen hengen puute näyttelijöissä tahtoivat kiertävältä teatteriseurueelta nostaa tien pystyyn. Rahanpuute oli toisinaan niin kova, ettei päästy lähtemään ja teatterin naiset itkivät. Vilhoa itseään vaivasi huono terveys, ja 1880-luvun alulla keuhkotauti veikin hänet lopulta hautaan. Arvostelujen yhteydessä saa lukea yhtä mittaa sairaustapauksista, jotka vaikeuttivat matkailijoiden työtä. Ja useat näyttelijät eivät tahtoneet omaksua Bergbomin suomenmielisyyttä ainakaan omaan kieleensä nähden. Lisäksi he juonittelivat niin, että Vilho kaikesta innostuksestaan huolimatta toisinaan oli aikeissa erota.

On selvää, että teatterin esitykset alkuaikoina saattoivat tyydyttää vain varsin vähäisiä taidevaatimuksia. Melkein kaikki teatterin jäsenet olivat aloittelijoita, ja yksin suomalaiset maaseutulehdetkään, jotka kansallisen innostuksen vallassa tervehtivät seuruetta, eivät voineet olla toteamatta »virheitä». Vielä 1879, jolloin Suomalainen teatteri oli ollut toiminnassa seitsemän vuotta, saattoi ruotsinkielinen aikakauslehti merkitä aikaansaannokset oppilasnäytteiden tasolla oleviksi ja useimmat näyttelijät kolmannen tai neljännen luokan keskinkertaisuuksiksi sekä moittia johtoa siitä, että se kohtelee puheosastoa äitipuolen tavoin antamalla sen ilman kuria ja ohjausta viettää kiertelevää mustalaiselämää. Että tämä lausunto ei aiheutunut yksinomaan puoluemielestä ja ilkeydestä, selviää Oskari Vilhon ja eräiden muiden näyttelijäin Bergbomille lähettämistä kirjeistä, jotka puhuvat selvää kieltä kurittomuudesta, keskinäisistä riidoista ja kateudesta. Hyvällä tuulella ollessaan Vilho kirjoitti uskovansa, että Suomalainen teatteri parissa vuodessa kehittyisi pohjoismaiden ensimmäiseksi — siihen tarvittiin muka vain, että se tai se lahjakas nuorukainen tai se tai se »hyvin siisti, sivistynyt, suomenmielinen ja vankka nainen — varsin hyvällä lauluäänellä ja kauniilla teatterikasvoilla» liittyisi mukaan kiertomatkalle. Mutta kun pessimismi sai hänet valtaansa, ei hän voinut salata, että suomenkieltä kauheasti rääkätään ja että teatterin näyttelijät olivat turhamaisia ja tyhjänpäiväisiä mahtailijoita. Pyytäessään eroaan 1877 Vilho m.m. kirjoitti:

»Ennen oltiin Suomalaisen teatterin jäseniä. Nyt ollaan artisteja joka 'sorkka' kiireestä kantapäähän saakka. Eihän se merkitse mitään, jos ei yleisö ymmärtäisikään kaikkia sitä sekamelskaa mitä sille tarjotaan kunhan vaan 'ageerataan' kuin tuulimyllyt ja tehdään taidepausseja kun muisti pettää.»

Heikoilla näyttelijävoimilla oli vaikeata uskaltautua suuren draaman esittämiseen, ja Suomalaisen teatterin ohjelmisto luonnollisesti ei ollut perin korkealla tasolla. Hyvin usein täytyi turvautua »peliin ja musiikkiin», ja draaman sijasta saatettiin joskus yleisölle tarjota »Sailorboy» ja »Poika comique», jopa kerran, Porissa, yhdyttiin yhteistoimintaan erään akrobaattitaiteilijan kanssa. Ettei Vilho pelkän tilapäisen katkeroitumisen vuoksi moittinut näyttelijäkuntaa innon ja harrastuksen puutteesta, näkee senaikuisista suopeamielisistä sanomalehtiarvosteluista, joissa voidaan m.m. todeta: »Huomaittiin, etteivät näyttelevät henkilöt oikein tainneet osiansa.»

Yleisö luonnollisesti oli useimmissa paikoissa kovin kehittymätöntä kyetäkseen ottamaan vastaan korkeampaa hengen ravintoa. Sanomalehdissä ei suotta moitittane maaseudun teatteriyleisöä meluamisesta ja sopimattomasta käytöksestä.

