IV.
SAKSALAINEN TEATTERI JA MARIE SEEBACHIN KOULU.
Alkutaipaleella, kuten sanottu, Kaarlo Bergbom yleensä vain etäältä vaikutti perustamansa Suomalaisen teatterin puheosaston elämään ja toimintaan. Teatterilla ei ollut pätevää ohjausta, ja senvuoksi kysyttiin yksityisiltä näyttelijöiltä yritteliäisyyttä ja itsenäistä harrastusta, jos mielivät edistyä taiteessaan. Ammattitaitoa lähdettiin hakemaan ulkomaalaisilta opettajilta, sillä Helsingin ruotsalaista teatteria, vaikka se olikin vanhempi ja seisoi vankemmalla pohjalla, ei haluttu käyttää esikuvana. Jotakin ruotsalainen teatteri kyllä lienee sentään pakostakin antanut suomalaisen teatterin vanhimmille näyttelijöille. Pitkässä polemiikissa, jota hämeenlinnalaisessa »Hämäläinen» lehdessä syksyllä 1874 käytiin näyttelijäin opinnoista, toinen puoli väitti, että Raa-puolisot, ruotsalaisen teatterin suositut näyttelijät, olivat olleet esikuvana suomalaisen teatterin parhaille voimille, Charlotta Raa rouva Aspegrenille ja Frithiof Raa herra Lundahlille. Toinen puoli taas arveli, ettei ruotsalaisesta teatterista ainakaan silloin ollut opettajaksi, ja ehdotti: »Parhaaksi esikuvaksi luulisimme Danein kansallisteatterin, taikka ehkä vielä parhaammaksi Norjan.»
Jo lapsena Ida Aalbergin sanotaan mielineen ulkomaille. Hän oli usein ja hartaasti pyytänyt opettajaansa neiti Tavaststjernaa kertomaan ulkomaanmatkoistaan, ja hänen sanotaan joskus huokailleen vieraista maista puhuttaessa: »Kunpa joskus pääsisi sinne.» Kesällä 1878 toive vihdoin toteutui, Ida Aalberg lähti, saatuaan Porissa lahjanäytännön, Saksaan. Oskar Ahlberg opiskeli siihen aikaan kemiaa Dresdenissä, joka kaupunki tuli sisarenkin matkan päämaaliksi.
Tämä Ida Aalbergin ensimmäinen ulkomaanmatka tapahtui onnellisen tähden alla. Tosin hän koki vaikeuksia ja ikävyyksiä, mutta hän hankki silloin perusteet ammattitaitoonsa, joka myöhemmin kohosi niin korkeaksi, että hänen taiteilija-arvoansa vähäksyvätkään henkilöt eivät ole voineet sitä puolta kieltää.
* * * * *
1870-luvulla sanotaan teatteriolojen Saksassa olleen surulliset. Aikaisemmin koko saksalaisella kielialueella oli ollut vain harvoja hovi- ja kaupunkiteattereita, ja laki oli kieltänyt näyttämötaiteen vapaan harjoittamisen. Mutta 1869 rajoittavat asetukset kumottiin, ja silloin syntyi uusia teattereita kuin sieniä sateella. Tästä oli seurauksena, että näyttelijäin lukumäärä lisääntyi tavattomasti. Saksan-Ranskan sotaa seuranneen inflation jälkeen tuli maahan taloudellinen pulakausi, jolloin teattereitakin alettiin johtaa entistä enemmän liikemiesnäkökohtia silmälläpitäen. Varsinkin nuorempien teattereiden tunnussanaksi tuli vetonumeroiden (»Schlager») keksiminen sekä ohjelmiston valinnassa että näyttelemisessä. Vastaperustettujen lukuisien uusien teattereiden vaikutuksesta oli maahan muodostunut monipäinen näyttelijäproletariaatti, josta voitiin huokealla palkata huonoja voimia näytäntöihin, mutta yleisön houkutukseksi hankittiin näyttämöesitystä kannattamaan jokin suuri nimi, joka tarjosi mahdollisuuksia reklaamiin. Se oli »vierailujen» aikaa. Mistään runoteoksen yhtenäisestä esityksestä ei ollut kysymys, »kukin näyttelijä näytteli omasta puolestaan ja vierailija kaikkien puolesta». Niinpä saatettiin 1880 Nürnbergissä suurimmaksi osaksi uusilla voimilla esittää Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» yhden ainoan harjoituksen jälkeen, joka sekin oli kestänyt vain puolitoista tuntia. Se oli tanssia kultaisen vasikan ympärillä, ja eräs saksalaisen teatterin historioitsija on todennut, että 1870-luvulla Saksassa näyteltiin draamaa pintapuolisemmin kuin milloinkaan muulloin.
Hoviteatterit, jotka saivat ruhtinailta raha-avustusta, olivat poikkeusasemassa. Mutta niihin oli muodostunut byrokraattinen hallintojärjestelmä, joka vanhoillisuudessaan vei taiteen ikävyyteen ja homehtumiseen.
