V.
»NOORA» JA UNKARIN TRIUMFI.
Voimat kasvavat suurissa tehtävissä. Marie Seebach oli ensimmäisenä johtanut Ida Aalbergin suuriin osiin, ja keväällä 1879 tämä sai Suomalaisessa teatterissa koettaa voimiaan ja kasvoi ihmeellisen lyhyessä ajassa päätään pitemmäksi. On vaikeata määrätä, oliko Kaarlo Bergbomilla osuutta tämän kasvun jouduttajana. Valfrid Vasenius piti vähäistä myöhemmin »Valvojassa» Suomalaisen teatterin tyyliä realistisena. Bergbom ei erikoisemmin ollut kasvattanut sen näyttelijöitä, mutta mahdollista oli, että hän kritiikillään hiukan hälvensi Ida Aalbergin laulavaa saksalaista paatosta. Sanomalehtikritiikillä, joka merkitsi puutteita, on ollut oma osuutensa, sillä kukapa näyttelijä olisi kuuro sen sanoille. Ida Aalberg kirjoitti näihin aikoihin veljelleen, että hän kokoaa talteen jokaisen sanomalehtiarvostelun, missä hänestä puhutaan.
Näyttelijää ei voida kasvattaa yksistään kamarissa annetuilla lausuntatunneilla, jommoista Marie Seebachin opetus pääasiallisesti lienee ollut. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg esitti vakaumuksenaan, että näyttelijän on opittava ammattinsa näyttämöllä.
Ankaraa Viipurissa suoritettavaa työtä ei Ida Aalbergin hento ruumis kestänyt. Hän sai Suomalaisesta teatterista lomaa ja vietti alkusyksynkin 1879 kotonaan Leppäkoskella. Vasta lokakuussa hän saapui Helsinkiin ja sai kiitosta eräissä uusissa osissa, Vronina Anzengruberin »Valapatossa», Valpurina Oehlenschlägerin »Aksel ja Valpuri» draamassa ja Maryna Sheridanin »Parjauspesässä». Vielä häntä kiitettiin Björnsonin »Vastanaineissa» ja erikoisesti sanottiin hänen saavuttaneen yleisön mieltymystä ingénue-osasta Wilbrandin »Ensi lemmessä». Emil Nervander sanoi hänen Luisestaan »Kavaluudessa ja rikkaudessa» alkuvuonna 1880, ettei hänen mielestään osaa voinut toivoa esitettävän »syvemmällä tunteella, suuremmalla nuoruuden sulolla eikä viehättävämmällä naisellisuudella». Ida Aalberg oli joitakin päiviä aikaisemmin esiintynyt Nervanderin kirjoittamassa jouluinteriöörissä »Pikku Suometar». Runebergin päivänä 1880 lausui näyttelijätär »Torpan tytön» ja hänen sanotaan olleen »sievän, iloisen ja vapaan» Juliana »En voi» kappaleessa.
Niin niukkoja kuin tämän aikakauden teatteriarvostelut ovatkin, niistä kuitenkin voi päättää — se on toisinaan sangen selvästi sanottu — että Ida Aalberg jo tähän aikaan oli tullut helsinkiläisen teatteriyleisön lemmikiksi. Kuitenkin hän vasta helmikuussa 1880 saavuttaa voiton, joka oli ratkaiseva ja vei hänet näyttämötaiteilijana monta porrasaskelmaa ylemmäksi.
Helmikuussa 1880 Ida Aalberg ensi kertaa joutui tekemisiin »Pohjan Velhon» Ibsenin kanssa, jolla myöhemmin tuli olemaan sangen merkittävä osa hänen elämässään.
Millainen oli Ida Aalbergin ensimmäinen Noora?
* * * * *
Emil Nervander kirjoitti »Morgonbladetissa» Suomalaisessa teatterissa 25/II 1880 olleen »Nooran» ensi-illan johdosta:
»Eilispäivän näytäntö oli kauttaaltaan kaunis voitto Suomalaiselle näyttämölle. Henrik Ibsenin »Nukkekoti» esitettiin lukuisalle intelligentille yleisölle, joka jännityksellä, toisinaan melkein hiiskumattomalla tarkkaavaisuudella seurasi väittelynalaisen kappaleen sydäntäkouristavia kohtauksia. Oli tultu teatteriin iloisilla toiveilla, jopa suurilla vaatimuksilla, että nti Aalberg etevällä tavalla suorittaisi Nooran osan. Kohtaus kohtaukselta katseltiin hänen näyttelemistään kasvavalla viehätyksellä, joka jo ennen kuin esirippu oli laskenut ensimmäisen näytöksen jälkeen oli vaihtunut syväksi ihailuksi sitä mestaruutta kohtaan, jolla hän tulkitsi luonteen hienoimmat vivahdukset. Näytelmän toisen näytöksen suoritus kilpaili arvokkaasti Euroopan ensiluokan näyttämöillä nähtyjen esitysten kanssa. Nooran roolilla nti Aalberg kieltämättä on astunut todellisen taiteilijattaren arvoon ja vilpittömästi onnittelemme häntä loistavan voittonsa johdosta. Illan kuluessa nti Aalberg huudettiin kymmenen kertaa esiin —.»
Myöhemmin Nervander vielä palasi asiaan lopettaen arvostelunsa:
»Pitäen silmällä myöskin osan vaikeutta saattanee liioittelematta väittää nti Aalbergin näyttelemistä täydellisimmäksi, mitä ainoakaan naisnäyttämötaiteilija tähän mennessä Suomessa on saavuttanut.» —
»Uusi Suometar» kirjoitti sekin verraten laajasti, m.m.:
»Suomalaisessa teatterissa lienee sangen moni toissailtana viettänyt juhlaa; aniharva lienee sieltä kotiin palannut ajattelematta elämän totisimpia ja vakaisimpia kysymyksiä. — Neiti Ida Aalberg todisti tosi-taiteilijan tavalla paremmin kuin sanomalehtikirjoittajamme Ibsenin esiintuomien aatteiden todenperäisyyttä.» —
Myöskin kaupungin ruotsinmielisissä lehdissä oli ylistäviä kirjoituksia, mutta sanomalehtiarvosteluista ei saa varmaa kuvaa Ida Aalbergin ensimmäisestä Noora-tulkinnasta.