Kaikista vajavaisuuksistaan ja puutteistaan huolimatta Suomalainen teatteri sai retkillään osakseen paljon lämpöä ja ymmärtämystä. Sen kunniaksi järjestettiin juhlia, joissa puhuttiin paljon, maisteltiin maljoja ja tanssittiin. Yksityiset näyttelijät saivat lahjoja ja sydämellisiä ystävyydenosoituksia osakseen, usein heille annettiin asunto ilmaiseksi ja heidät kutsuttiin paikkakunnan perhejuhliin. Heitä hemmoteltiin niin, ettei ole ihmeellistä, jos Vilho valitti tovereittensa käsittävän taiteilijakutsumuksen näin: »On hyvin hauskaa kulkea kaupungista kaupunkiin ja tutustua uusiin ihmisiin».

»Terve tänne tultuanne,
teille täysi onnenmalja!»

sanoilla tervehdittiin heitä yksin ruotsinkielisessä Vaasassakin ja lohduteltiin matkan vaivoista runoilemalla:

»Taideniekkain teillä kasvaa vahvat orjantappuraiset. Pistin tuikkii, yllyttääpi, ruusu mieltä ilahuttaa. Suru silloin, ilo tällöin, tuskat, innot, työt ja vaivat aamuin, illoin, ihan aina: näissä taitureitten retket.»[6]

Yleinen ja lämmin innostus, jolla Suomalaisen teatterin ensi askeleita seurattiin, on levittänyt ruusuista hohdetta sen työlle ja toiminnalle.

Oskari Vilholla ei ollut valtuuksia hyväksyä Ida Aalbergia Suomalaisen teatterin jäseneksi, kun tämä ilmestyi Hämeenlinnaan. Niinpä tyttö sai kotinsa ohitse matkustaa Helsinkiin, missä pääsi Bergbomin puheille. Tämä otti karkurin ystävällisesti vastaan, opetti häntä viikon ajan ja hyväksyi Suomalaisen teatterin jäseneksi. Hämeenlinnasta puhenäyttämö matkusti Turkuun, missä esiintyi samanaikaisesti oopperaosaston kanssa. Täältä vuoden 1875 alussa vanhemmalle veljelleen kirjoittamassaan kirjeessä Ida Aalberg kertoo elämästään ja oloistaan. Se on sangen puhuva kirje:

Min snälla Broder!

ȁbo den 17 Febr.

Tack så mycket för ditt kärkomna bref, som jag fick i början af denna månad och förlåt att jag icke har förut skrifvit ej heller genast svarat ditt sista bref, du tror väl och har skäl också, att tro jag är rysligt vårdslös ock likgiltig i min skrifning, orsaken har varit, (jag måst öppet tillstå) att jag har haft mycket treflig här och till det andra så har jag haft rysligt mycket att göra, man har tre gånger mera att göra då man är tillsammans med Operan, alla dagar måst man gå på Opera repititioner som man måst sjunga med i körerna och dessutom Dramatiska. —

Många nya roller har jag fått som jag måst instudera förty Fru Aspegren skall i vår resa till Paris för att utveckla sig i sin konst, och jag får då börja och spela de flesta af hennes roller om jag bara kan — I söndags gafs Luci för Sjunde och sista gången och Emmy Strömmer hyllades rysligt af Publiken efter Vansinnighets sen ropades hon tre gånger fram och fick emottaga en stor Lager krans och Blom bukett. —

Sista Söndags en vecka var här en stor Maskerad bal, och der var de flesta af Finska Teaters medlemmar maskerade. Vi föreställde di Olympiska Gudar och Gudinnor dit hörde icke allenast våra egna utan äfven fremmande, vi klädde oss på Teatern och derifrån gick vi sedan alla till Socitetshuset när vi trädde in i Salongen så gick först Jupiter med sin gemål Juno sedan Mars och Minerva, sedan Venus och Apollo ock Neptun och Ceres, Jag var Flora Blomstergudinnan, öfver höljd af blommor och en blomsterkcrg i handen mitt par var Mercurius Herr Anderson m m, der var rysligt trångt för den var besökt af 1,200 personer mycket trefligt var der Doctor Bergbom var äfven der. måndags var jag hos Bangens, Stafva lystes första gången i Söndags med Maschinisten Lindholm hon sickar hjertliga helsningar till dig