Goethe oli teatterinjohtajana vaatinut esityksille yhtenäistä tyyliä. Hän oli ottanut esikuvaksi antiikin juhlallisuuden, tyylitellyn lausunnan ja hitaat liikkeet, jotka myöhemmin johtivat Saksan näyttämöillä mauttomaan liioitteluun ja onttoon paatokseen. Jos Goethea voi pitää saksalaisen näyttämöidealismin perustajana, on Ludwig Schröder, suuri näyttelijä ja teatterinjohtaja, saksalaisen näyttämötaiteellisen naturalismin isä. Schröderinkin sanotaan pyrkineen esityksen yhtenäisyyteen. Richard Wagner oli oopperauudistuksissaan vaatinut sekä yleisön että näyttelijäin määrätietoista kasvattamista. Ja 1874 Meiningenin herttua oli lähettänyt Ludwig Chronegkin johdolla kuuluisan teatteriseurueensa kiertämään maailmaa, seurueen, jonka tarkoituksena oli esittää runoteoksia, eikä yksityisiä näyttelijöitä. Ja vaikka parilla saksankielisellä näyttämöllä saattoi olla etevä ohjaaja, joku Laube tai Dingelstedt, niin 1870-luku oli kuitenkin lähinnä taiturinäyttelijäin aikaa Saksassa. Oli paljon hyviä näyttelijöitä, »tähtiä», »vierailijoita», mutta vähän hyviä teattereita.
Kaarlo Bergbomilta Ida Aalberg sai suosituskirjeen eräälle Saksan tunnetuimmista »tähdistä», Marie Niemann-Seebachille. 1870-luvulla tämä lienee ollut kuuluisin kaikista saksalaisista naisnäyttelijöistä, ja vaikka hänen maineensa myöhemmin himmentyi, on hänellä aivan varmaan ollut annettavana sitä, mitä opintomatkalla oleva Ida Aalberg kaipasi: ammattitaitoa.
Marie Seebach oli traagillisten osien esittäjä, ja vaikka hän vierailunäytäntöjensä vuoksi oli kuulu kautta maan, ei hän kuitenkaan tunnu olleen mikään »kulissienrepijä», joka intohimoisuudellaan olisi vallannut yleisönsä. Hän oli lähes viisikymmentävuotias, kun Ida Aalberg tuli hänen oppiinsa, ja jo paljon aikaisemmin oli saksalainen teatteriarvostelu merkinnyt hänen taiteensa tunnusmerkilliseksi ominaisuudeksi resignatsionin ja elegisen sävyn. 1867 oli Berlinissä kirjoitettu hänen Maria Stuart esityksensä johdosta m.m.: »Koko luonteensa mukaisesti Marie Seebach antoi etusijan kärsivälle, murtuneelle ja raskasmieliselle ruhtinattarelle ja koetti kaiken aikaa herättää katsojan myötätuntoa vangittua ja petettyä marttyyria kohtaan. Ihanan, korvia hivelevän puheensa ja jalon, plastillisen ryhtinsä avulla hän siinä onnistuikin erittäin suuressa määrässä. Tuntui kuin olisi hänellä tulkitsemisessaan ollut perusmotiivina: 'Olen vain varjo Mariasta'.»
Kaarlo Bergbomia on moitittu siitä, että hän ei käsittänyt Ida Aalbergin taipumusta traagilliseksi näyttelijäksi, ennenkuin tämä oli käynyt Marie Seebachin koulua. Marie Seebachille on annettu kunnia Ida Aalbergin oikean alan keksimisestä. Totta onkin, että Bergbom, kuultuaan sisareltaan Ida Aalbergin lukevan saksalaisen opettajansa johdolla vain traagillisia osia, ilmaisi pettymystä ja aikoi ehdottaa, että kuuluisa näyttelijä luettaisi oppilaallaan iloisempia tehtäviä. Mutta mitä Kaarlo Bergbom tuohon aikaan voikaan tietää Ida Aalbergista, kehittymättömästä, oppimattomasta ja lapsellisesta tytöstä. Marie Seebach taas saattoi antaa tulokkaalle traagillisia tehtäviä lähinnä siksi, että hänen oma luonteensa veti niihin. Että hän silloin tämän sielussa tapasi »muutamia omia jänteitään», kuten hän Bergbomille kirjoitti, oli todella onnellinen keksintö.
Vasta Dresdenissä Ida Aalbergissa alkoi näkyä voimakastahtoinen pyrkimys ja luja työtarmo. Heinäkuun 15 p:nä hän kirjeessään vanhemmilleen kertoi opinnoistaan Marie Seebachin luona:
»Minä oon ensimäinen Skandinaavi hänen monista oppilaistaan, ja semmoisena hän kohtelee minua erinomaisen hyvin, voin sanoa paraiten kaikista oppilaista. Oon ollut kutsuttu hänen luokseen kerran osalliseksi yhteen suureen päivällispitoihin, ja hänen luonansa tullut tuntemaan monta Dresdenin mainioimpia henkilöitä. Tänä iltana oon hänen kanssaan kutsuttu hänen sukulaisensa erääseen ranskalaiseen perheeseen. Voin sanoa etten vielä koskaan ole niin ahkerasti työskennellyt kuin täällä, aikani on niin tärkeä, että ei tuntia päivällä voi antaa mennä hukkaan. Monta päivää on mennyt, kun en ole jalallani ulos huoneestani astunut, ainoastaan kieltä tutkinut, en tähän saakka vielä ole tietänyt mitä paljon vaivaa ja ahkeruutta tarvitaan kieltä oppiakseen; kolme ja kaksi kuinka sopii on Rouva Seebachin luona ja joka tunniksi on uutta jonka ensin kotona täydyn kääntää suomeksi voidakseni ymmärtää, sitäpaitsi on mulla 4 tuntia viikkoossa kieltä varten erään neiti Nikolain edessä, vaan ainoastaan tämän kuun loppuun, sillä silloin täydyn jo osata lopun itsekseni tutkia, niin olen päättänyt.» – – –
Joutuessaan opetuksensa välillä vierailumatkoille Marie Seebach kirjoitti oppilaalleen. Lämpimästä sävystä voi päättää, että Ida Aalberg oli voittanut opettajansa sydämen muutenkin kuin skandinaavisuudellaan. Elokuussa 1878 Wykissä päiväämässään kirjeessä Marie Seebach m.m. sanoi:
»Toivottavasti olette harjoittanut Jolanthaa, Kätcheniä ja Luisea ja tutkinut saksan kieltä. — Säilyttäkää kaunis innostuksenne taiteeseen samanlaisena kuin tähänkin asti, jotta opettaminen tuntuisi opettajasta yhtä rakkaalta kuin tähän saakka. — — —»
Ida Aalbergin valtioavun anomusta Marie Seebach puolsi vieläkin kaunissanaisemmin ja lämpimämmin kuin Kaarlo Bergbom. (Siitä huolimatta keisarillinen senaatti hylkäsi tämän anomuksen.) Ja kun Ida Aalberg Marie Seebachin poissa ollessa ilmoitti tälle, että hänen, vastoin aikaisempaa luuloaan, oli lähdettävä Suomeen, kirjoitti opettaja:
»Coburgissa 14. XII. 1878 Ehrenburgin linnassa.