Goethen ja Ranskasta tulleiden vaikutteiden ohella lienee myöskin Schillerillä ollut oma osuutensa saksalaisen näyttämöllisen idealismin kehittymiseen. Hän vaikutti siihen itse draamoillaan, joiden onnistunut tulkinta kysyi kehitettyä puhetaitoa. Ibsenin pohjoismainen »naturalismi» kasvatti Saksassakin myöhemmin aivan uuden näyttelijäpolven, joka ei pyrkinyt vaikuttamaan puheensa loistolla eikä liioin tyytynyt näyttelemisessään tapailemaan paljasta luonnonmukaisuutta. Sen edustajat yrittivät puhua hermoillaan: lihasten värähtelyt, sormien liikkeet, ruumiin asenteet, jopa eräillä niinkin harvinaiset ilmeet kuin punastuminen ja kalpeneminen, olivat hermonäyttelijän keinoja, joilla hän kykeni osoittamaan sellaista, mitä oli runoilijan sanojen takana. Ruumiin ja sen liikkeiden mykästä kielestä antoivat näinä aikoina Saksassa loistavia esimerkkejä kuuluisat italialaiset näyttelijät Rossi, Salvini ja Ristori, mutta vasta Ibsenin draamoissa uusi tyyli tuli viettämään voittojaan.
Ibsen ei ollut tarkka omien draamojensa esitykseen nähden. Näyttelijäammattia hän tuskin voi kunnioittaa, hänen piintynyt tunnuslauseensa »olla oma itsensä» sopi huonosti näyttelijöihin, joiden työssään tulee ryömiä milloin mihinkin kuoreen. Eräälle Nooran tulkitsijalle hän kuitenkin kerran oli antanut ylistävän tunnustuksensa: Marie Ramlolle, jonka hän sanoi suorastaan pelastaneen kappaleen Münchenissä. Ibsen sanoi: »Sellaista Nooraa ei ole missään muualla. Se, joka on hänet nähnyt, ymmärtää, mitä minä Noorallani tarkoitan.» Kerrotaan, että Marie Ramlo ei tehnyt osasta mitään paraatiroolia ja että hän Nooraa tulkitessaan oli mahdollisimman kaukana sankarityylistä.
Kaarlo Bergbomin osuudesta Ida Aalbergin menestykseen ei ole varmaa tietoa, mutta luultavaa on, että hän kahdenkeskisessä keskustelussa — hänellä oli semmoinen hieno tapa — on neuvonut nuorta näyttelijätärtä, joka sangen puutteellisen älyllisen kouluutuksensa vuoksi ei uskaltanut luottaa omaan ymmärrykseensä. Jos Bergbom oli neuvonut Noorassa Ida Aalbergia, oli tämä ainakin tällä kertaa voinut palkita neuvot neuvoilla. Helsinkiläinen arvostelu totesi, että kappale oli näytelty Suomalaisessa teatterissa samassa asussa kuin Kristianiassakin. Norjan pääkaupunkiin oli vähäistä ennen muuttanut entisen Suomalaisen oopperan jäsen Alma Vikström, joka oli kirjeenvaihdossa Ida Aalbergin kanssa. Alma Vikström lähetti Ida Aalbergille tarkan kuvauksen norjalaisesta näyttämöasetuksesta. Bergbom sai luultavasti Ida Aalbergin välityksellä luoda silmäyksen piirustuksiin, jotka kuvasivat esitystä Kristianiassa. Ida Aalbergille ystävätär antoi neuvoja rouvien Hvasserin ja Juelin Noora-luomien nojalla. »Vielä kerran, Ida», hän kirjoitti, »älä missään tapauksessa tee häntä sentimentaaliksi, älä hetkeksikään, älä edes eron hetkellä. — Kysyt kirjeessäsi, esiintyikö hän ensimmäisessä näytöksessä rakastettavana, iloisena, leikkivänä vaimona, aivan niin, rakas Ida! Samoin olet aivan oikein ymmärtänyt toisen näytöksen, anna sen kohota niin, että tanssi on huippukohtana. Muistan kirjoittaneeni Sinulle viimeisestä repliikistä toisessa näytöksessä — tee se niinkuin minä sinulle sanoin — ja kolmannessa näytöksessä kylmä ja rauhallinen ja ikäänkuin väsynyt elämään, kun Helmer häntä hyväilee, kiusaa se häntä. Toisessa näytöksessä rouva Juel oli niin mestarillinen, etten ole milloinkaan voinut uneksia mistään niin mestarillisesta» (Seurasi kuvaus toisen näytöksen yksityiskohdista.)