Från Åbo res Finska Teatern till Björneborg, vi biträder änny Operan Fra Diavolo som i dag ges första gången den kommer att gå fyra fem gångor, jag tror att vi res i nästa vecka härifrån. — Rysligt ledsamt får jag efter Abo för jag haft mycket, mycket roligt, förty vi bor uti en utmärkt hygglig familj, di har trenne fullvuxna barn mycket trefliga och snälla. — Nej nu måst jag sluta mitt bref, efter pappret blir slut. Hälsa så rysligt mycket till Strömberg's och Axel Anni et Janne Kerkkonen, Flickorna Kilpinen och hälsa moster Johanna och säg att hon kan skrifva några rader till R. in i ditt bref, nog skall jag sedan ge det åt honom för intte bryr han sig om jag säger eller ej. Adjö må väl dett önskar syster Ida.

Var snäll och skrif åt mig efter 2'3 veckor och addressera det sedan till Björneborg förty du kan intte skrifva föryt när jag ej vet säkert när vi res —»[7]

Turusta Puheosasto siirtyikin Poriin. Täällä nuori aloittelija sai ensimmäisen itsenäisen tehtävänsä. Vilho matkusti ulkomaille, ja teatterin johto uskottiin entiselle pedagogille Ismael Kalliolle, johon Ida Aalberg oli tutustunut jo aikaisemmin Janakkalassa, missä Kallio oli ollut kesää viettämässä. Kallio kuitenkin sairastui ja näki katkeroituen, että johtajalle kuuluvia toimia annettiin hoitaa nuoren Edvard Törmäsen, »lapsen», kuten närkästynyt vanhempi näyttelijä hänestä Bergbomille kirjoittaa.

Mikä oli Ida Aalbergin ensimmäinen osa? Eräs 1890-luvulla Ida
Aalbergille omistettu ylistysruno alkaa seuraavin säkeistöin:

»Hur stark är icke ändå människoviljan,
När hon med snillet vandrar hand i hand!
Så kan den säga, som såg Dig på tiljan
För första gången i »På Lemos strand».

Det var om sjelf Du minnes, den teater,
Som inredd var i »Otava-salong»;
Där såg jag Dig så rädd, med tvungna later:
Ty konstens verld var än för Dig så trång.

Du tycktes mig orolig, liksom flarnet,
Som böljan drifver fram å skummig elf;
»Hvad månde också bli af detta barnet?»
Jag tänkte då i tysthet för mig själf.

Ett år förgick, och då jag såg Dig åter
På samma tilja, så förändrad här,
Jag blygdes smått — och hoppas Du förlåter
Om själf Du mins Din tjusande 'Jane Eyre'.»[8]

Runo on tiedonantajana kyllä varsin epäluotettava. Niinpä Ida Aalberg näytteli »Jane Eyreä» vasta 1879 eikä tuossa osassa milloinkaan esiintynyt Porissa. Hän on kuitenkin saattanut, kuten itsekin myöhemmin on muistellut — ellei nyt muisteleminen ole johtunut juuri tästä runosta — esiintyä ensi kerran »Lemun rannalla» kappaleessa, vaikka paikkakunnan sanomalehdet eivät tietäneet siitä mainita mitään. Ainoa nimeltä mainittu henkilö K.G. Rosendahlin vähäisessä isänmaallisessa laulunäytelmässä oli Aug. Aspegren, jonka sanotaan olleen hyvä korpraali Knall. Sensijaan voidaan pitää varmana, että Ida Aalberg Porissa joutui esiintymään kappaleessa »Erehdykset eli promotioonimuistoja», sillä »Satakunta» kirjoitti: »Herra Tavaststjernan musiikki antoi puheosille miellyttävää vuoroa, ja nuori neiti Ahlberg otti tällä näyttämöllä ensimäisiä vähän arastelevia askeleitaan.»