Rakas Ida!
Rivisi ovat minua kovin, kovin hämmästyttäneet. Minäkin olisin iloinnut, jos olisin edes pikaisesti vielä kerran saanut harjoittaa kaikki roolit kanssasi ennenkuin lähdet. Myöskin siitä olisin iloinnut, että olisin saanut antaa Sinulle siunaukseni tielle. Sen teen kuitenkin nyt ja huudan sinulle sydämestäni: onneksi olkoon! On aivan oikein, että empien astut suureen tehtävääsi, mutta Sinun taiteellinen lahjakkuutesi, Sinun runollinen mielesi, Sinun rakkautesi taiteeseen, avaavat Sinulle kauniin tulevaisuuden, jos vain ahkerasti edelleenkin pyrit. Herttuallisen perheen ja yleisön puolesta olen täällä saanut osakseni samaa entusiasmia kuin muulloinkin. — — — Toivon, että opetuksestani on Sinulle ollut hyötyä. Kirjoita minulle Helsingistä heti, kun olet näytellyt, ja tervehdä johtajia puolestani mitä parhaiten. Olet tuottanut minulle paljon iloa ahkerana ja lahjakkaana oppilaana. Jumala kanssasi. Rakkaudella syleilee Sinua
Marie Seebach.»
Schröderin edustaman näyttämöllisen realismin traditsioneja kannatti tähän aikaan näyttämöohjaaja Heinrich Laube, joka toi uudestaan saksalaiselle näyttämölle luonnollisen puhetavan. Marie Seebach kuului toiseen koulukuntaan, suuntaan, joka näyttämötaiteilijalta vaati lähinnä suurta tekniikkaa. Idealistisen suunnan edustajalta vaadittiin tähän aikaan näyttelemisessä jaloa arvokkuutta ja kehitettyä puhetaitoa. Hänellä tuli olla hyvin kehitetty ääni, joka intohimoisissa purkauksissa pani »koko talon täräjämään». Marie Seebachin taiteesta kirjoitetut arvostelut osoittavat, että hän taiteilijana eli Weimarin Apollon traditsioneista. Ida Aalberg tutki hänen luonaan eräitä niistä osista, joita hän myöhemmin Suomessa näytteli.
Juhannuspäivänä 1878 vanhemmilleen kirjoittamassaan kirjeessä Ida
Aalberg kertoi elämästään seuraavalla tavalla:
»Dresden 24 p. Kesäkuuta.
Rakkaat Vanhemmat!
Viimeisen kirjeeni varmaan olette saaneet? —
Meillä oli vähän outoa täällä eilen Juhannus iltana, sillä kun sitä juhlaa ei ollenkaan tunneta täällä Sachsissa, niin ei myöskään ei vietetä, kaikki suomalaiset erittäin herrat puuhasivat suuresti että meidän piti mennä kaikki maalle, mutta ei siitä tuumasta tullut mitään, sillä yhdellä oli yksi este toisella toinen, vihdoin päätimme mennä »Grosse Garten'in» suuri komea kuninkaallinen puisto jossa joka ilta on musikki, Rouva ja herra Jächnich olivat »förkelinä» siellä joimme teetä ja viiniä, haasteltiin naurettiin ja kiisteltiin, meillä, minulla ja eräällä Herra Sundqvistilla (Hattulasta) oli suuri riita, hän on nimittäin suuri Svekomaani, johon ei kumppanien oikaisu sanat vielä ole pystyneet, vaan nyt me kaikki olemme päättäneet ruveta suuresti työskentelemään puhdistaaksemme häntä tuosta taikauskosta, vieläpä löimme vetoa että ennenkuin tuleva Juhannus aamu koittaa, niin hän on uudesti syntynyt. Tänään olemme päättäneet mennä Laschewitz'in hyvin kaunis maisema lähellä kaupunkia. Suomalaisia kansanlauluja useesti kuulee, sillä me olemme yhdistäneet »trion» johon kuuluu Minä supraani, Berg [K.G. Berg] Kuopiosta, tenori, ja nuori Biedermann basso. Baronessa Biederman [Ida Aalberg asui v. Biedermannin pensionaatissa, jossa ennenkin oli asunut paljon suomalaisia] on suuri musiikki tuntia, ja hän erittäin ihailee meidän kotimaisia laulujamme, heti kun minä muutin heille hän myöskin tahtoi tulla tutuksi Oskarin [Oskar Ahlberg, joka asui Jänichin pensionaatissa] ja hänen bolagistinsa kanssa. Täällä on hirveän kuuma, erittäin kuin ei ole tottunut siihen, niin tuntee suuren rasituksen, ja on niin pitkä matka Elbelle ja myöskin niin liian kallis ettei tahtois rasita, 50 p kerralta, täällä ei ole niinkuin Suomessa jossa löytyy niin paljon vettä, että ei tarvitse siitä niin pyhänä pitää.» — — —