Ibsenin »naturalismi» oli vain näennäistä naturalismia. Noora on ihannoitu nainen, hän on sankaritar, ja yksinkertaisuus ja hillintä eivät ole ainoat ja tuskin edes määräävät Noora-tulkinnan ansiot. Noorahan on siinä määrin ihanteellinen naiskuva, että August Strindberg sai sen johdosta raivokohtauksia. Todennäköisesti Ida Aalbergin ensimmäisen Nooran suurin ansio on ollut siinä, että hän nuoruudellaan ja viehkeydellään osasi valaa ihanteellisuuden verhon koko luoman yli. Että hänellä tuskin on ollut varsinaista Ibsen-näyttelijän tyyliä, voi päättää Frithiof Peranderin Ida Aalbergille myönnetyn lahjanäytännön jälkeen pitämästä puheesta. Pitkässä puheessaan Perander sanoi m.m.:
»Neiti Ida Aalberg! Yleisö on jo illan kuluessa, niinkuin usein muulloin, osoittanut Teille harrasta suosiota, sydämen pohjasta lähtenyttä kunnioitusta. Kukkasista näyttämö oli kadota näkyvistämme. Oli niinkuin olisi siihen, missä näyttämö oli ollut, noussut kukkainen keto, jossa Te olitte kukkien kultainen kuningatar. Tätä yleisön kunnioituksen osoitusta sallittakoon minun muutamalla sanalla jatkaa. – – – Luonteitten kuvauksessa muistuu Ibsenissä usein mieleemme Norjan mahtava luonto, jossa niin sanoakseni kaksi kappaletta, kaksi ainesta etupäässä vetävät puoleensa huomiomme, nuo jalot, maahan tunkeutuvat meren vuonot ja nuo jyrkät vuorikalliot, joihin edelliset väkevästi kiertyvät. Se, mikä Ibsenin teoksissa jalonlaiseksi kuvataan, näyttää saaneen viritystä jommastakummasta näistä. Toisessa niissä on niin sanoakseni vaimon, toisessa miehen luonne. Merellä on tavallansa vaimon luonne. Meri on notkea, norja, antautuva, hempeä, hienohelmainen, vaihtelevainen; huikentelevaisen vesikalvon alla on syvyys, jota kauhulla ajattelemme. Tänlaiseksi on runoilija tarkoittanut Noorankin luonteen. Te annoitte hänestä täydellisen, nerollisen, ihmeen hyvästi sattuvan kuvan. Te saitte näyttämölle luonnon ja elämän omat voimat. Teidän näytellessänne, Teidän kuvatessanne tuon luonteen vaiheita oli väliin kuin olisimme nähneet Norjan meren vuonon myrskyisenä ärjyvän kauheasti, peloittavasti kaikille tuon luonteen vaiheille, kaikille sen monipuolisille mutkille kykenitte Te antamaan muotoa ja väritystä, joka meissä on herättänyt ihmetystä. Korkea, solakka raita, joka on kasvanut Suomen sinisen salmen huostassa, joka meillä on nähnyt Vellamon valtaa, älynnyt noitten »sisarusten sotkotarten», noitten »rannan ruokoisten kälysten» viehättävää elämää, tämä korkea solakka raitamme osasi käsittää Norjan meren vuononkin luonteen, osasi näyttämöllä kuvata Nooran luonteen niin taitavasti, niin todellisesti, niin liikuttavasti» — — — j.n.e.
Peranderin puheen johdosta uskaltanee päätellä, että Ida Aalberg ensimmäisessä Noora-tulkinnassaan käytti kyllä saksalaisen deklamoivan koulun keinoja sopivalla tavalla miedonnettuina.
* * * * *
Ida Aalberg oli Saksasta lähtiessään Marie Seebachille luvannut pian palata. Kuitenkin hän vasta toukokuussa 1880 saattoi lähteä uudelle ulkomaamatkalle. Hän oli nyt toisin varustettu kuin 1878. Hän oli kokeneempi ja kehittyneempi kuin silloin, hän ainakin tuli toimeen Saksan kielessä, ja matkarahoja hänellä oli yllin kyllin. Senaatti oli myöntänyt hänelle 2000 markkaa, Pietarista hän oli saanut 1000 markkaa ja lahjanäytännöstä oli kertynyt 1500 markkaa. Koko tuon summan, 4500 markkaa, Ida Aalberg oli keväällä antanut ystävälleen Maria Grapelle, joka huolehti hänen rahoittamisestaan.
Ida Aalberg matkusti Saksaan, matkatovereinaan unkarilainen tohtori
Szinnyei ja tämän nuori suomalainen rouva.
Dresdenissä jatkoi hän osien tutkimista Marie Seebachin luona.
Kirjeessään Bergbomille tämä mainitsi tutkittavina olevina osina Jeanne
D’Arcin »Orleansin neitsyessä», Julian »Romeossa ja Juliassa» ja
Gretchenin »Faustissa», kaikki suuria tragediatehtäviä ja osia, joita
Ida Aalberg myöhemmin Suomessa näytteli.
Tällä matkallaan Ida Aalberg on pitänyt päiväkirjaa teatteriesityksistä, joita sai nähdä. Ruotsin-, suomen- ja saksankielillä hän on merkinnyt vaikutelmansa vihkoon, josta voi päättää, että hän on nähnyt ainakin 55 eri kappaletta saksalaisessa teatterissa. Hänen muistiinpanoistaan havaitsee, että hän oli istunut teatterissa tarkkaavana kuin koulussa. Ensimmäiset kirjoitelmat koskevat vaikutelmia Dresdenissä nähdyistä kappaleista. Hänen kritiikkinsä luonteesta on syytä antaa eräitä näytteitä:
1) Orleansin neitsyt (ruotsiksi kirjoitettu).
»Ellmenreich näytteli Johannan hyvin kauniisti, mutta melkein liian pehmeästi, liian naisellisesti; sankaritar tuli liian vähän näkyviin. Muuten osa on mahdollisimman vaikea, koska pitkin matkaa tarvitaan voimakasta deklamatsionia, joka vaatii suunnatonta äänen voimaa ja väsyttää yleisöä yksitoikkoisuudellaan. Senvuoksi rooli pitää jakaa niin moneen osaan kuin voi karakteerista luopumatta. Ensiksi yksinkertainen, vaatimaton lapsellinen paimentyttö, toiseksi, kun inspiratsioni valtaa hänet — tämä vaihe täytyy tehdä niin selväksi kuin mahdollista, niin että yleisö heti sen ymmärtää — voi esityksessä käyttää vain silmien ja kasvojen ilmeitä, ruumis ja jäsenet jäykistyvät, katse suuntautuu kohti taivasta, puheen aikana pitää silmistä näkyä uneksivan ilmeen, hän ei puhu nopeasti, ei kuin ulkomuistista, vaan hitaasti ja toisinaan keskeytellen, riippuen siitä, mitä hän hengessään näkee. Sitten kolmanneksi sotainen sankaritar, niinpiankuin hän on saanut kypäränsä ja haarniskansa hän on vain sankari, kylmä ja peloittava taistelutanterella, mutta taistelusta Lionelin kanssa täytyy näkyä, että hän saa voimaa korkeudesta, hänelle hän on kylmä ja vihainen aina siihen asti kunnes on katsonut häntä silmiin, silloin hän salaman tavoin tuntee maallisen intohimon sydämessään ja muuttuu heikoksi, hänellä ei ole voimaa tehdä Lionelille pahaa eikä tappaa tätä, siitä hetkestä, jolloin rakkaus on herännyt hänen rinnassaan hän tulee naiseksi, jonkinlainen kaipaava surumielisyys levittää sympaattisen hohteensa hänen ylitseen tämä hänen taistelunsa oman sydämensä tunteita vastaan, kärsivä nainen, on neljäs jakso, — mutta sitten vankilassa hän on voittanut heikkoutensa ja hän vahvistuu aina enemmän kuullessaan oman kansansa sotamarssin säveleitten tunkeutuvan sinne, sillä hän on uudelleen sankaritar, rukous tässä kohtauksessa on vaikeinta koko kappaleessa, se vaatii suurinta äänen voimaa ja syvintä tunnetta, suurinta hätää. Kuolinkohtauksessa hän on täysin kirkastunut, hän kuolee lippuineen rauhallisena ja tyytyväisenä taivaallisen hymyn valaistessa hänen kasvojaan. —»
7) Hellät sukulaiset kappaleesta on ruotsinkielinen dresdeniläisen ja suomalaisen esityksen vertailu; se loppuu: »Ainoastaan Thusneldasta ei nti Bormann voinut antaa tyydyttävää kuvaa, hän esitti sen ehkä enemmän keskustelusävyssä, mutta minä näyttelin naisellisemmin ja suuremmalla tunteella.»