Seuraavina kuukausina eivät sanomalehdet sisältäneet mitään tietoja Ida Ahlbergin näyttelemisestä, mutta luultavasti hän oli esiintynyt, koska Ismael Kallio Bergbomille lähettämässään kirjeessä sai syytä seuraavaan purkaukseen: »Minä en ymmärrä mistä hän on saanut semmoisen teeskennellyn lausumatavan scenillä, jota näkyy hänen olevan hyvin vaikea jättämään ja jota hän ei kumminkaan käytä jokapäiväisessä puheessaan. Arvelin hänen antaa yksityisesti lukea osansa Perjantaina, mutta kuten muistanet, nimitin viime kirjeessäni, etten ollut oikein terve viime päivinä.»[9] Ja hän sanoo samassa kirjeessään vielä: »Mitä Preciosan antamiseen tulee, niin täytyy minun huomispäivänä koettaa Ahlbergin lausumista Preciosana. Hän on lukenut osan rouva Aspegrenin edessä, siitä saan nähdä, jos hän siihen sopii, jollei, saapi Tötterman koettaa.»

Preciosana Ida Aalberg esiintyi ensi kertaa Oulussa. Sanomalehdet eivät puhuneet hänestä mitään, mutta Oskari Viilto, joka oli palannut teatteriin, kirjoitti suorituksesta Bergbomille: »Hän oli mielestäni sangen viehättävä, etenkin ensimäisessä näytöksessä, jossa oli ehtinyt paremmin kypsyä; epätasaiset liikuntonsa tulevat varmaan aikaa voittaen sulavammiksi.» »Preciosassa» on nimiosan esittäjällä myöskin laulunumeroita, ja on omituista, että Vilho saattoi antaa niin suopean arvostelun, sillä erään toisen asian yhteydessä hän tiedoitti teatterin johtajalle: »Ahlbergilla sanotaan olevan niin huono gehöri ettei juuri kelpaisi laulamaan Taalaan kesäöillä.»

Sanomalehtien taidearvostelut olivat tähän aikaan luonnollisesti niukkoja ja vähän sanovia. Lehdet ilmestyivät maaseutukaupungeissa harvoin, ja on ymmärrettävää, kun tällaisen pienen lehden arvostelija kirjoitti, että »viikkolehden ei sovi kaikkia esiintyjiä arvostella». Eräs toinen arvostelija taas avoimesti ja vaatimattomasti tunnusti, ettei hän »korkeampaa taidetta lainkaan ymmärrä». Syksyllä 1875 Ida Aalberg sai Porissa, missä teatteri uudelleen vieraili, pari lyhyttä mainintaa. Tyttöosassaan »Gringoiressa» hänen näyttelemisessään sanottiin ilmenneen »viehättävän naivitetin» ja tunnustettiin, että »Ahkeruus ja innokkaisuus on johtanut neiti Töttermanin edemmäksi taiteen pitkällä tiellä, neidit Hellsten ja Ahlberg ovat voittaneet ensimäisen ujoutensa ja pelkonsa.» Mutta myöskin pääkaupungin lehdillä oli varsin vähän sanomista, kun puheosasto vuoden lopulla pistäytyi sinne. Suomalaisuutta suosiva »Morgonbladet» kirjoitti laajemmin ja paremmin kuin »Uusi Suometar», mutta »Helsingfors Dagblad» ja »Hufvudstadsbladet» eivät sanoneet mitään. »Morgonbladet» tiesi kertoa Ida Ahlbergistakin, että kappaleessa »Onhan pappa sen sallinut» »neidit Ahlberg ja Stenberg voittivat yleisön suosion esiintymisensä naturalismilla», ja »Uusi Suometar» arvosteli, että v. Moserin »Yhdistysjuhlassa» »neidet Savolainen, Hellsten ja Ahlberg sekä herrat Lundahl ja Leino suorittivat tehtävänsä tyydyttävästi.» »Preciosasta» »Uusi Suometar» kirjoitti: »Päähenkilönä näytteli neiti Ahlberg sangen suloisesti, ja ylimalkain sujui esitys hyvin.»