»Almberg Slöör Wahlström [Suomalaisen teatterin johtokunnan jäseniä] y.m: olivat käyneet Kenraali-Guvernöörin luona ja pyytäneet häneltä minulle suosituskirjeen Venäjän ministerille täällä. Seuraavana päivänä kun kotoa lähdin olin Almberg'in ja Slöör'in kanssa kansliassa tulin esitetyksi ja sain mainitun kirjeen sekä Dresdeniin että Köpenhaminaan. Se kirje tuottaa minulle suuret edut Kuninkaallisessa teaterissa 'vapaa biljetin', pääsyn harjoituksiin, ja tietysti aivan toinen kohteleminen kaikilta, kun olen ministerin suojelun alla. En ole vielä käynyt hänen luonansa, enkä olisi voinutkaan vielä mennä, sillä Neiti Ingman sanoi ett'en voi mennä muuten puettuna heidän kaikkein luoksensa kuin mustalla silki läningillä, yksityisenä voisin mennä, vaan ej nyt kun representeeraan koko Suomalaisen kansalis teaterin. Rouva Jänichin kanssa kävin ostamassa, se tuli maksamaan noin 130 S:markkaa, kyllä olisin 60:nelläkin saanut mutta muutaman ajan päästä se olisi itsestään murentunut. Tämä on parasta silkiä ja niin paksua että itsestään seisoo, minä otin 12 metriä, se tulee aivan yksinkertainen. Teaterissa olen käynyt 3, 4 kertaa se tulee hyvin kalliiksi itse ostaa, sillä halvemmalla ei voi mennä kuin 4 markkan vaan en ole saattanut olla poissa, sillä olisin tehnyt väärin; kun ovat näytelleet samoja kappaleita kuin meillä ja jossa minulla on ollut pääosa; — tänä iltana näytellään »Preciosa» yksi paraita näyttelijöitä Neiti Ellmenreich näyttelee pääosan, minä tietysti menen katsomaan, voidakseni vertailla ja tuomita. Tänään minä ostin 2 biljettiä toisen annan Rouva Jänichille, jollain lailla palkitakseni hänen vaivojaan. —
Minä olen niin ahkerasti työskennellyt, lukenut ja kirjoitanut Saksaa, sillä olen tehnyt sen päätöksen että Kesäkuussa oppia kieli varsin puhtaasti, ja sen lupauksen minä pidän.» —
»Tänään me Suomalaiset kävimme yhdessä osassa suuressa Zvingelin museosa nimittäin »Tafvel galleriassa» sieltä olisi niin paljon kertomista, siellä löytyy noin 5000 tuhatta taulua ja niiden arvo lasketaan 30,000,000 miljonaa Saksan markkaa, siellä on yksi taulu joka on kalliin helmi kaikista mitä Euroopassa löytyy, paras hedelmä jonka taide on luonut, nimittäin Rapfaelin »Madonna» joka on niin ihana että tuntikaudet voipi siitä nautia, en muista kuinka monta kymmentä tuhatta se on maksanut. Rapfael oli suurin maalari mailmassa, syntyisin Italiassa ja eli 1580 ja 1630 välillä. —
Olisihan sitä niin hirveen paljon kertomista tästä taiteen keskipisteestä, vaan tulevassa kirjeessä lisää, sillä ei voi niin paljon paperia yhdessä kirjeessä saada esille. —»
Dresdenissä asui tähän aikaan verraten paljon suomalaisia, m.m. sisaruspari Anna ja Eva Ingman. Anna Ingman, jolle Emilie Bergbom oli kirjeessä Ida Aalbergia suositellut, välitti tutustumisen Marie Seebachinkin kanssa.
Lahjanäytännössä keväällä 1878 kootusta kolehdista huolimatta Ida Aalbergin matkakassa ei kestänyt »representeerata koko Suomalaista kansalisteateria» ja hän joutui varsin pian taloudelliseen pulaan. Hän kirjoitti hätääntyneenä kotiin, ja Antti Ahlberg koettikin auttaa tytärtään pienehköllä rahalähetyksellä. Varojen puute pakotti Ida Aalbergin keskeyttämään opintonsa aikaisemmin kuin olisi halunnut. Kirjeenvaihto todistaa, että hän sai turvautua sekä suomalaiseen, norjalaiseen (Dresdenissä oli Skandinaavinen klubi) että saksalaiseen avuliaisuuteen selvitäkseen opintomatkansa aineellisesta puolesta. Avustukset olivat pieniä lainoja — Suomalainen teatteri antoi, kutsuessaan hänet takaisin, ennakkomaksua —, jotka Ida Aalberg pian maksoi takaisin.