9) Noita. Fittgernin kirjoittama näytelmä.
(Ruotsiksi): »Vaikkapa ottaa huomioon, että toiminta tapahtuu 30-vuotisen sodan ajalla ja että uskonnollisuuteen silloin sekaantui fanatismia, niin katsojan uskonnollisia tunteita loukataan varsinkin neljännessä näytöksessä, jossa hän seisoo ja kieltää Jumalan raamattu kädessään ja munkit seisovat hänen ympärillään ja laulavat rukousvirttä. Muuten kappaleessa on draamallista vaikuttavaisuutta, joka sentään viimeisessä näytöksessä heikkenee; kaikki loppuu odottamattomalla tavalla.
11) Nimetön kirjeenvaihto. Fuchs-Nordhoffin kirjoittama huvinäytelmä. (Ruotsiksi):
»Ensimmäistä kertaa pitkistä ajoista sain nähdä Ellmenreichin keskustelukappaleessa. Mikä suuri erotus puhetavassa suurten klassillisten tragediain ja tavallisten huvinäytelmäin välillä; edellisissä pitää enemmän deklameerata, mutta siinä pitää kuitenkin olla totuutta ja luontoa, täytyy kysyä itseltään: »kuinkahan minä tavallisessa elämässä sanoisin tuon lauseen», ja sitten kuunnella, miltä se kuuluu ja vaihtaa ääntä, niin ettei enää puhu samalla konversatsioniäänellä, se on hyvä ja huomioon otettava sääntö, täytyy puhua leveästi, antaa äänen tulla leveänä ja voimakkaana kuuluviin, keskustelusävy katoaa, kun tällöin on pakko puhua hitaasti, silloin voi ja saa hakea kaikkea kaunista ja sointuvaa kielestä hurmatakseen sillä yhtä hyvin kuin äänelläkin, esim. Ellmenreich nyt, hän puhui aivan luonnollisesti ja hyvin matalalla äänellä ja tavalliseen tapaan, mutta hän otti tarkasti varteen »pilkut» ja »pisteet», jos oli kysymys jostain tärkeästä lauseesta tai tärkeästä sanasta, niin hän sanoi sen vähän hitaammin, mutta aivan hiljaa ja totisesti ja luonnollisesti. —»
12) Medea. Grillparzerin kirjoittama murhenäytelmä. (Suomeksi):
»Ziegler, Jasonin vaimona oli mainio! Hän oli seisoessaan ja istuessaan sekä puhuessaan kuin liikunnoissaan 'klassisk skön' [klassillisen kaunis]. Medea on voimallinen passioneerattu nainen; naisellisuus ja heikkous puuttuu häneltä kokonaan, hänen oma miehensä kammoksuu häntä, hänen omat lapsensa pakenevat äitiään, sillä senlainen luonto kuin Medealla on, se on niin vihassa kuin rakkaudessa, niin ilossa kuin surussa suurellisen hirveä, hänen deklamationissaan ei saa löytyä vienoja naisellisia säveleitä, ei, kaikissa hänen eri äänissään täytyy tuo sisäinen tuli ja mahtavuus tulla esiin. Sillä sentähden tuntee Jason ensi silmäyksessä itsensä vangituksi Kreusan suloudesta ja lempeydestä, hän näkee hänen vienossa naisellisessa persoonassa kaiken sen jota hän omassa vaimossaan turhaan etsii ja ikävöi. Toki, Zieglerin näytäntötapa niin nerokas ja läpiajateltu kuin se todella on, — on niin taiteellinen että luonnollisuus ja tunne melkein kokonaan puuttuu. Huomaa varsin selvästi että hän usein voi poistua karaktäristä ja runoilijan ajatuksesta, voidakseen esiinluoda, jonkun liikunnon jonka hän tahtoi että herättäisi effektin, e:m:s: Medeassa, kuin hän polvillaan laahaa itseään rukoillen lapsiaan tulemaan luokseen, niin hän tekee sen mainiosti, vaan se ei ole Medean luonne, kuitenkin tahdon muistaa sen scenin [onko tässä alkulähde Ida Aalbergin kuuluisaan polvillaankulkemiseen Kirstinä »Elinan surmassa»?], hän toi esiin vastakohdat, ensin niin lempeän rukoilevaisesti, niin sydämellisen vienosti, — ja sitten — kuin ne käänsivät itsensä pois, kuinka sormet hänen ojennetussa kädessään vetäytyivät koukkuun, hänen huulensa ja koko leukansa pidentyi ulospäin kasvoista ja silmät vetäytyivät synkkiin hirvittäviin ryppyihin, ja hän samassa minuutissa kavahti ylös ja muuttui taasen tuoksi hirvittäväksi naiseksi. Ja muista myös se kohta, jossa hän ensi kerran huomaa että Jason'in ja Kreusan välillä on olemassa joku suhde, kuinka hän ensin synkkänä ja epäilevänä kääntää silmänsä (pää liikahtamaton) toisesta toiseen kuinka hänen kasvonsa vähitellen selkeä ja hänen huulillensa hyytyi tuo ainoa pieni ah! ikäänkuin tahtoisi hän sillä sanoa »vai niin, vai niin se on», vaan se oli mainiosti sanottu. Muista myöskin se paikka jossa hän menee Jason'in luokse ja pitää hänestä kiini ja puhuu aivan hiljaa melkein kuiskaillen vaan se näkyi mikä tuli, viha ja rakkaus paloi hänen sisällään jonka hän niin tahtoi tukahuttaa. — Hänen pukunsa, punainen hame ja musta kappa olivat kauniit ja pukivat hyvästi. Muista hänen tapaansa käyttää kappaansa eli manteliaansa.