Jo vuoden 1875 arvosteluista voi nähdä, että Ida Aalberg oli yksi niistä tuhansista näyttelijöistä, jotka ensi menestyksestään, tai oikeammin: osakseen tulleesta suosiosta, saavat kiittää nuoruuttaan. Nuoruuttaan ja nuorekasta suloaan hän näytti yleisölle, kyky ja taide olivat vielä tulevaisuuden huomassa. Hän oli vielä melkein lapsi, ellei iältään, niin ainakin ulkonaiselta olemukseltaan. Kaarola Avellanin, joka kesällä 1876 Kuopiossa liittyi Suomalaiseen teatteriin, oli vaikeata uskoa, että Ida Aalberg olisi silloin ollut jo kahdeksantoista vuoden ikäinen. Hän oli pitkä ja laiha tyttö, hänellä oli suuret siniset silmät, seurassa hän ei puhunut paljoa, ja yleensä häntä pidettiin sangen yksinkertaisena, melkeinpä tyhmänä. Kerrotaan Kaarlo Bergbomin kuulleen moitteita siitä, että hän salli moisen pikku hanhen olla teatterissa. Vuosi 1876 ei tuonut mitään sanottavaa muutosta. Suomalainen teatteri vaelteli sangen paljon ja Ida Aalbergista kerrottiin perin vähän. »Pietarin Lehti» sai »Puolan juutalaisen» johdosta todeta, että »neiti Ahlberg on sievä tyttö», ja viipurilainen »Ilmarinen» näki hänet »hyviä toiveita» antavaksi kertoen lisäksi: »Neiti Ahlbergin kieli on erittäin ihanan sointuista ja viehättävää.» Vuoden lopulla hämeenlinnalainen lehti sanoi hänen jo liikkuvan ja toimivan näyttämöllä »ihan moitteettomasti».

Vuonna 1876 Ida Ahlberg näyttää muuttaneen nimensä kirjoitustapaa. Tämän jälkeen hän oli Ida Aalberg. Samana vuonna joukko ylioppilaita Helsingissä muutti ruotsinkieliset nimensä suomalaisiksi, m.m. Lauri Kivekäs. Oliko nuoren näyttelijättärenkin nimenmuutos suomalaisen kansallishengen ilmaus?[10] Jos niin oli, oli se ainoa näkyvä ja varsin puolinainen ilmaus suomalaisuuden vaikutuksesta Ida Ahlbergiin. Jäljellä olevat ruotsinkieliset kirjeet vuodelta 1876 osoittavat melkein yhtä naivia tyttöä kuin kirjeet vuodelta 1875, joissa kaikki aatteellisuus on kaukana, mutta joissa tyttömäisesti lörpötellään elämän pikku tapauksista. Ainoa merkki, josta voi päätellä, että Ida Aalberg jo 1876 pyrki eteenpäin taiteessa, on ruotsalaisen kirjailijan Alfhild Agrellin uudenvuoden päivänä 1877 kirjoittama kirje. Se osoittaa, että Ida Aalberg oli tutustunut häneen ja tutkinut osaa, jota hän vasta monta vuotta myöhemmin joutui näyttelemään, nim. Violan osaa Agrellin näytelmässä »Pelastettu». Alfhild Agrell kirjoitti: »Hyvä neiti Alberg!

Tämmöisenä päivänä, jolloin kernaasti tekee tilinpäätöksen, tunnen tarpeen kaiken leikinkin ohella sanoa Teille vakavan sanan ja kiitoksen yhteistyöstämme syksyllä. Kiitos siitä, että niin täysin ja lämpimästi antauduitte Violan osaan. Se osoitti syvempää rakkautta kuin paljas mieltyminen hyvään osaan. Luulen että Teidän voimanne karaktäärinäyttelijänä piilee juuri tuossa kyvyssä antaa itsensä.»