Vanhemmille kirjoitetut kirjeet eivät anna täydellistä kuvaa Ida Aalbergista Dresdenin ajalta. Ne ovat vilpittömiä lapsen kirjeitä, joista kyllä voi pilkistää esille eräänlainen »suomalaisuuden henki», mutta jotka esim. »Rapfaelillaan», joka »eli 1580 ja 1630 välillä» antavat hänestä liian kehittymättömän kuvan. Henkilöt, jotka tunsivat hänet jo ennen ensimmäistä ulkomaamatkaa, ovat todistaneet, että hän jo silloin osasi miellyttää paljaalla olemuksellaan. »Hänessä oli jotakin merkillisen ja puoleensavetävän reilua» on eräs varhaisen nuoruuden tuttava kertonut. Ja Dresdenissä oloajalta on todistuksia, että Ida Aalberg kykeni miellyttämään muitakin kuin vanhaa opettajatartaan Marie Seebachia. Kun Dresdenissä oleskelevat suomalaiset opiskelijat tunsivat koti-ikävää ja olivat alakuloisia, pyysivät he luokseen Ida Aalbergia. Hän oli heistä ainoa olento, joka »rakastettavalla tavallaan» saattoi heitä lohduttaa. Thiodolf Rein, joka kesällä 1878 kävi Dresdenissä, on muistelmissaan kertonut:
»Suomalaisista miehistä ja naisista, jotka tähän aikaan olivat Dresdenissä, voidaan mainita maalari, neiti Eva Ingman ja ennen kaikkea Ida Aalberg, jota minulla oli onni pari kertaa siellä tavata. Alotettuaan näyttelijäuransa Suomalaisessa teatterissa hän nyt harjoitti opintoja kuuluisan näyttelijättären rouva Niemann-Seebachin luona. Eräällä höyrylaivamatkalla jonka tein ylös Elbe-virtaa läpi Saksilaisen Sveitsin aina Böhmin rajalle asti, hänkin sattui olemaan matkustajien joukossa. Laivan kannelta saatoimme yhdessä ihailla kauniita vuori- ja metsämaisemia, joiden läpi kuljimme. Paikasta, jossa laiva laski maihin, lähdimme jalkaisin Erzgebirgessä olevalle Prebischthorin kukkulalle ja minulla oli kunnia ottaa neiti Aalberg käsivarteeni ja johtaa häntä ylös jyrkkää vuorta, jonka laelta me katselimme laajaa ja suurenmoista näköalaa yli ympäröivän alppiseudun. Ida Aalberg oli suuri taiteilijana, mutta osasi myöskin henkilönä olla erittäin rakastettava ja mielenkiintoinen. Hän oli hyvin älykäs, osiensa esityksessä hän ei antautunut yksinomaan välittömän tunteen johdettavaksi, vaan koetti myöskin täysin käsittää ja ymmärtää draamallista karakteria ja mitä sen esittäminen vaati. Mietelmissään näyttämötaiteesta hän saattoi olla suorastaan syvämietteinen. On helppoa ymmärtää, että hänen kehitykselleen Dresdenissä olo koitui suureksi hyödyksi, koska näyttämöolot siellä olivat sangen korkealla tasolla, josta minäkin voin vakuuttautua näkemällä erinomaisella ja minulle unohtumattomalla tavalla esitettävän sellaisia kappaleita kuin Goethen »Egmont».»
Että hyvin nuoren neidon mietelmät olivat vaikuttaneet Reiniin, filosofiin, voimakkaasti, on ymmärrettävää. Todennäköisesti kuitenkin Ida Aalbergin lausumien syvällisten mietelmien takana oli vanha ja kokenut Marie Seebach, joka samoihin aikoihin oli kirjoittanut oppilaalleen:
»Koska Te tähän asti olette minun luonani opiskellessanne halunnut päästä vain käsitykseen roolien sisäisestä olemuksesta, niin olen myöskin pitänyt silmällä, että pian omalla kielellänne voitte niitä esittää.»
Ahkeruudellaan ja tarmollaan Ida Aalberg luuli oppivansa saksan kielen lyhyessä ajassa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Myöhemmin Ida Aalberg kävi monta uutta ja hyvää kurssia oppiakseen tuon suuren kulttuurikielen, mutta vähäisellä menestyksellä. Hän, jota joku — vedoten Ida Aalbergin yrityksiin näytellä eri kielillä — on pitänyt suorastaan kielinerona, ei elämänsä loppuun asti osannut kunnollisesti muuta kieltä kuin suomea.
Suomea hän osasi hyvin, joskaan ei virheettömästi. Arvostelu kiittää hänen ääntämistään jo alkuaikoina puhtaaksi ja sointuvaksi. Mutta vieraisiin kieliin hänellä oli, jos ottaa huomioon ahkeruuden ja yritteliäisyyden, keskitasoa huonompi taipumus.
* * * * *
Mitä jälkiä näkyi Marie Seebachin koulusta, kun Ida Aalberg palasi
Suomeen?
Turkin sodan aikana ja sen jälkeenkin Suomessa oli taloudellinen pulakausi. Raha oli ahtaalla ja vararikot kuuluivat päiväjärjestykseen. Myöskin Suomalaisen teatterin toimintaan taloudellinen pula vaikutti tuntuvasti. Helsinkiläinen arvostelu vetoaakin siihen selitellessään, miksi yleisö jää pois teatterista. Mutta maaseutukiertueilla tuotti vaikeuksia sekin, että ensimmäinen innostus teatteria ja sen esityksiä kohtaan oli jo ennättänyt jonkin verran jäähtyä.
Kun Ida Aalberg kotiutui ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan, oli Suomalainen teatteri Turussa ja varsin vaikeissa oloissa. Vilho ei ollut kestänyt matkavaikeuksia ja oli sairaana, paljon lupaava Kaarola Avellan oli opintomatkalla. Teatterissa vallitsi ohjelmiston puute, joka sai Bergbomit kiirehtämään Ida Aalbergin paluuta. »Kylän heittiön» menestys ei ollut ennättänyt unohtua, ja Marie Seebachin nimellä voi tehdä reklaamia.