13) Judith. Hebbelin kirjoittama tragedia. (Suomeksi):
»Ylipäänsä täytyy Ziegler'ille antaa se arvo että hän aina pukeutumisessaan hyvin tarkkaan seurasi aikakautta, niin myöskin nyt vaikka se hisupuku oli niin ruma, se ei ollut mikään hyvä rolli hänen repertoaarillaan, minä en ollut tyytyväinen. Vaan Porth tuona julmana raakana ja 'sinliga' [aistillisena] Holofernuksena oli ilettävää vaan todellinen, se hetki jolloin hän viinistä oli joutunut vähän kuumaksi ja tuo ihana nainen hänen vieressään saattoi hänet aivan hurmoksiin ja silloin hänen silmänsä, kun hän häntä katseli ja hän kädellään aivan löysästi meni hänen päänsä ja käsivartensa ja haltijansa ylitse oli niin ilettävä ettei tahtonut voida sitä katsella.»
* * * * *
Paljon merkittävämpi kuin muutamien viikkojen oleskelu Dresdenissä oli hänelle tutkimusmatka Müncheniin, minne heinäkuun ajalla koko Saksan näyttämöiden valioväki oli kokoontunut. Hän pääsi matkallaan näkemään Münchenin »Valiovierailunäytäntöjä», kuuluisaa yritystä, jonka tarkoituksena oli saavuttaa erinomaisia suurten runoluomien kokonaisesityksiä sillä tavoin, että yksinkertaisesti kutsuttiin kokoon kaikki saksalaisen kielialueen suurimmat »tähdet». Hampurista tuli kuuluisa sankariosien esittäjä Ludwig Barnay, jonka kuitenkin sanotaan olleen liiaksi älyllinen onnistuakseen Wallensteinina ja Macbethina, Wienin Burg-teatterista Adolf Sonnenthal (Hamlet ja Clavigo), Josef Lewinsky (Nathan ja Attinghausen), Fritz Krastel (Max Piccolomini), Charlotte Wolter (Kreivitär Orsina, Lady Macbeth ja Hermione) ja nuorekas Josephine Wessely (Luise Miller ja Klärchen »Egmontissa»), Münchenistä Ernst v. Possart ja useita muita. Vielä tuli näyttelijöitä Berlinistä, Hannoverista, jopa Dresdenistäkin, mistä tulivat m.m. Ida Aalbergin ihailemat Franziska Ellmenreich (Minna v. Barnhelm ja Emilia Galotti) ja Pauline Ulrich (Portia ja Parman herttuatar). Sanotaan, että taiteellinen tulos näistä näytännöistä ei vastannut odotuksia, hyvän yhteisnäyttelyn puute tuli katsojalle yhä selvemmäksi, kun hän näki joukottain loistavia virtuoseja. Ida Aalbergille nämä näytännöt luonnollisesti merkitsivät sarjaa uusia elämyksiä, joista kiireelliset merkinnät muistivihkoon antavat jonkinlaisen aavistuksen.
28) Kavaluus ja rakkaus. (Suomeksi ja ruotsiksi):
»Wessely oli muutamissa paikoissa parempi kuin minä, e:s: enemmän kiihotetulla äänellä repliiki 'Herr von Walter jetz sind sie frei!' [Herra v. Walter, nyt olette vapaa] ja sitten Wurmin kanssa enemmän intoa (ruff) enemmän kiihkoa repliikeissä »mikä kurjuus on» ei niin paljon maalata sanoilla sillä hän on niin 'aufgeregt' [kiihtynyt] että hänellä siihen ei ole aikaa ja sitten repliiki »ej, ej, se on mahdotonta»! siinä myös sama 'hastiga temppu' [nopea tempo] ei laisinkaan sentimentaali sillä sitä hän saa olla niin paljon, että tuollaiset paikat ovat oikeata balsamia yleisölle, sen nyt itse havaitsin, — vaan puhu pian 'förtvivlat' [epätoivoisesti], ja niin myös 'kuristaisin teidät' j.n.e. siinä myös puhua pian ja 'heraus mit der ton' [ääni kuuluviin] aufgeregt kiihotettuna hon är bragt till det yttersta till förtvivlan, då hon sagt 'pyövelin pölkyn alle!' gör hon en stor gest och går till dörrn [hänet on saatettu äärimmäiseen epätoivoon, kun hän on sanonut 'pyövelin pölkyn alle' hän tekee suuren liikkeen ja menee ovelle],» (Ruotsinkielellä esitystä jatkuu vielä varsin pitkälle ja varsin huvittavassa asussa.)
Hamletista hän on merkinnyt muistiin, että oli odottanut sen esittämistä suurella mielenkiinnolla, mutta että kaikki jäi verraten epämääräiseksi ja käsittämättömäksi, joskin Sonnenthal kykeni selvittämään joitakin kohtia. Hän ei ollut ymmärtänyt, miksi Shakespeare oli Hamletin niin karakterisoinut. Ofelia oli ollut aluksi liian sentimentaali, mielipuolisuuskohtauksessa ei ollut ollut »mitään jaloa eikä syvempää draamallisuutta —, joka edes vähimmässäkään määrässä olisi tehonnut meihin.»