Vuosi 1877 kului sekin melkein lopulleen tuottamatta mitään suurempaa voittoa. »Pietarin Lehti» jatkoi edellisten vuosien virttä arvostelemalla »Orposisaruksia»; »Orposisarukset olivat neiti Aalberg ja herra Törmänen, jotka kumpikin suorittivat osansa tyydyttävästi. Semminkin oli neiti Aalberg hyvin sievä ja miellyttävä.» Vuoden lopulla teatteri tuli taas kerran Helsinkiin, ja silloin esiintyi Ida Aalbergin nimi useamminkin sanomalehdissä. Niinpä »Morgonbladet» tiesi kertoa, että huvinäytelmässä »Enon rahat» neiti Aalberg oli »avioliiton solmijatar, joka ansaitsi suuren menestyksensä» ja että »vanhastaan tuttu »Kukka kultain kuusistossa» on niin järjettömän naivi, että se meidän aikanamme tuntuu vieraalta ja jää vaille mielenkiintoa, mutta nyt se saavutti huomiota neiti Aalbergin rakastettavan ja hienon näyttelemisen vuoksi», ja lisää jälkimmäisen kappaleen johdosta Ida Aalbergia tarkoittaen: »Tänä iltana hän voitti kaiken, mitä aikaisemmin olemme häneltä nähneet; häntä palkittiin esiinhuudolla.» »Uusi Suometar» kirjoitti, että kappaleessa »Ohdakkeet ja laakeri» Ida Aalberg oli ollut »reipas nuori poika, onnettoman kuvanveistäjän veli» ja Kiven »Karkureissa» »suloinen ja sievä» ja kiitti »Enon rahojen» johdosta »siitä reippaasta tavasta, jolla hän toimittaa Paulinen osan» ja yhtyi »Morgonbladetin» mielipiteeseen arvostellessaan »Kukkaa kultain kuusistossa».

Oltuaan kolme vuotta Suomalaisen teatterin palveluksessa ja juuri täytettyään kaksikymmentä vuotta Ida Aalberg yhtäkkiä saavutti menestyksen, joka kohotti hänet näyttelijänä korkeammalle tasolle tai ainakin painoi hänen nimensä paremmin teatteriyleisön tietoisuuteen. Unkarilaisen »Kylän heittiön» ensi-illassa 5/XII 1877 Ida Aalberg sai Borishan osaa esittäessään tilaisuuden voimakkaisiin tunnepurkauksiin ja saavutti ehdottoman menestyksen. Yksin »Hufvudstadsbladetkin» esitti hänet nyt lukijoilleen nuorena, suloisena näyttelijänä ja »Helsingfors Dagblad» kirjoitti: »Ida Aalbergilla on samalla kertaa sekä harvinaisen kaunis vartalo että syvä tunteellisuus, jonka ohella ääni ja lausuminen hämmästyttävät puhtaudellaan ja sulollaan.» »Uusi Suometar» sanoi: »Neiti Aalberg veti kuitenkin kaikista kappaleessa esiintyvistä henkilöistä suurimman mieltymyksen puoleensa, ja täydestä syystä, sillä hänen esityksensä oli puhdas, hieno ja tunteellinen ja hän oli todellakin viehättävä Boriska.» Huomattavin sentään on »Morgonbladetin» arvostelu, jossa sanottiin: »Neiti Aalbergin sisäinen ja puoleensa vetävä naisellisuus yhtyi miellyttävästi varmempaan pyrkimykseen ja suurempaan draamalliseen energiaan kuin mitä aikaisemmin olemme voineet hänessä havaita.» Puhe »puoleensa vetävästä naisellisuudesta» ja »draamallisesta energiasta» osoittavat arvostelijan olleen joko onnellisen sanojen valitsijan tai suorastaan erinomaisen tarkkanäköisen henkilön. Yleinen arviointi Ida Aalbergin kyvystä, jonka lehti vähän myöhemmin julkaisi, oli paljon merkityksettömämpi, siinä puhuttiin »yksilöllisestä käsityksestä», joka tuskin on, Ida Aalbergiin sovitettuna, ollut totta, ja »sangen suuresta välittömyydestä», joka on ollut tärkeätä ja totta, ja onnistumisen »rajoitetusta alasta», joka puhe tuskin on ollut täysin perusteltua V. Soinin »Kevään oikkujen» yhteydessä, jolloin arviointi annettiin.

Kevätkaudella 1878 sanomalehtiarvostelu ei sano Ida Aalbergin taiteellisesta esiintymisestä mitään erikoista tai uutta. Merkitään vain edelleen, että hänellä on kaunis ääni ja että hän puhuu hyvää suomea.

Vuosina 1875—1878 sekä suomalaisuuden henki että Kaarlo Bergbom, ainakin käytettävissä olevista tiedoista päättäen, ovat olleet verraten merkityksettömät Ida Aalbergille. Suomalaisuuden henki tuskin on häntä kannustanut hänen pyrkimyksissään, ja Kaarlo Bergbom olisi tuskin voinut vaatia itselleen, vaikka olisi ollut työssä mukanakin, osuutta niihin vaatimattomiin menestyksiin, joita Ida Aalbergilla näinä vuosina oli.