Kun Ida Aalberg esiintyi Luisena »Kavaluudessa ja rakkaudessa», kirjoitti Emil Nervander »Åbo Postenissa»:
»Illan mielenkiinto luonnollisesti kohdistui enimmän nuoreen, äsken kotimaahan palanneeseen näyttelijättäreen neiti Aalbergiin, joka on opiskellut Saksan erinomaisen ja suurenmoisen taiteilijattaren rouva Niemann-Seebachin luona ja nyt kokeili Luise Millerin vaativassa osassa. Heti neiti Aalbergin näyttäytyessä häntä tervehdittiin erittäin sydämellisillä kättentaputuksilla, jotka auttoivat nuorta taiteilijaa unhottamaan alussa häntä varmaan vaivaavan pelkonsa. Hän huomasi esiintyvänsä suopealle yleisölle ja sai rohkeutta nopeasti kehittää vaikuttavan osan mielenkiintoista tulkintaa. Rakastettavalla ja rikaslahjaisella taiteilijalla on ollut nerokas esikuva, joka on opettanut häntä katsomaan syvästi ja voimakkaasti runouden lymypaikkoihin ja samalla avannut hänen silmänsä sille, mikä on kaunista ja, jos niin voimme sanoa, rehellistä näyttämöllisessä plastiikassa. Meidän pienellä, yleensä jonkin verran realistisella näyttämöllämme tuntui esitys ehkä hiukan suurelliselta yleisöstä, joka ei oikein tunne ulkomaan suuria näyttämöitä, ja ehkäpä moni hiljaisuudessa tuumi, että »kaikki, mikä kiilsi, ei ollut kultaa», koska esitys niin oleellisesti erosi siitä, mihin olemme tottuneet nähdessämme nuoria, miellyttäviä ruotsalaisia näyttelijättäriä, jotka ovat täällä esiintyneet, mutta joilta useimmiten on puuttunut melkeinpä kaikki kouluutus ja jotka ovat saaneet ottaa ohjaajakseen vain synnynnäisen vaiston siitä, mikä näyttämöllä on kaunista. Se vaisto on ruotsalaisilla verrattomasti suurempi kuin suomalaisilla. Mitä salongissa lieneekin ajateltu, niin kokonaisuudessaan osan syvä, kaunis ja vaikuttava tulkinta tehosi ja suosiota osoitettiin vilkkaasti ja vilpittömästi. Elämme siinä iloisessa uskossa, ettei tätä tarvitse katua, sillä jos kohta kulta, joka kiilsi, ei vielä ollut täysin sulanut, oli se kuitenkin oikeata kultaa, jota Suomen näyttämötaiteella ei ole liikoja. Antaapa ajan kulua, niin suomalainen puhenäyttämö saa neiti Aalbergista taiteilijan, joka on sille kunniaksi, jos hän pitää, mitä on luvannut. Suuresta ja lämpimästä mielenkiinnosta, jolla rouva Niemann-Seebach niin oleellisesti on edistänyt nuoren, vaatimattoman suomalaisen oppilaansa kehitystä, esitämme kaikkien kotimaisen näyttämön ystävien puolesta kunnioittavan kiitoksen. Jos oppilas joskus täysin itsenäisesti voi toteuttaa suuren mestarinsa opetuksen, on meille suomalaisille kaksin verroin rakasta äärimmäisenä pohjoisessa olevaan taidelaitokseemme yhdistää Marie Seebachin muisto.» — – –
»Sanomia Turusta» kirjoitti:
»Neiti Aalberg, joka nyt näytti, mitä hän oli taiteessaan edistynyt, sai vastaanottaa yleisön sulimmat mieltymyksenosoitteet. Kenties ilmaantui hänen näyttämisessään silloin tällöin ulkomaalaisuutta, mutta se kyllä haihtuu kylmässä Pohjolassa.» — – –
»Åbo Underrättelser» sanoi:
»Suomalainen seurue esitti eilen Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» draaman useissa kohdin odottamattoman hyvällä menestyksellä. Neiti Aalbergia, joka esitti Luisen vaikean osan, tervehdittiin riemulla heti kun hän ulkomaamatkansa jälkeen ensi kerran näyttäytyi ja palkittiin häntä inspiroidusta näyttelemisestään melkeinpä hurjin suosionosoituksin. Saksalaisen teatterin vaikutus ilmeni selvästi hänen käyttämistään suurista eleistä ja siitä, että hän useissa kohtauksissa painotti liian terävästi. Mutta kun tämä kaikki »asettuu» ja muuttuu liiallisesta taiteesta luonnoksi, silloin neiti Aalberg tuntuvasti kohottaa suomalaista näyttämöä ja tulee, mitä hän jo nyt onkin, sen koristukseksi.» — – –
Ulkomaalaiseen vaikutukseen nähden siis kaikki arvostelijat olivat yksimielisiä. Saavutettu tunnustus oli tunnustusta, jota annetaan oppilaalle. Arvostelijat eivät yksityiskohtaisesti olleet kyenneet määrittelemään ulkomaalaisen vaikutuksen luonnetta, Emil Nervanderinkin selostus oli siinä suhteessa kovin vähän antava, se on hyvästä tyylistään huolimatta teatteriharrastelijan ylimalkainen kyhäys. »Åbo Underrättelserin» puhe liioitellusta elekielestä ja liian voimakkaasta painotuksesta sensijaan tuntuu hyvin todennäköiseltä: nuoruus vie liioitteluun ja saksalainen tähtikoulutus oli sekin omansa johtamaan siihen.