Valiovierailunäytäntöjen aikana suomalainen Ibsenin tutkija Valfrid Vasenius oli Münchenissä tapaamassa itseään runoilijaa. Hän pyysi Nooran kirjoittajalta luvan saada tälle esittää Suomalaisen teatterin Nooran. Ibsen suostui mielellään pyyntöön ja eräänä päivänä tohtori Vasenius rankkasateessa kuljetti Ida Aalbergin runoilijan asuntoon. Varmaankin nuori näyttelijätär suurella levottomuudella odotti kohtausta, koskapa hän matkalla teki saattajalleen kysymyksen, jota tämä piti melkein majesteettirikoksena: »Pitääkö Ibsen imartelusta?» Epäilemättä Ibsenkään ei ollut vapaa inhimillisistä heikkouksista ja turhamaisuudesta, mutta kohtaus sujui sentään hyvin ilman nuoren naisen mairittelujakin. Ida Aalberg oli perillä hyvin pidättyväinen ja vaitelias, ja kun hän oli poistunut, sanoi Ibsen Vaseniukselle, että näyttelijätär ulkomuodoltaan ja olemukseltaan täysin vastasi sitä italialaista naista, jonka kuva oli väikkynvt hänen mielessään, kun hän runoili »Nukkekodin». Joitakin päiviä myöhemmin Ibsen piti päivälliset, joihin Vaseniuksen ohella oli kutsuttu eräitä näyttämötaiteilijoita, m.m. Ida Aalberg ja ruotsalainen näyttelijä August Lindberg.
Münchenistä Ida Aalberg pistäytyi Oberammergaussa katsomassa sikäläisiä kärsimysnäytäntöjä. Muistikirjaansa hän on merkinnyt täällä näkemänsä johdosta (suomeksi):
»Mieltymys riippuu suureksi osaksi siitä, millaisilla vaatimuksilla sinne meni. — Minä puolestani tunsin itseni petetyksi, — minusta voidaksensa nauttia edes hiukankin täytyy olla lapsi sekä ijälle että ymmärrykselle, ja sittenkin se häiritsee sen kuvan Christuksesta, jonka raamattua lukiessa on itselleen kuvannut.»
Sitten (ruotsiksi) seuraa mietelmä:
»Heidän tehtävänsä onkin liian vaikea!!!»
Elsterin kylpypaikasta, Etelä-Saksista, Ida Aalberg vähäistä myöhemmin lähettää pitkän kirjeen turkulaiselle neiti Mathilda Almille, joka on taloudenhoitajana Pippingsköldin perheessä, missä Ida Aalberg Turussa käydessään yleensä majaili. Hän kirjoittaa ruotsiksi m.m.:
»Bad Elster 18 p:nä elok.
Rakkahin Matte!
Sinulla kai ei ole aavistustakaan, missä maailman nurkassa minä nykyisin oleskelen. Pitkiltä matkoiltani etelään, olin aina Tyrolin rajoilla, Münchenissä ja Oberammergaussa, olen palannut takaisin Saksiin ja lepäilen pienessä ihastuttavassa kylpypaikassa, jonka nimi on Bad Elster. Emmy Achté Suomesta ja minä olemme ainoat pohjoismaiset vieraat täällä ja me olemme herättäneet jonkin verran huomiota luultavasti sivistyneellä käytöksellämme, sillä heillä on nähtävästi käsitys, että suomalaiset, lappalaiset ja samojeedit kuuluvat yhteen, ja että heidän kulttuurinakin on samalla alhaisella tasolla. Minusta tuntuu toisinaan hirveän loukkaavalta kuulla tuommoista puhetta ja minun on käytettävä kaikkea itsehillitsemiskykyäni voidakseni rauhallisesti ja järkevästi selittää maani ja kansani suhteellisesti korkeata kehitystä. Emmy matkusti muutamia päiviä sitten Dresdeniin jatkaakseen opintojaan. Epäilen suuresti, saanko tästä kylpykuurista suurtakaan hyötyä, sillä nyt, kun olen opintomatkalla, en voi heittäytyä täydelliseen rauhaan. Jos voinkin pidättäytyä ääniharjoituksista ja jättää lausunnan, vaivaan kuitenkin päätäni kaikella sillä uudella, jota taas olen nähnyt näyttämöllä ja kiihoitan sillä tavoin hermojani. — München miellytti minua tavattomasti: se on hyvin suuri ja iloinen kaupunki, vaikka väestöllä onkin jonkunlainen flegmaattinenleima, joka johtuu liiasta oluen juomisesta (Baijerihan on bierin kotimaa), mutta millä korkealla esteettisellä tasolla tuo kansa onkaan, näyttävät jo Oberammergaun kärsimysnäytännötkin, esiintyjäthän ovat vain talonpoikia, on ihmeellistä, millainen kauneusaisti heillä onkaan, millainen suuri ja luontainen tietoisuus taiteen suuruudesta ja pyhyydestä, — tein matkan yhdessä tohtorinna Ibsenin ja Tukholman kuninkaallisen teatterin suuren Fredriksonin ja erään tanskalaisen näyttelijän kanssa, — voit uskoa, että meistä tuntui miellyttävältä kuunnella Fredriksonin mielipiteitä työstään, siitä sain syytä useampaankin kertaan huoata voi! voi! kunpa suomalaisella näyttämöllä olisi useita semmoisia henkiä, silloin olisi toista elää, näytellä ja viihtyä. (Vilhoa lukuunottamatta) tuskin kellään on tosi harrastusta työhönsä ja tuskin kukaan heistä välittää arvostaan