Eräästä Oskar Ahlbergin kirjeestä kesältä 1877 näkyy, että sisar tuohon aikaan oli ollut epävarma, kannattiko hänen jatkaa valitsemaansa uraa. Ida Aalberg oli keväällä luvannut luopua teatterista ja aikonut ruveta elämään tätinsä Anna Lovisa Strömbergin perheessä, koska ei tahtonut olla vanhempainsa kodissa. Kun hän kuitenkin uudisti välikirjansa, sai kiihkeä veli aiheen syyttää sisartaan kevytmielisyydestä ja »Faustin» Valentinin tavoin puuttua tämän yksityisiin suhteisiin. »On tapana ollut sanoa», Oskar Ahlberg kirjoitti, »että rakkaus tekee sokiaksi, mutta mitä sinun rakkautes on, sitä osoittaa sinun kaikki rakkauden historias. Mitä minä kumminkin tiedän sinun kaikista ihailioistasi on niitä ollut koko kosolta, siis yks mennyt toinen tullut. Niitä on minun tietääkseni hyvin useassa kaupungissa. Päähenkilöt ovat kai olleet Törmänen, Borg ja nyt viimeksi Böök.» Viimeksimainittuun varsinkin Oskar Ahlberg kohdisti suuttumuksensa ja lausui sisarelleen ankaran kirjeensä lopulla: »Näistä asioista en nyt tällä kertaa enään mainitse mitään, mutta sen sanon, että se kultainen päivä vielä koittaa, jolloin huomaat itsesi olevan väärällä tiellä ja luot silmäyksen menneeseen elämääsi. Nyt lopetan tämän kirjeeni lauseella: Katso eteesi, ettet lankea!»

Edvard Törmänen oli melkein yhtä nuori sekä iältään että näyttelijänä kuin Ida Aalberg. Hän oli saanut melkeinpä ylioppilassivistyksen ja Suomalaiselle teatterille hän oli tärkeä ennen kaikkea näytelmien suomentajana. Hän tuntuu olleen toivottomasti rakastunut Ida Aalbergiin, koskapa tämä ystävälleen Ida Qvarnströmille kirjoitti ruotsinkielisessä kirjeessään kesällä 1876 m.m.:

»Kysyt, kuinka on minun ja Törmäsen laita? useampia samanlaisia kohtauksia kuin Viipurissa on tapahtunut, mutta minä annoin saman vastauksen kuin silloinkin. Kun hän kuuli, että matkustaisin kotiin, päätti hänkin tehdä niin ollakseen lähempänä minua, vaikka hänet oli loma-ajaksi kutsuttu Savonlinnaan.»

Ja eräässä toisessa kirjeessä hän kertoo rouva Qvarnströmille:

»Tänään esiinnyn ensimmäistä kertaa »Orposisaruksissa» ja vastanäyttelijänäni on Tor! saa nähdä kuinka siinä käy. — — —»

Viimeisinä aikoinaan Suomalaisessa teatterissa Törmänen häpäisi itseään juopottelullaan. Hän kuoli hyvin nuorena.

Asser Borg, tuomiorovastin poika Kuopiosta, oli tutustunut Ida Aalbergiin jo Janakkalan iltahuveissa, joissa itsekin oli ollut näyttelemässä. Hän oli teologi ja tuli papiksi. Ida Aalbergille tämä »suhde» lienee ollut varsin merkityksetön. Berg tuli myöhemmin mielipuoleksi ja heittäytyi laivasta Itämereen, mihin hukkui.

Kolmas Oskar Ahlbergin nimeltä mainitsema »suhde» lienee sentään ollut tärkeämpi Ida Aalbergille.

Bruno Böök oli Suomalaisen teatterin rakastajien ja nuorekasten sankarien esittäjä. Hän oli sivistyneestä perheestä ja näinä alkuaikoina hänen sanotaan olleen ainoan todellisen »herran» teatterissa. Näyttelijänä hän ei erikoisempia saavuttanut ja mikään syvällinen luonne hän tuskin on ollut. Kaarlo Bergbom ei hänestä pitänyt. Kun Bergbom kerran vei Böökin ulkomaiselle opintomatkalle, hän valitti, että tällä oli »ehdoton taipumus sirkukseen ja varieteehen». Bruno Böök oli kyynikko ja juonittelija, joka matkoilla antoi vakavamieliselle Vilholle paljon huolta. Hän harrasti kaikkialla ruotsinmielisten seuraa, saattaen tällä Vilhon valituksiin, vaikka tämä toisaalta voikin erottaa Böökin muista teatterin juonittelijoista toteamalla, että hän oli »liian veltto ajaakseen kirjallista intrigiä».