Oskari Vilho on Bergbomille kirjoittanut vaikutelmistaan:
»Sinä kysyt, kuinka nti Aalberg on edistynyt? Siihen saatan suurella mielihyvällä vastata: paljon, hyvin paljon. Hän on kerrassaan kohonnut taiteilijaksi. Tosin on hän tuonut rikkaruohojakin vähän mukanaan, mutta näillä ei näy olevan niin syvät juuret, ettei hän omalla työllään voi helposti niistä päästä. Esim. tuo saksalainen tapa maalata sanoilla ei oikein soveltune suomenkieleen, joka on niin ääntiörikas ja pitkäsanainen. Muun muassa Aalberg nielee, tai oikeammin vivahduttamisen kautta hävittää sanojen päätteet, etenkin pitemmissä sanoissa. Vaan tuosta hän kyllä pääsee. Summa se, hän on edistynyt, ja tästä lähin hän ei enää lue rooliansa, hän tutkii sitä. Sen huomasin selvästi Laurastaan Maantien varrella.»
Vilhon arviointi oli sekä epämääräinen että epäselvä. Mitä hän oli käsittänyt »sanoilla maalaamisella»? Todennäköisesti Ida Aalbergin äänellistä moduloimiskykyä, joka oli Seebachin koulun tulos. Lausuntataito epäilemättä oli suomalaisen teatterin useimmilla jäsenillä sangen alkeellisella kannalla, ja Ida Aalbergin ulkomailta tuomat voimakkaat korostukset ja detaljeerattu lausunta hämmästyttivät yksin Vilhoakin, vaikka tämä oli Parisissa nähnyt semmoisenkin tekniikan mestarin kuin Coquelinin. Sanojen nielemistä ei voi selittää »sanoilla maalaamisesta» johtuvaksi, ja turkulainen lehti totesikin »Maantien varrella» esityksen johdosta:
»Neiti Aalberg esitti Lauran osan kevyesti ja miellyttävästi. Se, että hän sanoo sanat selvästi, on kiitettävää, ja toivottavasti kykenee jonkun verran avaamaan korvat muutamilta teatterin nuorimmista jäsenistä, joilla on väsyttävä tapa puhua niin nopeasti, että useinkaan ei oikein voi käsittää, mitä näyttämöllä esiintyvä herrasväki tarkoittaa.»
Marie Seebachin koulun vaikutusta saattoi lukea yksin Ida Aalbergin entisistäkin osista. Hänen heikkoudekseen mainittiin liialliset affektit. »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta »Åbo Underrättelser» kirjoitti:
»Hän esitti useat kohdat erinomaisesti, mutta vielä useammat suurella saksalaisella paatoksella, joka paikoittain oli aivan sopimaton tilanteeseen.»
Helsingissäkään, jossa teatteri aloitti näytäntönsä maaliskuun alussa 1879, ei Luise Miller »Kavaluudessa ja rakkaudessa» koitunut Ida Aalbergille ehdottomaksi menestykseksi.
»Uusi Suometar» kirjoitti:
»Neiti Aalbergin Luise Miller on sangen huolellisesti harjoitettu saksalaisen mallin mukaan, eikä tämä malli huono olekaan. Varsinkin on kiitettävää, että neiti Aalberg lausui hyvin selvästi. Tuo saksalainen tapa säännöllisesti koroittaa ja alentaa ääntä kävi kuitenkin mielestämme yksitoikkoiseksi ajan pitkään, niinkuin myös noiden 'ah'-huutojen paljous.[11] Että neiti Aalberg on edistynyt osoitti hän varsinkin muutamissa kohtauksissa, joista mainittakoon vangitsemisen kohtaus ja myrkyttämisen. Ladyn luona paisui hänen pathoksensa liiaksi. Ylimalkain olisi yksinkertaisempi käsitys saksalaisesta porvaristytöstä meidän mielestämme oikeampi; mutta neiti A. toimitti osansa johdonmukaisesti niinkuin hän oli sen käsittänyt.»
Helsingin ruotsinkieliset sanomalehdet osoittivat kevätkaudella 1879 Ida Aalbergille suopeuttaan. Yksin »Helsingfors Dagbladkin» piti häntä etevänä ja »jo nyt aika kehittyneenä näyttelijänä, johon ohjelmisto tulevaisuudessa pääasiallisesti tulee nojautumaan. – – Se, joka näki nti Aalbergin »Kuningas Renén tyttäressä», yhtyy kyllä tähän. Hänen näyttelemisessään oli kohtuutta ja älyä, lämpöä ja naivisuutta.» — – – Mutta »Uusi Suometar» oli koko kevätkauden 1879 melkeinpä sotakannalla; jos lehti antoikin joskus tunnustusta, niin se tuli siinä muodossa, ettei vastaanottaja voinut siitä iloita. Voi olla oikein, kun lehti oli kirjoittanut »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta m.m.:
»Liian usein osoittaa neiti Aalberg hämmästystä ja muita sentapaisia liikutuksia, joita ammoittamalla ilmoitetaan.»
Mutta jos lehti kiitti, tuli kiitos esim. seuraavassa vähän ilahduttavassa muodossa:
(»Onhan pappa sen sallinut») »Neiti Stenberg saavutti suuressa määrässä yleisön mieltymystä Aurora Rosenvingen osassa. Neiti Aalbergin hieno ja onnistunut näytteleminen olisi ansainnut suurempaa huomiota kuin se näytti herättäneen», tai (»Korttiin katsojan») johdosta:
»Erinomaisen hyvin näytteli neiti Aalberg varsinkin viimeisessä näytöksessä.»