sen esitaistelijana. — Matte, sinä tuskin voit aavistaakaan, kuinka hyvä on oleskella ulkomailla —. Päästä pois usein liian ahtaista oloista kotona, ja tulla sinne, missä kaikki on suurta ja mahtavasti vaikuttavaa, missä on ainesta sekä matalaan ja huonoon että jaloon ja suureen. — — Korkeimman ja matalimman ihmiskunnassa saa täällä nähdä rinnakkain ja jyrkästi vastakohtaisina, luulen, että juuri tuo realistinen räikeys vaikuttaa, että alkaa tuntea rajatonta vastenmielisyyttä ja katkeruutta ihmisen anteeksiantamattoman heikkoa tahtoa ja ihmiselämän erheitä kohtaan. Ja toiselta puolelta saa mitä parhaan käsityksen sivistyksen ja taiteen arvosta, ymmärrän niin hyvin, miksi pohjoismaiset taiteilijat aina ikävöivät ulkomaille, sillä siellä heidän taiteilijasielunsa saavat ravintoa kaikkialla, heidän ihanteensa kohoavat korkeammalle — —». (Seuraa sangen epämääräistä ja naisellisen sekavaa filosofiaa ja sitten ylistystä Münchenin kuvaamataideaarteista, joihin hän on koettanut tutustua.) »Sitäpaitsi tuon Münchenistä muistoja, joita en koskaan unohda, muistoja hetkistä, jotka sain viettää Ibsenin perheessä, (Nooran kirjoittajan) ja kuulla niin ylivoimaisen hengen arvosteluja elämästä ja ilmiöistä, minusta tuntui, että hän sielullaan aateloi ympäristönsä, sillä henki kohosi hänen läheisyydessään korkeampaan ja vapaampaan lentoon, huomasi selvemmin, kuinka paljon painoa me ihmislapset panemme kaikkeen pieneen ja vähäpätöiseen ja unohdamme omat, korkeammat tarpeemme. Pidän itseäni onnellisena tämän yhdessäolon johdosta! sillä kun myrskyt ja pimeys ja katkeruus tahtovat painaa sieluani, tulee suloiseksi muistella näitä hetkiä ja omassa sisäisessä sieluntaistelussa voi paeta näiden ylivoimaisten henkien ajatuksiin ja niiltä saada rohkeutta ja toivoa uusissa kärsimyksissä (jotka minun radallani liiankin usein uhkaavat) ja uusissa voitoissa! — Voitoista tulee mieleeni eräs runo, joka on muuttunut todelliseksi tunnuslauseekseni, joka usein, usein, kun olen tullut syvästi loukatuksi ja melkein kadottanut rohkeuteni, on ollut minulla »kannuksena». Olen ajatellut ja toistellut näiden runojen ajatuksia ja tuntenut tahtoni voimakkaammaksi taisteluun ja rohkeuteni vääjäämättömäksi — tiedän että sinulla on nuo runot, sinua ehkä haluttaa lukea se, ellet sitä jo tuntisi, — se on »Björkin runoissa» ja sen nimi on »Esxelsior», latinalainen sana, joka merkitsee »korkeammalle» tai »minä tahdon pyrkiä korkeammalle ja yhä korkeammalle», se on käännös englantilaisen runoilijan Longfellowin runosta, sinä varmasti ihastut sen ajatukseen. —
Mallinäytäntöihin Münchenissä kaikkine taiteilijoineen en ollut täysin tyytyväinen, yksityiset roolit suurine esittäjineen tarjosivat tosin paljon nautintoa kokonaisuudessaan, yhteisnäyttely jätti paljon toivomisen varaan. Wienin näyttelijät miellyttivät minua suuresti; Charlotta Wolter on ensimmäisen luokan suuruus, — hän on naimisissa erään ruhtinas Sullivanin kanssa, mutta ohjelmassa hän aina nimittää itseään rouva Wolteriksi, kaipaan oikein päästä Wieniin saadakseni opiskella Burgteatterissa. Siellä on Sonnenthalkin, joka ehdottomasti on paras miesnäyttelijä Saksassa.[12] Wienissä alan opiskella Strakoschin johdolla.» — — —
Vaikka tämä kirje on kirjoitettu oppimattomalle henkilölle, voi siitä lukea paljon uutta Ida Aalbergista. Ensi kerran hän vakavasti koettaa seisoa aatteellisella pohjalla, ensi kerran hän koettaa kohottaa ihanteellisuuden lippua, ensi kerran hän ilmaisee suuren tyytymättömyytensä oloihin suomalaisessa teatterissa ja puhuu »kaipauksesta» ja »taistelusta». Hänen ilmauksensa on epävarmaa ja kompastelevaa, »Excelsior!» on hänen suussaan vielä »Esxelsior!» Mutta tässä kirjeessä on jo selvästi havaittavana suuri osa kolmenkymmenen seuraavan vuoden Ida Aalbergia: levotonta pyrkimystä ja siihen yhdistynyttä tyytymättömyyttä, tahtoa ja työtarmoa, joka käy läpi vastuksien, suurten persoonallisuuksien ylistystä ja harrastusta, joka kernaasti vetoaa eetillisiin motiiveihin.
Ennen Helsingistä lähtöään Ida Aalberg oli joutunut läheiseen suhteeseen Frithiof Peranderin, ihanteellisen ja kansallismielisen filosofin kanssa, ja seurauksena oli, että hän jokelteli kieltä, jota on melkein mahdoton täydellisesti toiselle kielelle kääntää. — Tästä myöhemmin.