Ulkonäöltään Böök oli komea ja kaunisvartaloinen mies. Hän esiintyi hienosti ja pukeutui hyvin. Helsingin hienojen naisten sanotaan olleen hyvin hullaantuneita Bruno Böökiin ja juosseen hänen jäljessään. Suomalaisen oopperan »Ragnarökissä», kuten Bergbom hauskasti nimitti lauluosaston loppujuhlaa, annettiin kummankin teatterin jäsenille leikillisessä ohjelmalehtisessä jonkin tanssin suoritus. Bruno Böökille Bergbom siinä keväällä 1879 määräsi tehtäväksi tanssia yhdessä Suomalaisen oopperan Don Juanin esittäjän kanssa »Pas de séduction» tanssin, viettelemistanssin.

Syksyllä 1877 Oskari Vilho kirjoitti Bergbomille m.m., että Edvard Törmänen oli ilmoittanut heti eroavansa teatterista ja että mitkään pyynnöt eivät näytä auttavan. Samassa kirjeessä hän kertoi: »Tuo tunnettu Böökin ja Ahlbergin kurtiisi on täällä Jyväskylässä yltynyt oikein inhoittavan imeläksi. Kyllä heidän jo olisi pitänyt päästä johonkin päätökseen.» Böökin sanotaan olleen kihloissa Ida Aalbergin kanssa ja myöskin on tiedetty kertoa, että Ida Aalberg olisi samanaikaisesti ollut kihloissa menen muun kanssa. Hän ei kunnolla ehtinyt antaa toisen kihloja takaisin kun jo toiselta ne otti, sanotaan. Böök oli kerran Kuopiossa ruvennut valvomaan morsiamensa askeleita ja silloin huomannut, että tällä samana päivänä oli järjestetty kohtaus eräiden toisten nuorten herrojen kanssa. Siitä aiheutui kihlautuneiden välillä kiihkeä riitakohtaus, joka sitten uudistui tavan takaa. Böök rupesi häijyksi ja päästi kyynillisyytensä valloilleen. Helsingissä hän kerran parin toverin kuullen sanoi jotakin hyvin loukkaavaa Ida Aalbergille. Se tapahtui näyttämöharjoituksen aikana, ja Ida Aalberg hyökkäsi kiihtyneenä näyttämölle valittamaan Bergbomille, joka ohjasi harjoitusta. Bergbom puuttuikin asiaan ja vaati, että Böökin oli tehtävä julkinen anteeksipyyntö. »Harjoituksia ei saa häiritä», Bergbom selitti lopuksi.

Seuraavana päivänä odotettiin Böökin julkista anteeksipyyntöä. Se oli lyhyt: »Pyydän anteeksi, että olen häirinnyt harjoitusta.»

Mutta riitakohtausten välillä kihlautuneilla oli sovinnon hetkiä, jolloin loukattu Ida Aalberg suhtautui niin lämpimästi Böökiin, että kohtauksien todistajat olivat aivan kummissaan. He vaihtoivat lemmekkäitä silmäyksiä ja olivat kuin nuoret rakastavaiset ainakin. On väitetty, että kyynillinen Böök tahtoi Bergbomille osoittaa voivansa loukata Ida Aalbergia tämän ottamatta asiaa sen vakavammin.

Kun Ida Aalberg palasi ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan, tuntuivat kihlautuneiden välit väkisin särkyvän. Böök ei kuulu sitä tahtoneen, mutta mikään ei ollut auttanut. He joutuivat seuraavina vuosina vielä sangen usein näyttelemään vastakkain, ja harjoituksissa kerrotaan heidän kiihkeiden draamavuorosanojen lomassa vaihtaneen yhtä kiihkeitä omia vuorosanojaan.

Vielä elämänsä viimeisenä kesänä Ida Aalberg muisteli lämpimästi »nuorena kuollutta, hienoa Bruno Böökiä».