Jos tutkii »Uuden Suomettaren» arvosteluissa ilmestyviä reservatsioneja tältä ajalta, alkaa helposti uskoa Ida Aalbergin väitteeseen, että lehden arvostelija ajoi persoonallisia pyyteitä. Viimeksimainitussa, parhaassa, arvostelussakin oli pukinsorkka. Helsingin ruotsalaiset lehdet löysivät paljon kiitettävää Ida Aalbergin näyttelemisessä keväällä 1879, »Uusi Suometar» teki kerta kerralta jonkin ikävän »huomautuksen». Nuoren näyttelijän suurin voitto, »Jane Eyre», sai »Uudessa Suomettaressa» sangen ilkeän vastaanoton keväällä 1879. Kun »Hufvudstadsbladet» selitti hänen päivä päivältä edistyvän ja lähenevän suuren näyttelijän päämaalia ja »Helsingfors Dagblad» totesi menestyksen ja »Morgonbladet» kirjoitti m.m.:
»Myöhemmissäkin näytöksissä nti Aalbergin esitys oli niin tosi ja draamallinen, ettemme voi muuta kuin onnitella näyttämöä, johon hän on kiinnitetty, ja me ennustamme nuorelle näyttelijättärelle todella korkeaa taiteellisuutta, sillä lahjojensa ja opintojensa kautta on hän siihen oikeutettu —», niin »Uusi Suometar» kirjoitti vasta näytäntökauden loputtua:
»Näytäntökauden lopetti eilen Birch-Pfeifferin teeskennelty näytelmä »Jane Eyre», mikä on saavuttanut paljon suosiota sekä yleisön että arvostelijain puolelta, jotka tietysti ovat sentään muistelleet sen heikkojakin puolia.» — — — Ida Aalbergista, nimiosan esittäjästä, ei mitään.
Kun osa Suomalaisen teatterin näyttelijöitä kesällä 1879 vieraili Viipurissa, Ida Aalberg mukana, sai tämä kaupungin ruotsinkielisessä lehdessä arvostelun, joka osoitti, että hän yhtäkkiä alkoi vapautua oppilasmaisuudesta ja vaikuttaa yleisöön. »Viborgs Tidning» kertoi »Jane Eyrestä»:
»Myönnämme, että uteliaisuuden vallassa odotimme eilistä »Jane Eyre» esitystä. Olimme uteliaita neiti Aalbergin vuoksi, jolla oli pääosa, joka, olematta millään tavoin yhtenäinen ja tosi draamallinen luoma, esittäjältään vaatii suuria voimia. Meillä ei aikaisemmin ole ollut tilaisuutta tutustua neiti Aalbergin kykyyn, mutta esirippu ei vielä ollut laskeutunut ensimmäisen näytöksen jälkeen, kun jo olimme päässeet varmuuteen, että Suomalainen draamallinen näyttämö oli nuoresta näyttelijästä saanut todellisen taiteilijan, jolle arvostelu kunnioittaen kumartaa. Yksi ainoa esiintyminen oli tarpeeksi muuttaakseen uteliaisuutemme mitä lämpimimmäksi mielenkiinnoksi.
Erittäin miellyttävän ulkomuodon ohella on neiti Aalbergilla hyvin kaunis ja sympaattinen ääni, ilmeikäs mimiikki ja muuten näyttelemisessään eloa ja lämpöä, joiden ominaisuuksien vuoksi seuraa jakautumattomalla mielenkiinnolla nuorta taiteilijaa osan kaikissa vaiheissa. Hänen näyttelemisensä todistaa hänen harjoittaneen vakavia ja hyviä opintoja, se on läpeensä todellista ja draamallista, suloista ja hyvin harkittua yksityiskohdissaan. Enimmän ehkä miellytti meitä hänen esiintymisensä prologissa, jossa laiminlyöty ja luonnottomasti kohdeltu lapsi koettaa hakea lohtua tiedon aarteista ja paiskaa epätoivoissaan totuuden sanoja sen ympäristön silmille, joka säälimättömästi on häntä polkenut. Tässä neiti Aalberg osoittaa koko näyttelemisensä hienouden ja kauniin kykynsä viehättävällä tavalla. Se on jotakin sellaista, mitä pitää nähdä, sillä sitä on mahdotonta kuvailla. Mutta hänen esityksestään muissakin kohtauksissa on meillä vain kiitoksen sanoja, niin, me tunnustamme, että niiden huomattavien taiteilijain joukosta, joiden olemme nähneet esittävän »Jane Eyreä», tuskin ketään voidaan verrata häneen.»
Eräs Ida Aalbergin myöhempiä rakkaita ystäviä on sanonut, että hän Huusniemen näyttämöllä Viipurissa kuuli ensi kerran Ida Aalbergin äänen ja että se jo silloin vaikutti häneen vastustamattomalla viehätysvoimalla. Tämän myöhemmän ystävättären isä, kuullessaan tyttärensä jumaloivia sanoja nuoresta näyttelijättärestä, sanoi tutustuneensa tähän Helsingissä, missä Ida joskus teatterialansa alkuaikoina oli asunut Tukiaisen perheessä. Tytär pyysi silloin, että isä kutsuisi Ida Aalbergin lähellä Viipuria olevalle tilalleen, ja tämä pyyntö täytettiin. Ida Aalberg tuli, ajaen itse hevosta ja puettuna silkkipukuun. Hän oli käytöksessään niin luonteva, vilkas ja herttainen, että valloitti jokaisen sydämen. Hän puhui isän kanssa maanviljelyksestä samalla voittavalla mielenkiinnolla kuin tyttären kanssa tämän asioista. Leikittiin ja heitettiin kuperkeikkoja heinäladossa. Silkkipuku, vaikka olikin niin vahva, että »itsestään seisoi», ei kestänyt sitä menoa. Se kai olikin otettu mukaan siksi, ettei sen omistajalla ollut muuta oikein hyvää pukua.