* * * * *
Antti Jalava, joka vähäistä aikaisemmin oli tehnyt opintomatkan Unkariin ja kansallismielisenä tavattomasti innostunut tähän kansallismieliseen kansaan, oli yhdessä tohtori J. Szinnyein kanssa saanut päähänsä, että Ida Aalbergin oli näyteltävä Unkarissa. »Kylän heittiö». Boriska, siitä olivat molemmat yksimieliset, oli ollut parempi Helsingin suomalaisella kuin Budapestin unkarilaisella näyttämöllä, ja tohtori Szinnyei alkoi puuhata esiintymistilaisuutta heimolaiskansan tyttärelle. Ida Aalberg innostui kovin tähän aikeeseen, semminkin kun hän Bad Elsterissä tunsi toimettoman olonsa ikäväksi, kuten seuraava ote Antti Jalavalle lähetetystä kirjeestä todistaa:
»Siis syyskuun alussa, päivää en vielä voi sanoa, on tuo hetki tapahtuva, joka ratkaisee minun näyttelijäkykyni, ja jota »riemu pelko rinnassani» odotan, — suoraan tunnustaen, enemmän riemu kuin pelko, sillä minä oikein ikävöitsen saada taasen näytellä ja tuntea tuota inspirationia, jota jo näyttämölle astuminen minussa vaikuttaa. Nyt täällä kylpypaikassani ollessani olen täytynyt pitää vähän rauhaa ja »deklamerannut» niin, että metsä kajahteli ja ohikulkevat hämmästyksellä varmaan epäilivät järkeni kuntoa.» — »Minä niin iloitsen saada heille näytellä suomeksi, tahdon koettaa näytellä Boriskan paremmin kuin koskaan ennen; olkoon tuo koetus sitten elämäksi tai kuolemaksi, joskin se tulisi olemaan »ett nederlag» [tappio] ei se kuitenkaan olisi kylliksi voimallinen minua masentamaan, päinvastoin se minua vaan innostuttaisi.» —
Budapestin-matkallaan Ida Aalberg tullen mennen kävi Wienissä ja tutustui Burg-teatterin, saksalaisen kielialueen parhaan näyttämön esityksiin. Tuloksena olivat m.m. tarkat muistiinpanot »Romeosta ja Juliasta», josta hänelle myöhemmin Suomessa tuli suuri voitto. »Jane Eyren» hän myöskin näkee Burgissa. Päähenkilöä tarkoittaen hän aloittaa: »Frank oli erinomaisen hyvä!!!» Erään kohdan tässä osassa hän myöhemmin aikoo ottaa »koko itkuvoimallaan».
Unkarin-matka muodostui Ida Aalbergin nuoruuden ulkonaisesti suurimmaksi triumfiksi. Tohtori Szinnyei oli todella loistava impressario, joka ei säästellyt vaivojaan, ja unkarilainen kaunopuheisuus, ritarillisuus ja hetkellinen innostuminen viettivät nekin voittokulkua kuvatessaan »Pohjan tähden» taiteellista suuruutta. Jo harjoituksissa näyttelijät itkivät kuunnellessaan tulista ja tunteellista ääntä ja jo ensi-illassa yleisö otti hänet vastaan »minuutteja kestävillä suosionosoituksilla» ja huuteli hänen kunniakseen »elekön» huutoja, jotka kimposivat suusta suuhun. Kolmannessa näytöksessä »suosionosoitus kasvoi todelliseksi hirmumyrskyksi, ja useitten silmissä oli kyyneleitä». »Magyar Töld» kirjoitti: »Tällaista itkemistä emme vielä koskaan ole nähneet. Jos sanomme, ettei tätä osaa vielä kukaan ole näin näytellyt, emme sano mitään, sillä tähän asti ei todella kukaan muu ole sitä näytellyt hyvin. Hänen katseessaan, hänen kasvojenilmeissään, hänen yhdessä ainoassa huokauksessaan oli niin paljon taidetta, ettei yleisö edes huomannut, ettei hän puhunut unkaria.» »Pesti Naplossa» ankaraksi tunnettu arvostelija Beöthy Zsolt — tohtori Szinnyein serkku — kirjoitti esityksestä vielä komeammin. Hän sanoi, ettei tietänyt, kuinka Ida Aalberg puhui suomen kieltä, »mutta rakkauden ja tuskan kieltä hän puhui mainiosti» ja »huikaisevalla nopeudella hänen silmissään vaihtelivat intoisan rakkauden loiste ja sutun kyynel», ja »joka ääni kumpuaa hänen sielustaan, ja jokin lumoava sulous on hänen esitykselleen ominainen». — Unkarin menestys muuttui niin suureksi, että yksin Antti Jalavakin sai sitä hämmästellä: hän kirjoitti Ida Aalbergille, että aivan niin paljoa hän ei ollut osannut odottaa puuhasta. Budapestissa tuntuu innostus merkillisesti tarttuneen toisesta toiseen, vierailusta tuli sensatsioni, yleisö täytti teatterin ja yksin kaupungin saksalaisenkin lehden oli yhdyttävä tunnustuksiin. Saksankielinen lehti »Pester Journal» moitti kyllä suomenkielen karkeutta ja mainitsi kokeen vieraalla kielellä uhkayritykseksi, mutta kirjoitti Ida Aalbergista: »Hänellä on hivelevän suloinen ääni, ja miten hurmaavilta sanat sellaisen äänen lausumina tuntuvat, sen huomasimme parhaiten niistä unkarilaisista nimistä, jotka taiteilijan piti lausua ja jotka hän sanoi aina oikein ja asianmukaisella painolla. Niin suloisesti kaikuvaa »Sändoria» kuin neiti Aalbergin huulilta tuli, on unkarilaisella Kansan näyttämöllä harvoin tai ei koskaan kuultu, niin monet kylän kaunottaret kuin siellä ovatkin lausuneet sydämensä valitulle tuon nimen kaikella sillä tunteellisuudella, mikä heille on ollut mahdollinen. Muusta pitivät huolen taiteilijan liikkeet, joilla jokainen sana tehtiin ymmärrettäväksi ja jokainen tavu selväksi ilman että ilmekieli — kiitos neiti Aalbergin luontaisen sulon — olisi tullut liialliseksi —.» »— Muuten hänen kasvonsa ovat tavattoman ilmehikkäät ja ilmaisevat kuin kuvastimesta kaikki ne tunteet, joiden vallassa esittäjä on. Puhuvimmat sentään ovat syvänsiniset silmät, jotka lumoavat milloin hurjalla loisteellaan, milloin salamoivilla katseillaan.» »Nuoren näyttelijättären taiteellinen kyky on kaiken epäilyn ulkopuolella. Siinä tavassa, millä hän oli käsittänyt osansa, ilmeni erinomainen taiteellinen äly. Hän teki Eduard Tothin sentimentaalisesta pikku hanhesta draamallisen olennon. Hänellä on todellisen intohimon ilmauksia —.» Szinnyei järjesti Ida Aalbergille juhlan Budapestiin. Hyviä arvosteluja ja juhlimista puhein ja suosionosoituksin jatkui vielä Kolozsvárissa, jossa nuori taiteilija Boriskan lisäksi näytteli Luisen ja Jane Eyren.